Stay chic - ole sairas?

Tänä syksynä kotikaupungin katukuvaan ilmestyi taas yksi mainos. Stay chic, sanoo mainosteksti. Chic on silmissäni enempi sick. Tietysti mainostaja voi puolustautua sanomalla, että kuva ja teksti ovat silkkaa postmodernia vitsailua, jossa asetetaan kyseenalaiseksi sekä tyyli että tyylittömyys kuvaamalla tyylitön typykkä tyylikuteissa yksityistilanteessa. Vitsi ei uppoa minuun. Ei naurata tai edes hymyilytä se, että jälleen yksi laiha puolialaston nainen mutkeltaa tienlaidalla. Seuraavaksi voidaan taas kirjoittaa siitä, miten jo esikoiluikäiset ovat tyytymättömiä kehoonsa, huippumalli on kuollut laihuuteen tai miten sairasta muotimaailman kulttuuri on.

Tällaisena malli on enempi traaginen hahmo, joka yrittää pitää kiinni glamourunelmista – hei minua kuvataan, poseeraan siis, viis siitä vaikka istuisinkin pöntöllä –ajatuskupla leijuu poseeraavan pään yläpuolella. Huippu-urheilijat pissivät harjoituskaudella näyteputkiin, samalla tavalla paparazzi voi yllättää mallin kesken intiimin istunnon varmistaakseen, miten chic tämä itse asiassa on.

Julkisen katseen kohteena pitää täyttää tietyt vaatimukset. Chic on tässä nuori, blondi, ruskettunut ja laiha. Tyyli ei petä, vaikka chic on nolossa tilanteessa, housut kintuissa wc-pöntöllä. Entä jos vaihdetaan blondi brunetiksi, jätetään rusketus väliin, lisätään kolmekymmentä kiloa elopainoa ja parikymmentä vuotta ikää? Miten chic on kuvan nainen silloin?

Minun silmissäni tämä chic nyt on epätoivoisen oloinen tyyppi, sellainen jonka bileputki on jäänyt päälle ja piri polttanut nenäontelot. Vuosia vanhempana, lihavampana ja kalpeampana hän olisi lähinnä huvittava ja säälittävä hahmo. Kun pannaan päähän aurinkolasit, kimalletoppi ja nuo mainoksen buutsit, niin samalla puetaan päälle tiettyä asennetta, ikää ja ruumiinrakennetta. En ole köyhä enkä tylsä enkä lihava, jos käytän xx:n buutseja, saappaitten mukana ostan itselleni hippusen mainoksen mallin rappioeleganssista. Vai saanko? Tahdonko saada? Miksi tahtoisin saada? Miksi mainostaja olettaa, että tahtoisin? Miksi pitäisi milloin tahansa olla valmis kuvattavaksi, katsottavaksi, kohteeksi, arvioitavaksi? Näinkö pitäisi olla, tähänkö minun, sinun, meidän pitäisi varustautua, olemaan alati tietoinen arvostelevasta katseesta? Entä jos jätän finnit peittämättä ja tukan föönaamatta, meikin pois silmistä? Entä jos en tahdo olla chic?

Väärinkäsityksiä kaikilla kielillä

Kaksi paimentolaispoikaa leikkii uudella pyssyllä jossain vuoristossa Marokossa. Kumpi ampuu paremmin? Ei tämän kantomatka varmaan ole kahta kilometriä, ei taatusti. Koetas vaikka osua tuohon bussiin tuolla kaukana. Et varmana osu.

Totta kai luoti lentää päin bussia, ikkunan läpi ja suoraan ikkunan vieressä istuvaan amerikkalaisnaiseen. Vuorilla aletaan jahdata terroristeja.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa meksikolaissyntyinen lastenhoitaja miettii mihin lapset laitetaan siksi aikaa, että hän pääsee rajan yli ja mukaan poikansa häihin. Lasten vanhemmat kun ovat matkalla jossain Marokossa.

Samaan aikaan Tokiossa ahdistunut kuuromykkä teinityttö riisuu paitansa miellyttääkseen komeaa poliisimiestä, joka yrittää kysellä mihin tytön isän vanha metsästysase on oikeastaan joutunut.

Kun elokuvan nimikin on Babel, sen teeman voisi melkein päätellä näkemättä elokuvaa. Kyse on toki paljolti kulttuurieroista. Kaikki vieras on käsittämätöntä ja pelottavaa, pienistä väärinkäsityksistä kasvaa suurta vihaa.

Alejandro González Iñárritun (Amores Perros, 21 grammaa) kolmas ohjaus on sitä lajia episodielokuva, ettei se yritäkään olla yhtenäinen kertomus. Iñárritu siirtyy sujuvasti mantereelta toiselle, kaikki ehkä liittyy kaikkeen, mutta hyvin löyhästi. Babel on mosaiikiksiksikin kovin hajallaan.

Aineksista olisi voinut rakentaa pelkästään poliittisesti korrektin ja mitäänsanomattoman tarinan, jossa arvostellaan laiskasti amerikkalaisten ennakkoluuloja ja mietiskellään laiskasti suvaitsevaisuutta. Että, joo, kaikki ollaan samanarvoisia, kaikki erilaisia - mitä lässytystä. Onneksi Babel pystyy enempään.

Ensiksikin henkilöhahmot ovat kovin uskottavia. Jopa pakolliset tähdet Cate Blanchett ja Brad Pitt onnistuvat hetkittäin olemaan aidon tuntuisia. Babelin henkilöiden kohtaloista alkaa välittää. Ainakin minä houkka kuivailin silmiäni elokuvan loppupuolella.

Toisekseen elokuva ei kerro pelkästään erosta meidän ja niiden toisten välillä. Kommunikointi ihmisten kesken on vaikeaa silloinkin, kun puhutaan samaa kieltä. Kulttuurista riippumatta ihmisten välinen ymmärrys on poikkeus, vain satunnaisesti saamme kosketuksen toisiimme, joskus, vahingossa.

Babelin kotisivut (englanniksi)
Cannesin festivaalien esittelysivu
(leffa palkittiin parhaasta ohjauksesta)
Elokuvan suomenkielinen mainossivu

Kilpavarustelua

Muutamaa vuotta ennen sadatta syntymäpäiväänsä isoäitini kertoi minulle, että haluaisi kovasti mennä joskus uimaan. Edellisestä kerrasta oli kulunut vuosikymmeniä. Kun ihmettelin, että miksi hän ei sitten mene, hän sanoi ettei voinut näyttää ryppyistä kehoaan julkisella paikalla. Muotoilin mielessäni huomaavaista lausetta, joka vakuuttaisi häntä toiminnan kiireellisyydestä (huomioon ottaen hänen ikänsä), mutten kyennyt vaikuttamaan toivomallani tavalla hänen päätöksiinsä. Joitakin vuosia sitten erästä seitsemänkymppistä sukulaista hirvitti, koska hän oli saanut lahjakortin hierojalle. Kun kysyin, miksi häntä ahdisti, hän sanoi kierrellen, ettei oikein pitänyt siitä että joku vieras koskettelisi häntä. Lisäksi hän valitti ylipainoaan. Ei ollut vaikeaa päätellä, että hän tunsi olonsa epämukavaksi, koska hänen ruumiinsa ei täyttänyt normeja, jotka me naiset - minä mukaan luettuna - näytämme niin auliisti hyväksyvän osaksi elämäämme.

Kaiken järjen mukaan kehomme pitäisi olla paras ystävämme, koska ilman sitä emme voi elää. Mutta miksi se ei miltei koskaan näytä olevan tarpeeksi hyvä meille? Miksi "kilpavarustelemme" ja rakennamme itsellemme epäautenttisen ulkoisen ja (sisäisen?) minän. Miksi yritämme kaikin voimin olla joku muu kuin itse asiassa olemme?

Pienenä tyttönä prinsessat ja keijut ilmaantuivat leikkeihini. Olin prinsessa, keiju ja morsian. Kuulin sadun Tuhkimosta ja Lumikista, ja opin monia muitakin kertomuksia, joissa prinsessoilla oli tärkeä rooli. Opin, että köyhästä ja kiusatusta tytöstä voi tulla unelmien prinsessa (Tuhkimo). Piirsin vihkooni ahkerasti prinsessoja ja prinsessamekkoja ja tiaroja ja kruunuja. Paperinukkien ja Barbien astuessa kuvioihin siirryin kimmeltävien iltapukujen kauteen. Jokainen luomukseni kauniille paperinukelleni oli ainutlaatuisen viehättävä, ja siksi arvokas.

Murrosiän alussa aloin kiinnittää huomiota muuttuvaan kehooni. Muutkin tytöt muuttuivat, en vain minä. Kaikki hieman erilailla ja eri tahdissa. Kuka oli koulumme kaunein? Väkersimme rukseja äänestyslippuihin ja valitsimme. Pian tämän jälkeen me luokan tytöt meikkasimme kaikki välitunnit niin ahkerasti, että lopulta ehostaminen kiellettiin koulussa kokonaan. Siinä vaiheessa suurin osa meistä oli jo lävistyttänyt korvansa, joka oli sen ajan riitti murrosikäisille tytöille (tähän aikaan ei tunnettu aikuisillakaan monia lävistyksiä korvissa, ja nenät, navat ja kulmakarvat jätettiin rauhaan).

Murrosiän keskivaiheilla aloin seurata muotia. Me, pian naimaiässä olevat nuoret naiset taistelimme tulevista "parisuhteista" ja miehistä (kaksi ystävistäni avioituivat ensimmäisen miehen kanssa, joka pyysi heitä treffeille). 70-luvun puolessa välissä asenneilmasto oli sillä tavalla ahdas, että jopa silmälasien käyttäminen oli eräänlainen tyylirikko ja ruman naisen merkki (toisin kuin tänään, jolloin silmälasienkin avulla kilpavarustellaan). Niinpä jätin monesti silmälasit kotiin, kun lähdin "kilpakentille".

Aikuistuessa huomasin, että ostovaatteet vaativat tietynmuotoisen naisenkehon. Rinnat piti olla, maha ei saanut pömpöttää. Vaatteita tuli kantaa tietyllä tavalla. Kilpavarusteluni ensimmäiset parikymmentä vuotta normaalikokoiset vaatteet mahtuivat päälleni, silti valitettavasti mielsin itseni jatkuvasti hiukan ylipainoiseksi. Keski-iässä alkoi "kivojen" ja hyvinistuvien vaatteiden löytyminen käydä työlääksi. Kiloja kertyi. Muoti vaihteli: välillä vaatteiden koot kutistuivat, toisinaan kasvoivat. Opin, että muodilla oli syklejä. Elintason kohotessa kuosien vaihtumisen tahti kiihtyi. En myöskään ollut enää terve. Kehossani tapahtuneiden muutosten vuoksi myös kävelin ajoittain vaikeasti. Kadulla liikkuessani minut pantiin merkille. Kehoni ja minä olimme välirikossa. Se miltä näytin, ei enää ollut hirvittävän tärkeätä.

Ja niin, sairauden ja muutaman muun seikan "auttamana" kilpavarusteluni ainakin näennäisesti loppui. Nyt mietin, entä jos elämä ei olisikaan kilpakenttä? Tai jos meidän on aina pakko panna paremmaksi kuin naapuri, kilpailisimme jostain muusta kuin kauneudesta, statuksesta ja/tai materiasta?

***

Tämä kirjoitus aloittaa Nonon kehonkuva-sarjan. Oletko pohtinut naisten ja/tai miesten rumiillisuutta mediassa, taiteessa tai vaikkapa kirjallisuudessa? Kirjoita meille osoitteeseen nonotoimitus@hotmail.com .

Artikkelin valokuva: Simprat/Stock.xhng

Ei, elämästä ei selviä hengissä

On helppoa olla samaa mieltä
on helppoa olla mieletön
vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä
ja oikaisee läpi metsikön

Miten ajattelen jos en ajattele toisin
mihin häkkiin lensinkään
miten ajattelen jos en ajattele toisin
ajattelenko ensinkään

On helppoa mennä joukon mukaan
on helppoa mennä minne vaan
vaan kysyä sopii oppiiko kukaan
siellä ajattelemaan

Ote kappaleesta Toisinajattelija

Pauli Matti Juhani "Juice" Leskinen
19.2. 1950 - 24.11. 2006
Lepää rauhassa

Proosaa: Maija Aalto

Kookos

Kerran viikossa Johannes leikkaa Linnean varpaankynnet. Ne ovat koppuraiset ja keltaiset kuin vanhalla naisella, lohkeilevat. Linnea on hädin tuskin neljäkymmentä, mutta sitä ei uskoisi.
Sisaren jalat ovat ainoat naisen jalat, joihin Johannes on koskenut luvan kanssa, vieläkin varoen. Rutiinista on silti pidettävä kiinni. Kun asiat tekee järjestyksessä, ei inhota, paljoa. Sisaren ulkoilutus joka toinen ilta kello kuusi, kynsien leikkaus joka torstai kello seitsemän, suihkuun kello puoli kahdeksalta (hiusten pesu keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan yhteydessä), puoli yhdeksän uutiset, yhdeksän iltaruoka, varhain nukkumaan, kello kylpyhuoneessakin.
Ei Linnean muuttuminen vanhaksi naiseksi ole Johanneksen syytä. Johannes yrittää parhaansa. Johannes pukee Linnean samoin kuin muotilehtien naiset, varaa tunnollisesti kerran kuussa ajan trendikampaajalta, koettaa houkutella Linnean kasvoille samaa hehkua kuin niillä joskus oli.
Johannes pitää siitä, että asiat olivat maailmassa omilla paikoillaan: kynsisakset oikealla alhaalla vessan peilikaapissa, Linnea olohuoneen kauhtuneessa nojatuolissa, Johannes työhuoneessaan rakentamassa pelikorteista tornia. Toisinkin voisi olla. Johannes voisi edelleen olla oikeissa töissä ja Linnea ateljeessaan maalaamassa omituisia taulujaan - niitä, jotka eivät esitä oikein mitään.
Molemmilla voisi olla omat vessat ja niissä omat kynsisakset, mutta ei.
Kun ei, niin Johannes luottaa pieniin nautintoihin; oma työ, tähdet makuuhuoneen ikkunan läpi, lasillinen konjakkia kun Linnea nukkuu. Johannes hakee tasapainoa, siinä määrin kuin se on mahdollista saavuttaa näissä olosuhteissa, tai missään.

Kynsisakset ovat liian pienet Johanneksen käsiin. Johanneksessa ei ole mitään siroa. Ovien kohdalla pitää aina kumartua, kengät ja puvut tilata erikoisliikkeestä. Kömpelö hutilus, raskaat jalat, raskaat ajatukset. Johannes sotkee asioita, ihan toisin kuin Linnea silloin ennen, lintunen, kevyt keiju. Aina solakka ja sulava. Sosiaalisesti lahjakas, sanoivat sivistyneemmät.
Vasemman isovarpaan kynnen kohdalla Linnea yhtäkkiä avaa suunsa ja sanoo:
”Kookos.”
Se on ensimmäinen tunnistettava sana Linnean huulilta yhdeksään vuoteen. Kynsisakset tippuvat lattialle.
”Mitä sinä sanoit”, Johannes tiukkaa. Linnea pysyy vaiti.
Loppuillan Johannes on varuillaan. Hän paistaa Linnealle lettuja ja levittää päälle omatekoista mansikkahilloa ja maanittelee. Puhuisit nyt, kun kerran aloitit. Linnea ei vastaa.
Illalla Johannes peittelee Linnean sänkyyn ja yrittää itsekin nukahtaa, mutta uni ei tule. Silloin yhdeksän vuotta sitten lääkäri sanoi, että aivot ovat erikoinen elin: joskus näyttää, että ne ovat vaurioituneet lopuksi ikää. Joskus käy niin, että jokin vahingoittumaton osa aivoista ottaa vaurioituneen osan tehtävät hoitaakseen. Joskus aivovammasta voi parantua. Yleensä ei.
Johannes kuuntelee koko yön miten vanhemmilta peritty kaappikello tikittää ja moottoritie laulaa kaukana, lehti putoaa postiluukusta vartin etuajassa. Tulee aamu. Tulee seuraava aamu ja sitä seuraava ja kynnetkin leikataan taas, monta kertaa. Linnea ei puhu.

Nuorempana Johannes joskus toivoi, että Linnea olisi edes joskus hiljaa. Se julisti ja tohotti ja kikatti, puhui pyörryksiin, maanitteli ja petkutti, muovasi maailman tahtomakseen. Koskaan se ei jäänyt kiinni mistään. Se piirteli seiniin olemattomia eläimiä, kissahevosia ja virtakärpäsiä, spriiliukoisella tussilla. Se poltti salaa pilveä yhteisen kerrossängyn alapetissä, mutta Johannes se sai nuhteet makuuhuoneen oudosta hajusta.
Sinun pitäisi olla vanhempi ja järkevämpi. Koettaisit nyt olla ihmisiksi. Pitäisit pikkusiskostasi huolta, sanoivat vanhemmat. Johanneshan oli, ja piti.
Johannes yläpetissä, Linnea alapetissä, sänky halpaa lastulevyä. Se tärisi, kun Linnea nukkui levottomasti, ajoi taas unissaan jotain takaa. Johannes makasi sängyssä silmät auki, kuunteli kadulta liikennettä, jota ei ollut. Johanneksen unissa laskettiin yhteen ja vähennettiin, siirryttiin vähitellen korkeampaan matematiikkaan, ymmärrettiin salattu kaava kaiken takana.
Johannes kasvoi hypähdellen, vaatteet olivat aina väärän kokoisia tai Johannes väärä niiden sisällä. Linnea kasvoi kauniisti, sääret edellä, määrätietoisesti. Se oppi tanssimaan ennen kuin pysyi pystyssä kävellen.
”Häivy nössö”, se sanoi ja heitti Johanneksen ulos yhteisestä makuuhuoneesta. Vieressä kihersivät Katri ja Hanna ja Miia ja Emmi ja Veera ja ketä niitä nyt olikaan ja varsinkin Miia, jolla oli ruskeat silmät ja c-kupin tissit neljätoistavuotiaana. Tyttöjä riitti keltaisen lastulevysängyn molemmille tasoille ja muovilattiolle ja työpöydän tuolille ja pöydän reunalle, sekin oli muka yhteinen, mutta täynnä Linnean levyjä ja kirjoja ja papereita, pinkillä tussilla paperinkulmiin rustattuja sydämenkuvia ja biisinsanoja, Ailavjuu kuusi kertaa kaunokirjoituksella, joka kerta eri käsialalla. Johannes heitettiin tyttövoimalla ulos huoneesta, ovi painui kiinni. Sopivia vastaväitteitä ei tullut mieleen heti, niitä putkahti päähän vasta viikkoja myöhemmin, hyödyttömiä.
Johannes laski kotilaskuja keittiön pöydän ääressä koko iltapäivän, laski seuraavankin viikon laskut ja sitä seuraavan ja puoli vuotta etukäteen, sai laimeita kehuja ahkeruudesta. Kun laskut loppuivat, Johannes siirtyi ensin tähtitieteeseen, ja opetteli sitten huvikseen ulkoa piin kaksituhatta ensimmäistä numeroa, odotti koska se elämä tosissaan alkaisi. Ei se alkanut.

Kaksi viikkoa kookoksesta Johannes soittaa tutulle lääkärille. Tarkoittaako tämä yksi sana jotain?
”Älä toivo liikoja näin pitkän ajan jälkeen”, lääkäri sanoo.
”Vihannes se on ja vihanneksena pysyy”, sanoo Johanneksen viimeinen ystävä.
Johannes paiskaa kummallekin luurin korvaan.
Mihin kookos oikein liittyy? Johannes ei tiedä, ei osaa edes arvailla. Silloin joskus Linnea oli aina muualla, Johannes tässä ja nyt, lukemassa maailmalta tulleita postikortteja, silloin harvoin kun niitä tuli. Tai vaivautuneena näyttelyn avajaisissa, liian kireässä puvussa, kun kaikilla muilla oli arkiset vaatteet. Tai entistä useammin ihan yksin, uppoutuneena tutkimustyöhön niin kuin nykyäänkin, kun ulkomaailma supistui viittauksiksi soveliaaseen kirjallisuuteen.
Johannes avaa sen arkun, johon on tallennettu Linnean henkilökohtaisia tavaroita yhdeksän vuoden takaa, varmuuden vuoksi. Niitähän voi nimittäin vielä tarvita. Hän ottaa käsiinsä paksun puhelinmuistion ja alkaa soittaa sitä läpi. Tehtävä on vaativa. Muistio pursuaa yliviivauksia ja sotkua, epämääräisiä muistilappuja ja käyntikortteja tippuu sen välistä. Nimiä on kiusallisen paljon, joskus sama nimi löytyy monesta kohtaa muistiota. Monet numeroista ovat vanhentuneet. Johannesta kiusaa, kun mistään ei näe onko kyseessä Linnean ystävä vai hyvänpäiväntuttu, työkaveri vai rakastaja. Ei niin että sillä mitään väliä olisi: kukaan ei muista kookosta.
”Tiedäthän sinä millainen Linnea silloin oli. Aina se oli jossain reissun päällä ja uusi mies alla. Ei siitä kukaan oikein selvää ottanut. Liian kiireinen se oli miettimään mitään vihanneksia”, sanoo joku Ville, ja kieltää soittamasta uudelleen.
”Se on hedelmä eikä vihannes”, Johannes sanoo mykistyneelle linjalle. Olisihan se pitänyt tietää, Linnean ystävät ovat kuin Linnea itse. Hetken lapsia.
Kun onnettomuus tuli, sairaalaan tulvi kukkia ja suklaata ja kirjoja. Johannes kävi kerran ja toi tullessaan perinteisiä keltaisia ruusuja, niin kuului tehdä. Toista kertaa hän ei yrittänyt: vierailuaikaan Linnean vieressä istui aina joku. Johannes ei halunnut olla vaivaksi.
Muutamassa kuukaudessa kukat, suklaa ja kirjat loppuivat. Puhelin lakkasi soimasta. Linnea pääsi pois sairaalasta, eikä häntä muuhunkaan voinut tyrkätä kuin Johanneksen luokse. Eihän Johanneksella parempaakaan käyttöä ajalleen ollut. Lääkärit lakkasivat käyttämästä sanaa väliaikainen, terapia lopetettiin lopulta hyödyttömänä.

Kuukausi kookoksesta Johannes päättää lähestyä ongelmaa loogisesti.
Jos kookos herätti Linnean kerran, se voi toimia toistekin. Johannes alkaa lukea Linnealle ääneen.
”Kookospalmu (Cocos nucifera) on palmukasveihin (Arecaceae) kuuluva kasvi. Se on suvun Cocos ainoa jäsen”, Johannes aloittaa ja jatkaa pitkälle iltaan, päiväkävelykin unohtuu. Linnea ei puhu.
”Vaikka kookosöljy on kasviperäinen öljy, se poikkeaa olennaisesti useimmista muista kasviöljyistä siksi, että se sisältää noin 90 prosenttia tyydyttyneitä, lyhytketjuisia rasvahappoja.”
Ei minkäänlaista reaktiota. Johannes vaihtaa taktiikkaa, ja etsii äidin vanhan reseptikirjan varastosta. Kookospikkuleivät syntyvät puolessa tunnissa, ne ovat lähes täydellisiä, juuri oikeaan aikaan uunista otettuja. Linnea ei puhu, Linnea ei koske pikkuleipiin.
Ehkä taktiikka on edelleen väärä? Johannes tietää, että Linnean elämä ei ole kookospikkuleipä. Linnean elämä on thaimaalaista kookoskalaa, seassa niin eksoottisia mausteita ettei Johannes tiedä, miten niiden nimet pitäisi lausua. Johannes ei anna periksi. Hän etsii netistä sopivan oloisia ohjeita, uskaltautua ensimmäistä kertaa elämässään aasialaiseen kauppaan, kysyy neuvoa. Kokeilee. Laittaa itselleen vierasta ruokaa.
Linnea syö, mutta Linnea ei puhu. Ei sano kiitos. Eikä anteeksi.

Viisi viikkoa kookoksen jälkeen kynnenleikkuupäivä venyy pitkäksi. Johannes istuu keinutuolissa ja tuijottaa siskoa silmiin. Katsooko joku vastaan vai ei? Lyö poskelle, puhuu yhteensä enemmän kuin vuoteen, halaa kömpelösti. Täyttää konjakkilasin monta kertaa, sopertelee, itkee, kiroaa ja kiukuttelee.
”Vastaa nyt. Kerro jumalauta vihdoinkin, oliko se onnettomuus, vai piruuttasiko sinä kävelit sen auton eteen.”
Linnea ei puhu.
Humalassa Johanneksesta näyttää niin kuin Linnea huutaisi, vaikka ääntäkään ei kuulu, vieläkään. Linnea ei puhu, Johannes ei puhu. Mikään ei liiku, koskaan.


Maija Aalto on 28-vuotias bloggaamisesta innostunut toimittaja, joka haluaa isona kirjailijaksi.

Täydellisen onnen kärpäspaperissa

Kun luen Päivi Alasalmen romaaneja, tuntuu että katselen joukkoa onnettomia ihmisiä pyristelemässä tappavassa kärpäspaperissa. Alku voi vielä näyttää keveältä lennolta kukkakedolla, mutta kohta räpiköidään tahmassa ja kauhussa, joka syntyy perin juurin arkisista aineksista.

Alasalmen uusimmassa Tuo tumma nainen (Gummerus 2006) on kultaisen keski-ikäinen pariskunta (Helena ja Hannu) ja aikuiset lapset (Ohto ja Unna). Ensimmäiset kauhun enteet voi lukea rivien välistä:

"Kun ristiriitoja ilmeni, Helena teki aina kuten hänen äitinsäkin oli tehnyt: hän leipoi tuoreita sämpylöitä ja keitti suuren teepannun, nosti ne pöydälle ja istutti perheensä pöydän ympärille. Sitten he alkoivat syödä ja juoda ja keskustella asiasta, joka ristiriidan oli aiheuttanut, eikä kukaan noussut pöydästä, ennen kuin kaikilla oli parempi mieli."
(Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006)

Paratiisia, jossa kenelläkään ei ole paha mieli, tavoittelee jokainen elämäntaito-opas ja parisuhteen parantamiskirja. Helenan perheidyllin uskottavuus vähenee sivu sivulta, koska kaikki on hänen kuvaamanaan liian täydellistä, liian rikkumatonta ja Helena itse sokea itselleen ja omille motiiveilleen. Ei tarvita kuin uusi henkilö – Ohton tyttöystävä Pauliina – ja täydellisyyteen tulee särö.

Helena ja Pauliina ovat meikäläisen yhteiskunnan äärilaidoilla, ja ne äärilaidat ovat liukuneet niin kauas toisistaan, ettei toiselta laidasta käsin voi ymmärtää saati hyväksyä vastakkaisen laidan kokemusmaailmaa. Äkkiä Helena on ylimielinen yläluokkainen porvari ja Pauliina koulukodin kasvattama moukka. Molemmilla on sama haave: unelma kodista, jossa kaikki olisi hyvin. Alkaa taistelu siitä, kenen oikeus lopulta on asua talossa, jonka joka huoneessa on erivärinen kaakeliuuni, olohuoneessa Tampereen kaakelitehtaan kohokuvioitu jugendtakka ja kellarissa kahdeksan metriä syvä kaivo. Ensin kuolee koira. Sitten Helenan rakkaan sukupuukirjan pergamenttisivut revitään riekaleiksi.

Takka ja kaivo, kuuma ja kylmä, avoin ja suljettu, välittäminen ja tylyys. Molempiin on mahdollisuus, mutta ei yhtäläinen: jos on tottunut pettymään, ei uskalla luottaa. Jos ei uskalla luottaa, suojautuu ja varustautuu, on asemasodassa maailmaa vastaan. Jos alkaa sotia, synnyttää ruumiita.

Tuo tumma nainen on kaikessa asetelmallisuudessaan vaikuttava romaani. Vaikka minusta paikka paikoin tuntuivat henkilöiden mielenliikkeet epäuskottavilta, ja arvasin juonenkäänteitä turhan hyvin etukäteen, kokonaisuus toimii, herättää ajatuksia. Helenan ja Pauliinan vastakkaisuuden alla on sama ydin: perhesalaisuus, jonka voima pakottaa kantajansa kohtuuttomiin tekoihin. Jos Pauliina on Helenan silmissä Homo horribilis, ei Helena ole sen viattomampi. Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe – lukee romaanin takakansitekstissä. Täydellisestä onnesta on lyhyt matka täydelliseen onnettomuuteen.

Tahdon, mutta omalla nimelläni

Minusta tulee ensi kesänä rouva. Jokunen hyvänpäiväntuttu on jo ehtinyt ihmetellä, että vaihtuuko rouviintuessa samalla sukunimi. Läheisemmät eivät kysele, kun ne tietävät vastauksen.

Ja sehän on tietysti, että vaihtaminen ei tulisi pieneen mieleenkään. Ei ikinä!

Minähän pidän nimestäni. Voin leikitellä sillä, pidän hölmöistä lempinimistä, tänne verkkoonkin kirjoitan tangonimellä (siis omalla toisella nimellä ja äidin tyttönimellä). Se alkuperäinen ja oikea nimeni ei ole silti pelkästään jotain isältä perittyä ja irrallista, se on tärkeä osa minua. Haluan tehdä töitä sillä, en halua opetella olemaan joku muu. Rakastan miestäni, mutten halua muuttua häneksi.

Minusta miehen nimeen vaihtaminen sitä paitsi joka tapauksessa edustaa edelleen patriarkaalista ja naista sortavaa perinnettä, jota en halua jatkaa. Kyse on yhä tasa-arvosta - vai miksi samaa kysymystä nimen vaihtamisesta ei ikinä edes esitetä puolisolleni?

Yhteisen kokonaan uuden nimen ottamisessa tai kaksoisnimissä on mielestäni periaatteen tasolla ideaa, käytännössä monet näin syntyneet nimet kuulostavat keinotekoisilta tai ne ovat kovin pitkiä ja kömpelöitä käyttää. Oma mahdollinen yhdysnimeni olisi oikeastaan pelkkä vitsi, en siis suostu vaihtamaan tyttönimeä mihinkään.

Olen kuitenkin huomannut, että kuulun vähemmistöön. Olen omituinen - siksi tämä kirjoituskin on täällä. Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää mitä enemmistön päässä oikeasti liikkuu, minä kun en sitä kysymättä käsitä, vieläkään.

90-luvun puolivälissä on laskeskeltu, että noin 80 prosenttia naimisiin menevistä pareista ottaa yhteisen sukunimen. Saa arvata kumman nimi silloin useimmiten oli kyseessä.
Noin joka kymmenes pari piti tuolloin oman nimensä, suunnilleen sama määrä rakensi yhdysnimeä. Se on mielestäni todella vähän.

Tuoreempaa tilastoa en nopealla haulla aiheesta löytänyt, mutta en usko suuntauksen muuttuneen. Omassa ikäluokassani (siinä kolmenkymmenen molemmin puolin) tuntuu, että melkein kaikki ottavat sulhasen nimen. Tiedän tasan yhden tapauksen, jossa käyttöön onkin otettu molemmille morsiamen nimi, ja vain harvoja, joissa molemmat ovat pitäneet omastaan kiinni.

Kun kyseessä kerran on enemmistön kanta, syynä täytyy olla jotain muutakin kuin pelkkä sovinnaisten tapojen kuuliainen noudattaminen. Joku ehkä pitää alkuperäistä nimeään valmiiksi vieraana tai rumempana kuin uutta, muttei tämäkään suurta enemmistöä selitä. Aika usein vaihtoa selitetään myös sillä, että käytännön elämä on sitten yhteisellä nimellä jotenkin helpompaa. Hassua, kun ajattelee miten paljon käytännön säätämistä siihen nimen vaihtamiseen pakostakin liittyy.

Kysyn siis kun en oikeasti tajua; miksi on niin tärkeää, että koko perheellä on sama sukunimi?

Kohtalaisen hyvä vuosi

Lontoolaisen businessmaailman moniottelija Max (Russell Crowe) perii setävainajansa (Albert Finney) viinitilan ja pakkaa laukkunsa pelmahtaakseen pikaisesti Etelä-Ranskaan. Valo viinitilalla on ihana, maa punaista ja kuivaa, viinipensaat lehteviä, vaikka niiden sadosta valmistettu viini onkin mitä hirveintä litkua. Sedän asujaimisto on komea, mutta rapistunut. Silti se täynnä ääniä menneisyydestä. Lapsena Max vietti paljon aikaa persoonallisen (ja opettavaisen) setänsä kanssa, mutta syystä tai toisesta miesten tiet erosivat, eikä Max tavannut setäänsä tämän viimeisinä elinvuosina. Business-maailma on tehnyt Maxista kovan ja tunteettoman, tämän Max kertoo vapaaehtoisesti paikallisen bistron temperamenttiselle emännälle, ennen kuin he alkavat tehdä parempaa tuttavuutta...

A Good Year testaa monia nopeuksia, mutta sen perusilme on rauhallinen, välillä lähes unettavakin. Ansioksi luen kuitenkin sen, että elokuvassa viivähdellään, katsojalle annetaan aikaa katsoa auringonvalossa kylpevää laaksoa ja huoneita, joissa valo tulvii. Musiikkiraita on vaikuttava, se tarjoilee mm. Harry Nilssonia, ranskalaista poppia, sekä (vanhaa kunnon) musiikkia, joka on soitettu oikeilla instrumenteilla, syntetisaattoreiden sijaan. Draamaelokuvan huumori ei oikein purrut minuun, mutta Russellin komiikantajuun kylläkin uskon. Albert Finneyn työskentelyä olisin katsonut enemmänkin. Naiset jäävät mielestäni tyypeiksi (Fanny) tai tyngiksi (nuori amerikkalaisnainen, jonka tehtävänä on entisestään sekoittaa asioita viinitilalla. Jo entuudestaan Maxia rassaavat ranskalainen perimyslaki, ongelmat tilanhoitajan kanssa, huono viini...).

Elokuva perustuu Peter Maylen kirjaan, elokuvakäsikirjoitus on Marc Kleinin. Ohjaus on Ridley Scottin käsialaa (mm. Alien, Thelma & Louise, Gladiator).

Bang, Bang, Bang

Joskus aikaa sitten lupasin kirjoittaa jutun bändeistä, joiden nimi kuulostaa paremmalta kuin musiikki. Jouduinpa liemeen, kun oikeasti rupesin kirjoittamaan sanoja paperille, sillä hetikohta lipesin alkuperäisestä ideasta muuten vaan omituisten musiikkinimien vääntelemiseen. Mieleen juolahtaneiden artistien musiikillisestä huonoudesta en sano mitään, en ainakaan kovin vedenpitävästi, sillä joukossa on parikin rytmiryhmää, joita fanitan kovasti.

Nappaan nimien esitystavan suoraan suulailta suomenruotsalaisilta teeveepersoonilta (siis Ögonaböj!-ohjelmasta, jonka juuri huomasin loppuneen kokonaan). Tein top 6 – listan, vaikka Ögonaböj:ssä laadittiin top 5 -listoja, sillä en osannut pudottaa yhtäkään nimeä pois.

Listalla kuudentena, kenties ’ei niin kovin kummallisena’ on Sir Elwoodin hiljaiset värit. Elwoodin alukuosasta tulee mieleen keittiökone (se on se espanjalaistyyppinen El, joka rimmaa Elramiin…), vaikka leivänpaahdin, jatkosta taas hassuihin sukkahousuihin pukeutunut Sherwoodin metsien sankari ja loppuhuipennuksesta eräs korvansa irti leikannut taidemaalari. Pieni googletus tietää kertoa, että sir Elwood on myös koira, jonka esi-isät näkyvät kantakirjassa.

Viidentenä on Manic Street Preachers, joka ääneen sanottuna kuulostaa kielennotkistusharjoitukselta. (Samanlaisia sähisevän kissan äänteitä on tarjolla muuallakin: Screaming Blue Messiahs, Jesus and Mary Chain, Scissor Sisters.) Manic Street Preachersia en rajallinen kielitaitoni perusteella oikein osaa kääntää. Ajattelen Public Corneriin nousevia puhujia, ajattelen jalkapallo-ottelun jälkeen kadulle hulinoimaan tulevaa lössiä, ja lossin liepeillä pyöriviä hihhuleita, ajattelen niitä artisteja joiden kappaleissa on enemmän sanoja ja aksenttia kuin melodiaa (Billy Braggin tyyliin, siis). No, todellisuudessa tässä on walesilainen rockyhtye, jonka alkuperäisjäsen on onnistunut tietoyhteiskunnasta, paikannusmenetelmistä ja julkisuudesta huolimatta katoamaan jäljettömiin.

Neljäskin nimi pysyy samalla kielialueella: Dexy’s Midnight Runners. Nimen kuullessani näen puolenkymmentä puolialastonta miestä juoksemassa pimeässä soihdut käsissä (älkää kysykö mistä ja minne, kenties Dexy’n luo). Kumminkaan en voi välttyä tiedolta että nimenomainen bändi on tehnyt taas yhden kapakkahoilauksen naiselle, tällä kertaa Eileen-nimiselle.

Listalla kolmanneksi päätynyt nimi liittyy omiin kokemuksiin. Kultaisella 90-luvulla retkeilin Joensuussa ja olin eräänkin kaupan edustalla. Siinä hajosivat viimeisetkin mielikuvat ’koneesta’, joka oli jonkinmoinen perunannostokoneen, puimurin ja höyryveturin yhdistelmä, visualisoinnin taustamusiikkina ’vauhdilla vyöryy Hassisen kone'. Oikea Hassisen kone näytti arkiselta sekatavarakaupalta. Samanlaisia Tapsan Valintoja tai Paavon Puoteja on maa väärällään, ja erään Kallen Marketin karkkihyllyn edessä Luke sai raivokohtauksen noin vuonna 1974. Sivumennen sanottuna Hassisen koneeksi on joku mennyt nimeämään myös 27.3.2000 syntyneen mäyräkoirantapaisen otuksen.Niin että yritä tässä sitten olla rock - joku nimeää kumminkin lemmikkieläimen mukaasi.

Listan toisena on 22-Pistepirkko. Nimessä omituisuus kohtaa epäsoinnukkuuden joka kohtaa suomenkielelle tyypilliset monitavuiset perusluvut jotka kohtaavat yhdyssanan, joka sekin on suomen kielelle tyypillistä. Pistepirkko liittyy enemmän kuvakirjojen maailmaan kuin rock’n’rolliin, vaikka lastenkirjan pistepirkot ovat leppäkerttuja tai leppiksiä ja pirkko on varattu pirteäksi nimeksi. Tohtori Orffkin kuulostaa enemmän rockilta.

Listan kärjessä on yksinkertaisin mahdollinen bändinimi. Bändi nimeltään BÄNDI. Pitäisikö ihastua vai vihastua moisesta röyhkeydestä? Mitä sitä turhaan nimiä miettimään, romaanin voi vallan hyvin nimetä Romaaniksi, koiran Koiraksi ja kissan Kissaksi… Koska kaikki orastavat muusikonalut eivät kumminkaan voi perustaa vain Bändejä, on nettimaailma väärällään nimigeneraattoreita. Eli tästä vaan - BANG - orkesterille uusi nimi, vaikka joka päivä!

Kuvalähteet:
http://www.sxc.hu/pic/m/s/sp/splenetic/643121_tiny_rock_stars.jpg
http://www.sxc.hu/pic/m/j/ju/juliaf/654359_guitars.jpg

Haastattelu: Kristiina Koivunen

Kristiina Koivunen (s.1959) on Kurdistan-tutkija, vapaa toimittaja ja sosiaalityöntekijä. Häneltä on ilmestynyt kaksi Turkkia ja kurdien elämää käsittelevää teosta: Teetä Kurdistanissa (Like 2001) ja Sankarimatkailijan Kaakkois-Turkki (Like 2006).

Olet paitsi tehnyt väitöskirjan, myös kirjoittanut kurdeista lukuisia artikkeleita ja kaksi kirjaa Teetä Kurdistanissa (Like 2001) ja Sankarimatkailijan Kaakkois-Turkki (Like 2006). Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan kurdeista?

Kiinnostukseni kurdeihin heräsi täysin sattumalta. Tein uskontotieteen gradua Suomessa asuvista musliminaisista, ja rajasin työn koskemaan yhtä kansallisuutta. Valitsin aiheeksi kurdit tietämättä heistä juuri mitään. Jätin gradun sosiaalipolitiikan laitokselle, vaikka se oli ollut sivuaineeni.

Matkustin Kurdistaniin (Kaakkois-Turkkiin) ensimmäisen kerran vuonna 1997. Tämän matkan jälkeen halusin paneutua kotimaassaan asuvien kurdien tilanteeseen, vaikka sitä ennen olin ollut kiinnostunut pakolaisina olevien kurdien asioista. Aloin tehdä lisensiaattityötä aiheesta samana vuonna.

Millaista on elää tai vierailla suomalaisena Turkissa juuri nyt, vaikuttaako poliittinen asetelma (Suomi EU:n puheenjohtajamaana vs. Turkki EU-jäseneksi haluavana mutta ei kovin haluttuna) ihmisten suhtautumiseen?

En tunne Länsi-Turkkia enkä tiellä miten siellä suhtaudutaan suomalaisiin. Kaakkois-Turkissa juuri kukaan ei tiedä missä Suomi on, jos sanon, että se Amerikan mantereella, kukaan ei epäile asiaa. Kurdit ovat hyvin politisoitunut kansa, kaikki tietävät kuka on Olli Rehn. Kurdit pitävät hänestä, mutta eivät tiedä, että hän on suomalainen tai että Suomi on EU:n puheenjohtajamaa. EU-vastaisuus on lisääntynyt paljon viime aikoina Turkissa.

Kurdit ovat kuuluisia vieraanvaraisuudestaan, josta voi lukea jo vanhoista matkakertomuksista. Kurdistanhan sijaitsee sekä Silkkitien että idästä Mekkaan johtavan pyhiinvaellusreitin varrella. Vieraanvaraisuus pätee edelleen, he todella rakastavat ulkomaalaisia. Käytännössä tämän huomaa sekä suurista että pienistä asioista, esimerkiksi teetä tarjotaan jatkuvasti. Minulle käy myös usein niin, että kaupassa otetaan tavarasta halvempi hinta kuin mitä hintalapussa lukee. Tätä sattuu niin usein, että se ei voi olla myyjän virhe.

Koska vierailit Turkissa ensimmäisen kerran? Millainen maa se oli silloin?

Kävin Turkissa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1997 suomalaisen newroz-delegaation mukana. Newroz on kurdien uusivuosi, jota vietetään kevätpäivän seisauksen aikaan. Tuolta matkalta on jäänyt mieleen toisaalta upeat vuoristomaisemat, joista parhaimmatkaan valokuvat eivät välitä kuin kalpean aavistuksen. Toisaalta olin järkyttynyt sotilaiden ja sotilaskaluston paljoudesta, jollaista en ollut koskaan nähnyt.

Yhdeksän ja puoli vuotta sitten poliittinen tilanne kurdialueella oli paljon jännittyneempi kuin nykyään, juuri kukaan ei uskaltanut puhua ulkomaalaisten kanssa.

Millainen on kurdien nykyinen asema Turkissa?

Tähän on vaikea vastata lyhyesti. Turkin tasavalta perustuu teesiin "yksi valtio, yksi kansa, yksi kieli, yksi kulttuuri"- vähemmistöillä ei siis ole oikeuksia. Kurdien oikeuksia ajavan liikkeen tärkein tavoite on saada kurdin kielelle vähemmistökielen asema, siis samanlainen tilanne kuin ruotsinkielen asema Suomessa. Kurdien tarkkaa lukumäärää Turkissa ei tiedetä, heitä on ehkä noin 17 miljoonaa.

Kurdialueella, siis Kaakkois-Turkissa, on valtavasti luonnon rikkauksia, kuten öljyä ja mineraaleja ja se on hyvää maatalousaluetta, koska Eufrat ja Tigris virtaavat siellä. Kurdit eivät tästä hyödy, vaan useimmat heistä ovat hyvin köyhiä. Viime vuosikymmenellä armeija tuhosi alueella olleista viidestä tuhannesta kylästä noin kolme ja puoli tuhatta kylää. Poltettujen kylien asukkaiden, noin kolmen miljoonan ihmisen, olot suurkaupunkien slummeissa ovat edelleen hyvin vaikeat eivätkä he ole saaneet humanitaarista apua ulkomailta. Väitöskirjani keskeinen tulos oli se, että Kaakkois-Turkin terveystilanne oli viime vuosikymmenellä yhtä huono kuin Saharan etelänpuoleisen Afrikan.

Entä Turkin ulkopuolella?

Euroopassa elää ainakin kolme miljoonaa kurdia siirtotyöläisinä tai pakolaisina. Monien elämä Euroopassakin on vaikeaa. Turkin kansalaisten on vaikea saada turvapaikkaa EU-maista, se myönnetään vain mikäli heillä on näyttöä yksilöön kohdistuvasta sorrosta. Monien muiden maiden (kuten Afganistan, Irak ja Somalia) kansalaisten kohdalla riittää se, että maan olosuhteiden tiedetään olevan vaikeat.

Monien EU:ssa laillisestikin siirtotyöläisinä elävien kurdien elämä on vaikeaa, he tekevät esimerkiksi Saksassa raskaimpia ja huonoimmin palkattuja töitä. Hyvin monet lähettävät pienestä palkastaan säännöllisesti rahaa sukulaisilleen Turkkiin.

Turkkilainen Orhan Pamuk voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Miten turkkilainen media on reagoinut Pamukin Nobeliin?

Päätös hämmentää turkkilaisia. Pamukillahan oli vielä alkuvuonna kesken rikosoikeudenkäynti, jossa häntä syytettiin turkkilaisuuden häpäisemisestä, koska hän totesi lehtihaastattelussa armenialaisten kansanmurhan tapahtuneen. Nobelin kirjallisuuspalkintopäätöksen jälkeen Turkissa ei ole alkanut julkista keskustelua Pamukin esille nostamista ongelmista.

Turkin tärkein englanninkielinen lehti Turkish Daily News käsitteli Pamukin palkintoa vain vähän. (Lehti seuraa maailman tapahtumia yleensä huolellisesti, se uutisoi mm. sen, että Aki Kaurismäki kieltäytyi Oscar-ehdokkuudesta.) Lehden kolumnisti Mehmet Ali Birand toteaa, että turkkilaiset eivät osaa nauttia Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Hän jakaa turkkilaisten reaktiot kolmeen kategoriaan:

1. jotkut pitävät palkintoa salaliittona lain 301 (turkkilaisuuden häpäiseminen) kumoamiseksi
2. jotkut ovat kateellisia Pamukille
3. jotkut pitävät Pamukin voittoa hyvänä asiana, mutta eivät uskalla ilmaista sitä.

Artikkeli löytyy tästä:
http://www.turkishdailynews.com.tr/article.php?enewsid=56924

Miten tavallista on se, että taiteentekijä saa Turkissa syytteenteoksensa tai omien haastattelulausuntojensa takia?

Tämä on tavallista, mutta tarkkoja lukuja minulla ei ole. Niitä löytää esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjen englanninkielisiltä nettisivuilta:

IHD (Human Rights Association): http://www.ihd.org.tr/eindex.html
Mazlum Der: http://www.mazlumder.org/ana.php?konu=ana&lang=en
Kurdish Human Rights Project: http://www.khrp.org

Onko taide Turkissa väistämättä myös poliittista?

Ei suinkaan kaikki taide. Kurdien taiteen kohdalla asiaan vaikuttaa se, että Turkin virallisen näkemyksen mukaan maassa ei ole muslimivähemmistöjä. Jos taideteos kertoo muslimivähemmistön kulttuurista, se kyseenalaistaa tämän politiikan.

Kurdien taiteessa erityisen tärkeitä ovat musiikki ja tanssi. Miehet ja naiset tanssivat kurdien perinteisiä tansseja yhdessä, joten tanssien arvellaan olevan vanhempia kuin islamin uskonto. Kurdeilla on myös mattomalleja, joissa on eläinten kuvia, vaikka islamin uskonto kieltää elävien olentojen kuvaamisen. Ne kertovat Noakin arkista, joten mallit ovat todella vanhoja.

Parhaillaan kurdeilla on menossa varsinainen kulttuurirenesanssi ja he kehittävät uusia taidemuotoja, esimerkiksi teatteri on kurdeille aivan uusi asia, jossa on otettava kantaa siihen voivatko miehet ja naiset esiintyä yhdessä. Teatteri ja moderni maalaustaide kuvaavat usein kurdien kärsimyksiä, joten on selvää, etteivät ne ole valtion mieleen. Uskon, että taiteen avulla kurdit pystyvät käsittelemään emotionaalisesti kokemiaan kauheuksia. Perinteisesti kurdikulttuuriin ei kuulu ongelmista puhuminen.

Onko turkkilaisten taiteilijoiden vapaus rajoitetumpaa kuin eurooppalaisten, esimerkiksi suomalaisten?

Turkkilainen taide on rikasta ja monipuolista. Turkin taide-elämä perustuu sen rikkaaseen kulttuuriperintöön. Taide ja tiedonvälitys on vapaata, mikäli niissä käsitellään muita asioita paitsi kurdeja tai islamia. Näissä asioissa rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

Olet parhaillaan Suomessa. Aiotko palata Turkkiin? Jos, niin millä mielellä?

Haluaisin matkustaa pian Turkkiin, se riippuu siitä koska minulla on aikaa. Millä mielellä? Huolestuneena. Turkin tilanteessa on nyt monia huolestuttavia merkkejä, turkkilainen kiihkonationalismi lisääntyy nopeasti. Viime kesänä (2006) maassa tuli voimaan uusi terrorismin vastainen laki, ja kurdit ovat aika peloissaan. Syksystä 2004 kevääseen 2006 olen saanut seurata Turkissa kehityksiä ja uudistuksia. Tämä kausi näyttää nyt päättyneen.

Turkin tilanne voi nopeasti muuttua hyvin huonoksi, ja maassa on jopa Balkanin niemimaan tapaisen etnisen konfliktin vaara. Toisaalta on myös mahdollista, että kurdikysymykseen aletaan vihdoin etsiä poliittista ratkaisua, mikä johtaisi Turkin muidenkin ongelmien ratkaisemiseen ja maan demokratisoitumiseen. Tähän vaikuttaa kurdien painoarvon lisääntyminen maailman politiikassa ja Pohjois-Irakin kurdien Yhdysvalloilta saama tuki.

Mitä haluaisit suomalaisten erityisesti ymmärtävän kurdeista tai Turkin tilanteesta yleensä?

Turkki, erityisesti Kaakkois-Turkki (kurdialue), on kulttuurisesti rikas maa ja ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Jos matkustaa Turkkiin, kannattaa mennä muualle kuin turistikeskuksiin, itään tai länteen, ja tutustua todelliseen elämään. Matkustaminen on helppoa ja halpaa, bussit kulkevat joka paikkaan ja hotelleja ja ravintoloita löytyy kaikkialta.

Turkissa on paljon mielenkiintoisia asioita, sekä hyviä asioita että ongelmia. Toivon, että tiedotusvälineet kertoisivat niistä.

Kristiina Koivusen blogi: www.kurdistan.vuodatus.net

Valokuva Munzurin luonnonsuojelualueelta Tuncelissa: Kristiina Koivunen.

Kristiina Koivusen kasvokuva: Uutistoimisto DIHA.

Marikki: "Nimen sain, nimen annoin."

Olen valinnut blogini nimen samoilla perusteilla kuin lasteni nimet. Kun olin pieni, suunnittelin perheitä, joissa oli kymmenen tai kaksitoista lasta. Kirjoitin tärkeisiin vihkoihini kaikkien lasten nimet, toisia nimiä myöten. En haaveillut häistä tai omista vauvoista, mutta haaveilin siitä, että saisin antaa lapsilleni nimet.

Vanhempiani syytin asiasta. He olivat mielestäni katkerasti epäonnistuneet nimeni suhteen. Heidän olisi pitänyt tietää ja tajuta, että melkein joka toinen - siltä minusta tuntui - heidän ikätoverinsa haluaisi antaa lapselleen saman nimen kuin mitä he antoivat minulle. Mutta he eivät tajunneet. Itse asiassa heillä ei ollut siitä aavistustakaan. He olivat suunnitelleen minulle nimeä Elisa, mutta sitä nimeä ei minulle annettu, ja olin siitä jonkin aikaa varsin katkera.

Sukunimestä en voinut syyttää ketään. Kannoimme kaikki samaa nimeä. Se oli ikävä. Sellainen, josta tulee ensimmäisenä mieleen tyhmiä asioita, hulluutta ja sekopäisyyttä. Ei sellaista nimeä pieni tyttö kanna mielikseen. Aikuisena totuin nimeen, ja ajattelin, että olkoon mieluummin persoonallinen, selkeä nimi, kuin mikään virtanen tai lahtinen.

Päädyin lopulta valitsemaan oman nimeni. En rakastunut virtasen poikaan, vaan pienen suvun persoonallisen nimen kantajaan. Otin hänen nimensä ja samaan syssyyn muutin etunimeäkin. Minulla on nyt mieluinen, kaunis nimi, sen entisen tavallisista tavallisimman ja vähän omituisen yhdistelmän sijalla.

Minusta tuntuu vähän, että ennen olin enemmän vanhan nimeni kaltainen tai ainakin tunsin itseni sellaiseksi. Ja elettyäni nyt nämä kymmenen vuotta uuden nimen kanssa on ikään kuin olisin itsekin itselleni vähän mieluisampi. Joskus joku sanoo: "Sinullapa on kaunis nimi. Hymyilen ja nautiskelen vähän. Ajattelen, että minulla on siihen oikeus, kun sentään niin pitkään kannoin sitä tavallista ja vähän rumaa.

Kun pääsin nimeäjän paikalle, etsin nimeä pitkään ja hartaudella. Ei tietenkään mitään aivan tavallista, mutta ei erikoistakaan. Kaunista, mutta ei lapsellista tai hörhöä. Yksinkertaista, selkeää. Vieraskielisiin en kiintynyt, enemmän rakastan omaa kieltä. Hain piirtoja luonnosta, läheltä, hyvästä, pyhästä, ikiaikaisesti läsnä olevasta. Niin päädyin lasteni nimiin. Ja blogista, siitä tuli Kuusi.

Kirjoittaja: Marikki www.kuusi.blogspot.com

Valokuva: Cinnamon P./Stock.xchng

Kuohuviini virtaa juhlissa ennen kuolemaa

Hemmottelin juuri itseäni Sofia Coppolan Marie Antoinettella. Takanani elokuvateatterissa istui teinikuningattaren ikäisiä tyttösiä, jotka tiivistivät elokuvan pariin virkkeeseen.
”Että oli tylsä kuva.”
”Niinpä. Eihän tossa siis tapahtunut niin kuin mitään”, tytöt sanoivat kävellessään ulos.

Minä olen tosiaan muuttumassa keski-ikäiseksi tädiksi. Ajattelin nimittäin ihan samaan aikaan, että Coppolan elokuva on kaikkea muuta kuin tylsä, se on alusta loppuun silkkaa nousuhumalaa ja hurmosta, visuaalisesti rikas.

Tuleva kuningatar on elokuvan alussa epävarma lapsi vieraassa ympäristössä. Tutut ja rakkaat asiat ovat jääneet kotiin Itävaltaan sylikoiraa myöten, Ranskassa tavat ovat jäykkiä ja ihmiset pelottavia. Kruununprinsessan pitää äkkiä synnyttää Ranskalle perillinen, muuten hän jääkin ympäristölleen vieraaksi. Häkkilintua ahdistaa, vaikka häkki on ylellinen. Marie Antoinette pakenee tilannetta loputtomiin juhliin.

Coppolalla on moitteeton rytmitaju. Hän sotkee tyylikkäästi sekaisin nykyistä pop-estetiikkaa ja 1700-luvun esineistöä. Elokuva on ehkä kuvattu Versailles’ssa, mutta päättymättömien bileiden taustalla soi silti 80-luvun I want Candy. Rokokookengät on suunnitellut Manolo Blahnik.
Kirsten Dunst on oiva valinta kuningattareksi, samaan aikaa viettelevä ja viaton.

Marie Antoinette on hattaraa silmille, kevyttä ja karamellinväristä. Alkuun saattaa vaikuttaa siltä, ettei elokuvalla muuta annettavaa olekaan, että se on pelkkää söpöä hömppää tyttösille, väkinäinen rakkaustarinakin on saatu mukaan elokuvaan. Ranskassa tarinasta ilmeisesti ainakaan ei pidetty, Cannesissa yleisö buuasi elokuvan lopuksi.

Minäkin mietin teinityttösten tavoin elokuvateatterista poistuessani, miksi juuri tämä tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.

Historian kannalta teinikuningatar muistetaan vain siksi, että hän sattui istumaan silloin kuin istui valtaistuimella, hetkeä ennen vallankumousta. Ilman sitä hänen kohtalossaan ei ole mitään kovin tavatonta tai omalle ajalleen outoa. Marie Antoinette kaupattiin avioliittoon ja valtaistuimelle melkein lapsena, mutta sellainen oli ajan tapa. Kuninkaallisten lasten avioliitot olivat suurvaltapolitiikkaa eikä kukaan muuta niiltä odottanutkaan. 2000-luvun katsoja voi sääliä nukkeparkaa, mutta samaistuminen häneen on jo hyvin vaikeaa.

Historiallisena kuvauksena Marie Antoinette ei ole kovin merkittävä, varmastikaan.

Väittäisin silti, että jotain oleellista ja ajatonta Coppola on tavoittanut: tietyn riittämättömyyden tunteen, sen miten ihminen reagoi jatkuviin kohtuuttomiin vaatimuksiin vieraassa ja itselleen väärässä ympäristössä.

Loputtomat juhlat tuntuvat traagisilta juuri siksi, että me tiedämme niiden loppuvan pian. Elokuva päättyy, kun vallankumous alkaa. Giljotiinin putoamista katsojalle ei näytetä lainkaan, mutta silti koko elokuvan jännite on sen varassa.

Onko kukaan muu jo ehtinyt nähdä Marie Antoinettea?

Juri Nummelin: Valionimet

Juri Nummelin on paitsi Pulpetti-blogin kirjoittaja, myös etunimistä paljon kirjoittanut tietokirjailija. Uusin nimiä käsittelevä teos Aarnu, Evena, Vinjami (yhdessä Elina Teerijoen ja Rea Lehtosen kanssa) esittelee 1700 nimiehdotusta eli nimiä, joita ei ole Suomessa vielä käytetty. Kirja on ilmestynyt 2006 Nemon kustantamana. Nonon pyynnöstä Nummelin etsi arkistostaan artikkelin omapäisestä etunimien keksijästä Rauha Hammarista ja hänen etunimiehdotuksistaan. Hammarin Valionimet -kirja on herättänyt huomiota muuallakin, esimerkiksi Tiina Aalto on kirjoittanut siitä Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa.

Rauha Hammar paransi suomalaista nimistöä
Vaihtelua Valionimistä

Kirpputorilta tarttui käteen omituinen kirja: Rauha Hammarin Valionimiä. Paksu pahvikantinen kirja koostuu vuosina 1943-1949 ilmestyneistä nimikalentereista, jotka Hammar oli omalla kustannuksellaan julkaissut.

Kirja on vaatimatonta ulkoasuaan kummallisempi: Hammarin nimikalenterit koostuvat nimistä, jotka ovat hänen mielestään parempia kuin suomalaisessa kalenterissa olevat nimet. Hammarin mukaan suomalaiset nimet eivät ole suomalaisia, vaan suurimmaksi osaksi vierasperäisiä. Hammar kirjoittaa jo vuonna 1943: "Almanakan muukalaisten marttyyrien nimistä suomalaisia muovailtaessa on syntynyt sanoja, joilla ei ole kielemme muotovalmista ajatusta, soinnun kuvaannollisuutta tai lausunnan vauhtia. Usein nämä tekeleet ovat meistä kummallisempia kuin alkuperäinen muoto." Hammar mainitsee mm. Mannan (= Amanda), Hetan (= Hedvig) ja Rikun (= Rikhard). Mitähän Hammar sanoisi nykyisistä Charlotoista ja Maxeista! (Lue lisää...)

Teestä, syanidista ja elegiasta

Kello viiden tee - syanidilla, kiitos on bloginimi, joka on kaihertanut mieltäni. Teeaika herätti muistikuvia parin vuoden takaisesta matkasta Skotlantiin - ennen matkaa olin lukenut saarivaltakuntalaisten tavasta juoda teetä ja syödä keksejä tietyillä kellonlyömillä, mutta minulle oli yllätys, että tapa oli erittäin totta,tee aina teepannusta tarjoiltua ja lisänä bisquits, ei cookies. Syanidista taas tulivat mieleen Agatha Cristien yläluokkaiseen maalaisidylliin sijoittuvat murhamysteerit, ne joissa murhaaja on aina se vähiten epäilyksiä herättävä puhdas pulmunen.

Päätin kysyä Elegialta, mistä moinen nimi on peräisin. Näin Elegia vastasi:

"Kello viiden tee viittaa brittiläiseen perinteeseen, mutta minulla nimen synty liittyi enemmänkin ikivanhaan japanilaiseen teeseremoniaan, jossa on hyvinkin tarkat säännöt teehetkelle. Blogin nimi syntyi kuin itsestään, koska olin tuolloin tekemässä kulttuuritutkielmaa Japanista, joten sieltä se nimi-ideakin putkahti. Pelkkä tee olisi ollut mielestäni hölmö nimi, joten lisäsin siihen tunnetun käsitteen eli tuon ajankohdan.

Syanidia halusin teehen, koska sen oli tarkoitus heti tuoda esille, ettei blogissani välttämättä käsitellä mitään rentoja ja mukavia teepöytäaiheita. Se kuvaa myös osaltaan huumorintajuani, joka on aika musta. En muuten itse juo juuri ollenkaan teetä. Viime kerrasta taitaa olla aikaa useita vuosia ja silloinkin kyseessä oli yksittäistapaus, kun ei kahvi maistunut. Jos juon teetä, nautin sen hunajan kera syanidin sijasta.

”Nimeni” blogissa, Elegia, taas mielestäni kuvaa aika osuvasti erästä puolta itsestäni. Sitä puolta, joka on vaikea (ristiriitainen). Tähän elegisyyteen perustuu bloginikin ja siitä voi joku saada kohtalaisen synkän kuvan. Minä en välitä siitä. On aika totta, ettei ihminen tarvitse tukea onneensa, mutta vaikeuksiinsa kylläkin. Minä pohdin niitä aiheita, jotka minulle ovat ongelmallisia ja joita ehkä häpeänkin. ”Testaan” myös omia mielipiteitä ja toivon, että löytyy muita samalla tavalla ajattelevia. Se helpottaa. Myös kommentit, joissa joku sanoo ymmärtävänsä tai samastuvansa, tuntuvat hyvältä. En ole ajatuksineni yksin, on muitakin.

Blogini on purkautumiskanava minulle. En koe omaavani mitään netti-identiteettiä, koska en esiinny missään muualla internetissä Elegiana enkä minään muunakaan. Erääseen kirjoittamiseen liittyvään keskustelupalstaan tosin olen kirjautunut (en nimellä Elegia), mutta hyvin harvoin siellä nykyään käyn, saati sinne kirjoitan."

Kuvalähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:Tea_ceremony_performing_2.jpg

Lady Baffles: Ei nimi naista pahenna, vaan nimimerkki

Omasta etunimestään voi syyttää vanhempiaan, ellei sitten käytä nimilain suomaa oikeutta ja vaihda nimeään. Mutta kun on keksittävä itselleen nimimerkki, on itse vastuussa siitä, millaisen kuvan nimi kantajastaan antaa.

Nick tai nikki, eli tässä kirjoitelmassa nimimerkki, on eräänlainen taiteilijanimi. Se kertoo ihmisen sukupuolen tai sukupuolettomuuden; se voi paljastaa kulttuuritaustan, kielitaidon tai jopa iän. Jos siis haluaa kertoa ihmisille jotain itsestään tai toisaalta peittää jotain ominaisuuksiaan, voi se onnistua nimimerkin avulla. Nimimerkki on virtuaaliympäristössä se ensimmäinen vaikutelma, kasvot ja käyntikortti, joka tietoisesti tai tahtomattamme kertoo, kuka olemme.

Peitellessämme ja harhauttaessammekin kerromme nimittäin itsestämme paljon. Jos olen nainen, ja valitsen nimimerkikseni miehen nimen, kertoo se suhteestani sukupuoleen. Ainakin siis sen, että en halua välttämättä deittailla, siis ainakaan miesten kanssa. Jos valitsen nikin Sari352, kerron anonyymiyteni takaa olevani vaatimaton, mielikuvitukseton olento. Joku saattaa tosin käyttää vastaavaa nimi+numero yhdistelmää ironisena näennäistavallisena taitelijanimenä, mutta useimmiten se kertoo vain kuinka monta saria on kyseiseen palveluun rekisteröitynyt.

Yksinkertaisinta on tietysti valita nimimerkikseen ihailun kohde: sarjakuvasankari, muusikko, kirjailija, taiteilija, filosofi, tiedemies, poliitikko tai vaikkapa toteemieläin. Mutta useimmiten käy ilmi, että 'Sartre' on filosofinen kuin kumisaapas ja 'tiikeri' on ylipainoinen lahtelaismies; se että ihailee Einsteinia ei valitettavasti tee viisaammaksi. On siis mietittävä, onko nimimerkkinsä mittainen, tai ainakin on otettava selvää kuka se alkuperäinen nimen kantaja oikein oli.
Jos näen nimimerkin, jonka viittausta en ymmärrä, esimerkiksi siksi että se on selkeästi jotain itselleni tuntematonta kieltä, herättää se joko uteliaisuutta tai pientä ärtymystä; mongolialaisen laulajan tai muinaisen indonesialaisen jumaluuden nimi saa henkilön vaikuttamaan eksoottisuutta hakevalta juntilta, ellei kyseessä todella ole mongolialaisen musiikin tai uskontotieteen harrastaja. Samaa kastia ovat mielestäni myös hip-hop-artistien nimiä jäljittelevät nimimerkit; ne voivat olla tosi viileitä tai sitten hellyttävän naurettavia.

Latinan- tai kreikankieliset nimimerkit kielivät halusta vaikuttaa klassisen filosofiselta, ja taiteellinen vaikutelma on taattu, jos nimimerkki on luonnonilmiöstä väännetty epäsana. Söpöt, lemmikkieläimen nimeä muistuttavat nimimerkit puolestaan voivat antaa vaikutelman kotoisesta, maanläheisestä ihmisestä, mutta raja söpöyden ja pornotähteyden välillä on usein häilyvä, joten on oltava tarkkana onko tulos pörröinen vai karvainen. Jos nyt ehdottomasti haluaa korostaa seksuaalista vetovoimaansa, parhain kikka on lisätä nimimerkkiin viittaus johonkin perinaiselliseen/miehekkääseen, rohkeimmat voivat vaikka valita jonkun niistä tavallisilta nimiltä vaikuttavista, sukupuolielimiin viittaavista kiertoilmauksista, joita kielemme vilisee.

Oma lukunsa ovat liioitellut nimimerkit, joiden takana voi olla joko sekopäinen hihhuli tai itseironinen huumorimies/nainen. Lord of Distruction tai Angel of Death ovat hauskoja, tosin vain jos nimimerkin omistaja ei harrastuksenaan polta pikkueläimiä metsään rakentamansa viisisakaraisen tähden keskellä.

Ei siis ole ollenkaan yksinkertaista, minkä nimimerkin itselleen valitsee. Ja kuitenkin paras tapa on mielestäni se, miten itse olen valinnut nimekseni Lady Baffles. Nimittäin sattumalta. Tein hakua elokuvista, ja löysin vahingossa kirjoitusvirheen kautta ohjaajan, joka on 20-luvulla tehnyt sarjan mykkäelokuvia (!). Elokuvien sankaritar on Lady Baffles, eräänlainen herrasnais-rikollinen, jota Detective Duck yrittää saada kiikkiin. Ihastuin sekä elokuvien hauskoihin nimiin että erityisesti Lady Bafflesin henkilöhahmoon, ja niin valitsin sen nimimerkikseni. Kertoohan se ainakin sen, että pidän vanhoista ajoista ja elokuvista ja että huumorintajuni on hieman omalaatuinen. Tai ainakin niin haluaisin ihmisten minusta ajattelevan.

Lady Baffles (blogi keksi)

Kuva: http://www.sxc.hu/photo/421471

No no nono no no nono no no nono there's no limit

Kun tälle sivustolle mietittiin nimeä, harkitsimme tarkkaan. Keskustelimme viikkoja, mietimme kymmeniä sopivia ehdotuksia. Selasimme läpi sitaattisanakirjoja, luimme tuhansia runoja. Maksoimme kymmenen miljoonaa euroa mainostoimistolle sopivan nimen luomisesta. Soitimme parille tutulle kielitieteilijälle.

Tai siis oikeasti emme.

Maria ehdotti tällaista hassua nimeä. Kannatin ehdotusta, kun en kehdannut tunnustaa, etten tiedä mitä koko sana tarkoittaa. Nono, höh, mikä se nyt on muka olevinaan? Ei-ei? Noh-noh? Dadan vastakohta?

Onneksi apuun tuli jokaisen sivistymättömän sanakirja nimeltä Google. Internetissähän tiedetään kaikki. Kirjoitin hakukenttään Nono, ja kas, löysin Nonoja.

Ensiksiksikin sana on ihan oikeaa suomea, jos uskotaan kotimaisten kielten tutkimuskeskusta:"Interjektio eli huudahduspartikkeli on nimitys vakiintuneille kielellisille äännähdyksille kuten huh, hui, yäk, kääk, oho, nono, jotka osoittavat puhujan affektista reaktiota tapahtuneeseen, sanottuun tai omaan tunnetilaan."

Portugaliksi nono on lukusana, se tarkoittaa yhdeksättä.

F-securen mukaan nono on vaarallinen tietokonevirus. Erittäin totta, ja me sen kuin vain leviämme.

Nono näkyy olevan myös espanjankielinen taidesivusto , italialainen säveltäjä , itävaltalainen designsaitti, aika monen teini-ikäisen ranskalaisbloggaajan suosima bloginimi, hollantilainen klovni, amerikkalainen webhotelli, spammilta suojaava ilmaisohjelma , suomalainen jazzmuusikko ja tietysti urheiluseura .

Ehkä eniten pidin tästä hakukoneen löytämästä selityksestä: "NoNo on yksinkertainen, helppo selittää ja toimii hyvin perhepelinä tai seurapelinä." Näinpä. Tervetuloa pelaamaan ja leikkimään kanssamme.

Artikkelin valokuva: Michelini/Stock.xchng

EI nimi ihmistä pahenna, vai?

Nono jutustaa seuraavaksi nimistä: nimimerkeistä, bloginimistä, lempinimistä, haukkumanimistä, taideteosten nimistä, nimien etymologiasta, nimenvaihdosta...

Nimi on usein se ensimmäinen mielikuvia herättävä tieto uudesta ilmiöstä. Vaikka asiaa ei tuntisi mitenkään, sen nimen tunteminen saa aikaan tiettyä tunnistamista. Haluaisin matkustaa Havannaan, sillä pelkästään nimen sointu on korvissani lempeä, lämmin ja keinuva. Samoilla – irrationaalisilla – perusteilla Connecticut ei kiinnosta. Minun puolestani saa jäädä väliin paikka, jonka ääntäminen muistuttaa yhtä aikaa konia, kutistamista ja ruohonleikkurin säksätystä.

Kysymmekin teiltä, hyvät lukijat:

Haluatko paljastaa blogisi nimen taustoja? Oletko käynyt henkistä kädenvääntöä bloggaamisesta henkilötodistukseen merkityllä nimelläsi? Minkä nimen itse olisit valinnut itsellesi, jos vanhempasi olisivat sinulta kysyneet? Tai oletko valvonut yökausia miettien, mikä jälkikasvulle (tai blogille, tai novellin/romaanin/kappaleen henkilölle) nimeksi? Oletko viehättynyt jostakin teoksesta nimen perusteella ja lähemmässä tarkastelussa hämmästynyt yhteensopivuutta (tai yhteensopimattomuutta)? Kerro meille nimikokemuksistasi sähköpostiin osoitteella nonotoimitus@hotmail.com

Kuvalähde: http://www.sxc.hu/photo/650192

Kirsi Järnefelt: Valkoiset siivet

Kirsi Järnefelt: "Valkoisten siipien riisuminen".

Vuosia sitten eräällä Helsingin matkallani poikkesin Ateneumin taidemuseoon, jossa oli esillä Hugo Simbergin piirrosten näyttely. Nuo pikkuruiset puupiirrokset kiehtoivat minua kovasti ja kulutinkin useita tunteja tutkiskellen Simbergin pienten pirujen ja enkelien elämää.

Näyttelyssä oli eräs piirros, joka teki minuun merkillisen suuren vaikutuksen. Siinä oli kuvattuna muuri, muurissa portti ja sen takana paratiisi ihanine sypresseineen. Portti oli juuri ja juuri havaittavasti raolllaan, siitä oli juuri menty. Uteliaisuuteni heräsi, kuka oli päässyt paratiisiin? Kuva kertoi lisää: jokin siivekäs olento oli pyrkinyt sinne. Sisäänpääsy oli kuitenkin ollut työlästä, koskapa menijältä oli irronnut pieni siipi ovenrakoon. Kaiken lisäksi tuo kaunis valkoinen siipi oli irrotessaan tahriutunut vereen.

Mikä kauhea näky ja mikä kauhea ajatus: miten nyt enkeli voi nauttia paratiisin riemuista, jos oma valkoinen siipi puuttuu! Ja mikä tuska, kun siipi on revennyt irti! Ja voiko hän, siivetön, olla enää enkelikään, voiko hän olla oma alkuperäinen itsensä?

Näyttelyssä kulkiessani löysin useita töitä, joissa toistui tämä sama aihe. Ja meidän kaikkien nähtävissä se on Tampereen Tuomiokirkon saarnastuolin portaiden kaiteessa. Sinne Simberg on tosin pelkistänyt teemaa yksinkertaisemmaksi ja koristeellisemmaksi. Samalla hän on liittänyt siihen uuden assosiaation tekemällä aidan ja portin orjantappuran oksista. Orjantappuran piikkeihin tuo pieni valkoinen siipi veritahroineen on järkyttävästi jäänyt roikkumaan.

En ole tutkinut kirjallisuudesta, mitä merkityksiä Simbergin arvellaan tällä teemalla välittäneen katsojille. Sillä ilman selityksiäkin tämä aihe alkoi välittömästi elää omissa kuvissani. Ensinnä ilmaantuivat mustat paratiisin portit rikottuine siipineen niin tussimaalauksiini kuin keramiikkaveistoksiinikin. Sitten aihe laajeni kaikenlaisiin portteihin ja niistä kulkemisen valintoihin. Ja luullessani porttiteeman jo jääneen taakse, oli tämä aihe kuitenkin kuin varkain hiipinyt kuviini mukaan pienten enkelimäisten olentojen ja suurempienkin siipimäisten muotojen hahmossa. Kuitenkaan en ole uskovainen ihminen, vaan vannoutunut tieteellisen maailmankäsityksen kannattaja.

Minulle valkoiset siivet merkitsevät unelmia, ihmisen pyrkimystä olla ihanteidensa ja oman ihmiskäsityksensä mittainen. Varsinkin lapsina, nuorina ja vielä aikuisuudessakin meillä on korkeat ihanteet ja uskomme, että voimme elää niiden mukaan. Jos ei vielä nyt, niin jonain päivänä tulemme niiden mittaisiksi! Ja kuinka käykään? Joudumme pettymään, sillä elämä ei olekaan sellaista kuin luulimme. Ja mikä pahinta, emme itsekään ole sellaisia kuin luulimme. Emme pystykään olemaan hyviä, täydellisiä ja epäitsekkäitä, vaan tahtomattammekin toimimme tavalla, jota itsekään emme aina hyväksy. Tehdessämme yhdelle hyvää, huomaammekin tekevämme toiselle pahaa. Kaikilla asioilla onkin monta puolta, hyvä ja moraalinen riippuu monesti siitä, miltä kannalta asioita katselee.

Tämän toistuvasti koettuaan monet luopuvat ihanteistaan ja tulevat kyynisiksi ja välinpitämättömiksi, kadottaen näin oman sisäisen itsensä. Tätä kuvaa pieni veistokseni ”Valkoisten siipien riisuminen”. Siinä siivekäs hahmo riisuu viittaansa, jonka mukana riisuutuvat myös siihen kiinnittyneet siivet. Hän luopuu unelmistaan ja ihanteistaan. Mutta viitan alla ei ole mitään, rinta jää tyhjäksi sydäntä vailla, sillä ilman ihanteita ihminen ei ole ihminen.

Todellinen ihminen joutuu kulkemaan tahriintuneiden siipien kanssa, valkoiset siipensä veressä. Sillä jos ihminen ei suostu antamaan siipiensä tahriintua elämän multaan, mutaan ja likaan, niin hän lentää epätodellisen korkealla, tuskin edes näkee oikeaa maanpintaa. Hän on etäällä toisten ihmisten oikeista murheista, hän on yläpuolella.

Luulisin, että oikea paratiisi ei olekaan se, minne noustaan ylös johonkin epätodelliseen onnelaan. Todellinen paratiisi on rajallisuuden hyväksymistä, riittävän hyvänä ihmisenä elämistä ja sen ymmärtämistä, että elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että. Tällaisen paratiisin asukkaat kantavat selässään unelmien valkoisia siipiä, mutta ne ovat lukuisten maanpinnalle putoamisten ja pettymysten seurauksena tahriintuneet vereen ja saaneet elämän mullasta harmaata väriä pintaansa.

***

Kirjoittaja: Kirsi Järnefelt

Veistos: Kirsi Järnefeltin "Valkoisten siipien riisuminen".

Valokuvat HML.

Muistojeni ilottomat huorat Ilosen talon vieraana

Pari viikkoa sitten maanantaina (16.10.) luin loppuun Muistojeni Ilottomat huorat. Samana iltana tv 1:ltä alkoi Kreetta Onkelin Ilosen talon ensimmäinen jakso (kyllä, nämä kaksi teosta liittyvät minun mielessäni toisiinsa).

Myöhemmin viikolla törmäsin Helsingin Sanomien verkkokeskusteluun, jossa useampikin katsoja esitti huolestumisensa siitä, että Ilosessa talossa suomalaiset keskittyvät taas negatiiviseen omakuvaan, ryyppäävät ja rypevät itsesäälissä. Parempi on katsoa ulkomaisia draamakomedioita maksullisilta kanavilta, niin voi välttyä meikäläiseltä ahdistukselta. Samaan aikaan jotkut soraäänet huomauttivat, että eräissä perheissä Ilonen talo on totta, se mitä tapahtuu juuri nyt.

Hm. Toisaalta pitäisi näyttää realistisesti ympäröivää maailmaa ja toisaalta pitäisi tarjota mielen ylennystä, sankaruutta, nousua yleisen elämänahdistuksen yläpuolelle. Kumpikin vaihtoehto kumminkin suhtautuu taiteeseen välineenä, joka kertoo (tai jonka pitäisi kertoa) suomalaisista ja erityisesti luhankalaisista tietynlaista tarinaa.

Hauki on kala on kala on kala. Taide on taidetta on taidetta.

Gabriel García Márquezin Muistojeni ilottomien huorien (WSOY 2006) näyttämönä on Rosa Cabarcasin ilotalo. Onko latinalaisessa Amerikassa närkästytty siitä, millaista kuvaa latinoista teos välittää muulle maailmalle? Takerrutaanko muuallakin ajatukseen taiteesta kansallisten mielikuvien luojana ja muokkaajana, vaaditaanko että ”pitäisi olla” kansan nimissä jonkinlainen: todenmukainen, optimistinen, hauskuuttava, moraalinen? Mietitäänko jossakin kuvitteellisen Macandon todellisen esikuvan laitamilla ahdistuneina sitä, miten Márquezin uudessa pienoisromaanissa taas vahvistuu machoileva mieskuva, ja naiset ovat neitsytmadonnia - tai huoria?

Gabriel García Márquez on tärkeä kirjailija, minulle. Tämän olen häneltä oppinut: kirjoitetun ei tarvitse olla meidän maailmamme lakien mukaista, kirjoitettu noudattaa omia lakejaan, on omassa ympäristössään uskottavaa. Sanat ovat totta paperilla.

Muistojeni ilottomissa huorissa totta on 90-vuotias sähketoimittaja, vanhempiensa ainoa poika, vanhempiensa talossa ikänsä asunut, ikänsä rakkaudesta rahalla maksanut.

Turha kai kertoa, koska minut erottaa kilometrien päästä: olen ruma, ujo ja aikaani kuulumaton. Mutta kieltäytymällä sinnikkäästi olemasta sellainen olen onnistunut tekeytymään täysin päinvastaiseksi. Vasta nyt olen päättänyt kertoa itselleni millainen olen, olkoonkin vain omatuntoni keventämiseksi.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)

Mies haluaa itselleen syntymäpäivälahjan, neitsyen. Hän ostaa yhden yön, sitten toisen ja kolmannen. Yö yön jälkeen mies palaa ilotaloon katsomaan tyttöä, päivisin hän kuvittelee tytön osaksi omaa elämäänsä.

Tässä taitaa olla osa rakastumisen perusolemuksesta paljaimmillaan: sitä rakastuu omiin mielikuviinsa toisesta ihmisestä, ja mielikuvat ruokkivat itse itseään. Ehkä mies rakastuu enemmän uuteen (rakastuneeseen) itseensä kuin rakastettuun.

Mies keksii tytölle nimen, joka hänen mielestään soi paremmin kuin tytön oikea nimi (oikeaa nimeä hän ei halua kuulla). Mies jättää tytölle mielikirjallisuuttaan ja kirjoittaa viestejä, vaikka tyttö on lukutaidoton. Mies valikoi tytölle äitinsä koruja, siis niitä jotka miehen mielestä sopivat tytön tyyliin ja kampaukseen. Kun tyttö kerran unissaan puhuu, mies toteaa:

Hänen äänessään oli rahtunen rahvaanomaisuutta, ikään kuin ääni ei olisi ollut hänen omansa vaan jonkun vieraan joka oli hänen sisällään. Viimeinenkin epäilyn varjo kaikkosi sydämestäni: pidin hänestä enemmän nukkuvana.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)

Joskus uni loppuu. Tulee särö, herääminen. Sen jälkeen jotain muuta.

Valokuvia: Rune Snellman

Rune Snellman on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Voit lukea hänen NONO-haastattelunsa täältä.



Granaattiomena (Pomegranate)
pigmenttimustevedos / pigment print
17x28 cm
2005



Omena (Apple)
pigmenttimustevedos / pigment print
17x28 cm
2005




Sarjasta "Ajanlasku" /From the series "Chronology"
Rikkisävytetty hopeagelatiinivedos / Sulfid toned silver gelatin print
10 x 20 cm
1984





Sarjasta "Ajanlasku" /From the series "Chronology"
Rikkisävytetty hopeagelatiinivedos / Sulfid toned silver gelatin print
10 x 20 cm
1984





ESB
pigmenttimustevedos / pigment print
44 x 29 cm
1998-2006

Haastattelu: Rune Snellman

Rune Snellman (s.1950) on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Yhteis- ja ryhmänäyttelyjen lisäksi hänen töitään on ollut esillä yksityisnäyttelyissä.


Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan valokuvauksesta?

Joskus vuonna 1964 ollessani 14v. lainasin veljeni kameran (Nikon Ftb) jolla otin ensimmäiset mv-kuvat ja samaiena vuonna taisin myös vedostaa ekat kuvat. Kuvat tein ystäväni Matti Lahden saunan pukuhuoneessa. Mikä se eka kuva oli sitä en muista mutta sen tunteen kun ensimmäistä kuvaa tein ja se alkoi ilmestymään altaan pohjalle ,se ei unohdu. Hetki oli aivan maaginen.

Mikä ammattikuvaamisessa on muuttunut vuosien varrella?

Siirtyminen mv-kuvaamisesta väripuolelle oli suurin muutos mitä silloin perinteisen filmin saralla tapahtui. Toinen suuri murros on digitaalisen kuvaukseen siirtyminen. Jos on vuosikausia tehnyt pimiössä töitä niin oli se mahtavaa päästä valoisaan tekemään kuvia.

Mikä on suhteesi digikuvaukseen? Entä vanhoihin tekniikoihin?

Nykyään kuvaan pääasiallisesti digille mutta opetan myös Jyväskylän kansalaisopistossa Neulanreikävalokuvausta josta koko valokuvaus on aikoinaan lähtenyt.

Ketä vanhoista mestareista arvostat eniten?

Tärkeitä hmisiä on valokuvauksen saralle sattunut useita, kuten kaksi suuresti arvostamani opettajat, Pekka Helin ja Martti "Kapa" Kapanen. Mestareista taitaa lähinnä sydäntä olla Robert Capa ja Tiina Modotti.

Onko sinulla tyypillistä työpäivää, jos on, niin millainen se on?

Valokuvaajana/valokuvataiteilijana ja yksityisyrittäjänä ei tyypillistä työpäivää taida olla. Jokainen päivä on erilaisia ja mielenkiintoisia. Päivät vaan tahtoo olla pitkiä ja opettaminen Kansalaisopistossa on mukavaa mutta joskus aika uuvuttavaa hommaa.

Miten ideat kuviin tai kuvasarjoihin syntyvät?

Ideat syntyvät useimmiten aivan spontaanisesti. Valokuvataiteilijana on koko ajan töissä. Heti kun herää niin päässä alkaa pyörimään ja alkaa miettimään että mistähän nyt alottaisi.

Kertooko valokuva aina totuuden? Jos ei, niin mitä se kertoo?

Kertooko valokuva totuuden??? Tuskinpa... valokuva valehtelee, varsinkin tämän päivän teknologisessa yhteiskunnassa jossa valokuvan muokkaminen on joka päiväistä. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä että valokuva aikojen alusta lähtien on ollut "manipuloimista" koska kun painat laukaisinta niin hetki on jo kadonnut jonnekin.

Kuva, jonka olisit halunnut ottaa?

Ei kait sellaista olekaan, ainakaan minulle ei tule mieleen mikä se voisi olla.

Mitä sinulla on juuri nyt työn alla?

Tällä hetkellä kuvaan K-S:n sairaanhoitopiirin taidekokelmassa olevia teoksia kirjaa varten ("Terveyttä taiteesta"). Kirjan on määrä tulla markkinoille huhtikuussa 2007.

Jos saisit antaa aloittelevalle ammattikuvaajalle vain yhden ohjeen, mikä se olisi?

Avoin mieli mukaan kun lähtee kuvamaan, että tekee työnsä ajatuksella ja sydämellä. Joskus olisi vielä parempi että laittaisi aivot narikkaan ja kuvaisi pelkästään sydämellä. Vielä voisin lisätä tähän että jos valitsee tällaisen ammatin kuin minä niin siihen pitää suhtautua vakavasti mutta ei kuolemanvakavasti.

Rune Snellmanin kotisivut: www.personal.inet.fi/taide/rune.snellman/index.htm
Blogi: www.rantaruotsalainen.blogspot.com

Artikkelin valokuva: Rune Snellman

Lumikko ja yhdeksän muuta

Jos tartut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaanin aikomuksenasi lukea niukkaa, kenties hiukan lakonistakin päälauseproosaa, olet napannut käteesi väärän kirjan. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006) on kieleltään rikas, juoneltaan nopeakäänteinen, arkitodellisuuden rajoja rikkova teos.

Vaikeus onkin siinä, miten kertoisin kirjasta paljastamatta liikaa, antamasta lukijalle vääriä ennakko-odotuksia. Tässä kuitenkin joitakin lähtökohtia: teos alkaa siitä, kun Ella Milana, äidinkielen sijaisopettaja Jäniksenselän lukiossa, lukee erään oppilaan kirjallisuusesseen, jossa Dostojevskin romaanin (Rikos ja rangaistus) juoni esitetään merkillisesti vääristyneenä. Ella Milana ottaa esseen kirjoittaneen pojan puhutteluun epäillessään tämän yrittäneen vilppiä, jolloin oppilas vetää Dostojevskin teoksen repustaan esiin. Poika kykenee todistamaan, että esseessä kuvatut tapahtumat ilmiselvästi myötäilevät mestariteosta. (lue lisää...)

Kadehdittavia ideoita novelleihin

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjailija, joka on ilahduttanut minua jo vuosia, kauan ennen erinomaisen hyvän esikoisromaanin julkaisupäivää.

Portissa ja muissa science fiction -julkaisuissa Jääskeläisen nimi tarinan alussa on aina merkinnyt tavallista laadukkaampia novelleja.

Siksi olinkin jokunen vuosi sitten aivan tohkeissani, kun Jääskeläisen novellit koottiin kokoelmaksi Missä junat kääntyvät. Se piti heti ostaa ja lukea, enkä pettynyt.

Yleensä hullaantumiseni johonkuhun kirjailijaan liittyy selkeästi kieleen. Rakastun jonkun sanoihin, lauseiden rytmiin. (lue lisää...)