nono

Olemme muuttaneet

2007-01-22T10:00:00.000+02:00

Kulttuuriblogi Nono muuttaa nyt vuodatukseen. Uusi osoitteemme on http://nono.vuodatus.net/

Tervetuloa kylään, uudet ja vanhat ystävät.

Tammikuussa Nonossa alkaa uusi teema, rikos.

Amerikkalainen luomumarkettiketju murtaa myyttejä

2007-01-18T13:18:00.000+02:00

Amerikka tunnetaan roskaruokamaana. "Supersize me!" Kuitenkin heti astuttuani sisälle orgaanista lähiruokaa myyvään Whole Foods Marketiin tunnen oloni paremmaksi. Tuoksuu yrteille ja terveyskaupalle, vihanneksille ja hedelmille. Kaupan seinät on maalattu sitruunankeltaisiksi ja katosta roikkuu halogeenivaloja. Erilaiset tuorehedelmärasiat sijaitsevat heti sisäänkäynnin vieressä. Yhdellä seinustalla on leikkokukkia ja kauempana häämöttävät korkeiksi ladotut vihannesten ja kasvisten seinämät.

Aiomme syödä Whole Foods Marketissa lounasta. Ruoat valitaan kaupasta, punnitaan ja maksetaan kassalla ja syödään joko kotona tai marketin omassa "ravintolassa". Haluan ostaa jälkiruoan ensin: siis hedelmää, terveellisesti. Valitsemassani rasiassa on tuoreita mustikoita, ananasta, vesimelonia, hunajamelonia, viinirypäleitä ja mansikkaa.

Kuljemme valtavan liikkeen poikki kohti valmisateriakeidasta, josta aiomme valita itsellemme syötävää. Whole Foods Marketit myyvät kaikkea tyypillistä supermarketeista ostettavaa tavaraa, mutta asiakaskohderyhmänä ovat terveystietoiset luomuihmiset. Se näkyy valikoimassa. Marketin tuotteista huomattava määrä on luomuruokaa, mutta myös esimerkiksi tuontisuklaita ja muita herkkuja mahtuu valikoimaan.

Itsepalveluperiaatteella toimiva valmisruokakeidas on valtava, valikoima hämmentävän suuri. Esillä on kylmäsalaatteja, erilaisia lämpimiä ja kylmiä etnisiä ruokia mm. vegaaneille. Pizzoille on oma osastonsa ja ihminen niitä leikkaamassa asiakkaan toivomuksen mukaan. Kylmämarinoiduille sienille, oliiveille ja jälkiruoille on omat saarekkeet.

Syön salaattia vadelmaisen salaatinkastikkeen kera ja pienen annoksen Chicken Cashewta, joka on erinomaista, sekä maistiaisiksi ruokalusikallisia erilaisia etnisiä ruokia, makeita ja happamia. Eräs mielenkiintoinen tuttavuus on mustasta villiriisistä ja muista, minulle tuntemattomista aineksista valmistetulle hakkelus, jonka tekstuuri tuntuu erikoiselta suussa.

Kaikki on maukasta ja tuoretta. Tutustun makuihin, jollaisia en tiennyt olevan olemassa. Marketissa on myös herkkuleipomo, jonka tuotteet näyttävät meheviltä, mutta niihin en sorru.

Whole Foods Marketin nettisivuilla kerrotaan, että liikeketju sai alkunsa 1980-luvun alussa Teksasissa. Nyt tämä luomuruokajättiläinen on levittäytynyt ympäri Amerikkaa ja Brittein saaria. Liikkeitä ketjulla on yhteensä 191. Ruoka hankitaan nettisivuston mukaan osittain "ruoka-artisaaneilta, jotka ovat omistautuneet työlleen". Sen uskon. Vuonna 2006 Fortune valitsi kauppaketjun maan viidenneksi parhaaksi paikaksi tehdä työtä, Google kipusi ykköseksi.

Marketin nettisivustolta löytyy laaja valikoima erilaisia reseptejä, joihin kannattaa tutustua.

Haastattelu: Kaisa Leka

2007-01-05T10:37:00.000+02:00

Kehon kuvia -sarjan viimeisessä osassa Nono esittelee taiteilijan, jonka töissä sama teema nousee jatkuvasti esiin - tosin ihmiskehosta puhuvat eläinhahmot.
Kaisa Leka on porvoolainen sarjakuvataiteilija, viimeksi häneltä on julkaistu albumi On the outside looking in vuonna 2006.
Kehon kuvia päättyy tähän kirjoitukseen, ensi viikolla Nonossa siirrytään uusiin aiheisiin.

Kaisa, olet julkaissut kolme albumia. Miten sinusta tuli sarjakuvapiirtäjä?

Minulla on aina ollut voimakas tarve ilmaista itseäni taiteen kautta, mutta muissa taidemuodoissa tuntui, että puutteelliset kädentaidot asettivat liikaa rajoja ilmaisulle. Sarjakuva on matalan kynnyksen taidetta: kuka tahansa osaa piirtää sen verran, että voi tehdä sarjakuvan. Kun oivalsin, että voin ja saan piirtää "huonosti" ja kuvieni ei tarvitse olla fotorealistisia ja/tai kauniita, löysin peruskoulussa kadonneen piirtämisen ilon uudelleen.

Aloin piirtää vuonna 1998, ja olen julkaissut suunnilleen kerran vuodessa erilaisia sarjakuvia, joiden muoto vaihtelee kopioidusta lipareesta kovakantiseen kirjaan. Nautin omakustantajan vapaudesta: minun ei tarvitse tuottaa joku vuosi joulumarkkinoille uutta samankokoista tekelettä kuin edellisenäkin vuonna, vaan voin leikitellä erilaisilla formaateilla ja eripituisilla tarinoilla.

Sarjakuvien tekeminen lehtiin on myös hyvä vastapaino pitkille tarinoille, niissä voi höpsötellä ja kokeilla erilaisia ideioita sitoutumatta niihin pidempään kuin muutaman ruudun ajaksi. Olen tehnyt erilaisia novelleja ja strippejä ja suosikkimuotoni lehtisarjakuvalle on kuusi ruutua, siinä pääse pureskelemaan asiaa vähän perusteellisemmin kuin kolmessa ruudussa, mutta toisaalta aiheen ei tarvitsee olla ihan maita järisyttävä.

Aikuisille piirretty sarjakuva on Suomessa ollut aika marginaalisessa asemassa. Oletko törmännyt siihen, että sinua on pidetty ”vain” sarjakuvapiirtäjänä tai kyselty, milloin teet kuvitusta lastenkirjoihin?

Hassua, mutta en muista, että minulta olisi kertaakaan kysytty, milloin alan tehdä lastenkirjoja! Monet sarjakuvapiirtäjäthän tekevät paljon myös kuvituksia, mutta omat kuvitustyöni ovat melkein aina olleet tekstiä kommentoivia minisarjiksia. Ehkä lukijat näkevät sarjakuvistani, että teksti on niissä pääosassa, ja kuvat ovat oikeastaan vain pakkaus, johon teksti laitetaan, jotta lukijan olisi helpompi lähestyä sitä.

Pidätkö joitain sarjakuvantekijöitä tai kuvataitelijoita esikuvinasi?

Minulla on paljon esikuvia, Suomessa ihastuin ensin Suuren Kurpitsan antologioiden kautta Katja Tukiaiseen ja Matti Hagelbergiin, joiden visuaalinen maailma on todella persoonallinen ja taidokas. Viime aikoina olen ahminut netistä Ville Rannan luonnospäiväkirjaa ja blogia, joissa Ville kertoo itsestään avoimemmin kuin minä koskaan uskaltaisin.

Ulkomaisista piirtäjistä tulee heti mieleen ruotsalainen Åsa Grennvall, joka kertoo sarjakuvissaan vaikeista ihmissuhteista tuskallisen tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Haluan itse löytää humoristisen puolen myös vakavista asiosta, mutta minua kiehtoo Åsan suorasukaisuus ja uskallus tuottaa lukijalle myös pahaa oloa.

En tiedä, näkyykö suosikkieni vaikutus kuvissani, mutta huomaan, että luettuani paljon avoimen henkilökohtaisia sarjakuvia uskaltaudun itsekin teksteissäni kertomaan yhä henkilökohtaisempia asioita. Aluksi halusin pitää enemmän etäisyyttä lukijoihin, nyt tuntuu, että päästän heidät kirja kirjalta lähemmäs.

Miksi monissa sarjakuvissasi puhutaan englantia?

Tein ensimmäisen pienen lehteni suomeksi ja silloin tuntui, että törmäsin koko ajan ihmisiin, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuvaani, mutteivät voineet. Englanti on siis kompromissi: kieli, jota mahdollisimman moni osaa lukea. En osaa sanoa, kuinka suuri osa lukijoistani on ei-suomenkielisiä, mutta jotkut läheisimmät ystäväni, jotka esiintyvät myös kirjoissani, puhuvat englantia äidinkielenään, enkä halua jättää heitä lukijajoukkoni ulkopuolelle.

Albumiesi ihmisistä osa on mikkihiirikorvaisia ja osa kovasti ankkaa muistuttavia pelkistettyjä olentoja, ihmishahmoisia ihmisiä et ole tainnut piirtää. Miten hahmot syntyivät?

Alunperin hahmot olivat Disney-parodioita, ajattelin, että olisi hauskaa ottaa länsimaisen kulttuurin ikonit ja laittaa ne täysin erilaiseen ympäristöön kuin normaalisti. Miksi oikea Mikki ei ikinä meditoi eikä istu pyörätuolissa?

Vuosien mittaan eläintarha on kasvanut uusilla hahmoilla, jotka eivät enää ole parodioita, enkä enää ajattele hiirtä ja ankkaakaan suhteessa esikuviinsa. Pidän eläinhahmoista, niiden piirtäminen sopii minulle jostain syystä paremmin kuin ihmisten, jotka ovat minusta liian vaikeita piirrettäviä. Eläinhahmojen lapsellisuus ja viattomuus pehmentää sarjakuvieni aika rankkojakin aiheita ja tekee ne helpommin lähestyttäviksi ihmisille, jotka eivät yleensä lue kirjoja esim. vammaisuudesta. Minulle on tärkeää yrittää löytää sellaisia lukijoita, joille nämä aiheet ovat vieraita ja pelottavia, haluan kaataa raja-aitoja esim. terveiden ja vammaisten välillä.

Miten paljon suunnittelet ja muokkaat töitäsi ennen julkaistavaa versiota?

Työprosessini alkaa aina tekstistä, ja hion tekstejä paljon enemmän kuin kuvia. Aloitan ranskalaisista viivoista, sitten teen luonnoksen ruuduista ja survon tekstin puhekupliin. Vielä puhtaaksipiirtämisvaiheessakin teksti saattaa elää, jos keksin tavan sanoa jotain paremmin. Yritän pakata tekstin mahdollisimman täyteen informaatiota, miettiä eri tapoja sanoa sama asia niin, että siitä tulee erilaiset mielleyhtymät.

Minulle on samalla tärkeää, etten hukkaa valmiissa työssä spontaaniutta ja käsin tekemisen tuntua. En halua tehdä liian hiottuja ja täydellisiä töitä, vaan näyttää oman kömpelyyteni ja epätäydellisyyteni. Tietokoneella kuka tahansa voi tehdä täydellisen ruudun, mutta minun vino ruutuni on uniikki, juuri minun tutisevalla kädelläni piirretty.

Albumisi tekevät julkiseksi yksityistä elämääsi, kerrot niissä nilkkojesi kivuliaista epämuodostumista, päätymisestäsi jalkojen amputaatioon ja uskonnollisesta vakaumuksestasi. Miten helppoa/vaikeaa on ollut henkilökohtaisen paljastaminen näin suoraan, siinähän joutuu asettumaan arvioitavaksi paitsi sarjakuvantekijänä myös yksityisenä ihmisenä? Saatko itse lukijoilta henkilökohtaista palautetta?

Saan silloin tällöin lukijoilta hyvin avointa ja koskettavaa palautetta, jossa he kertovat omista vastoinkäymisistään ja siitä, kuinka ovat saaneet voimia sarjakuvistani. Ulkopuolisuuden tunne on sama riippumatta siitä, aiheuttaako sen ruumiin vai mielen vamma. Minusta omaelämäkerrallinen taide ei ole narsistista oman navan kaivelua, vaan yleisinhimillisten aiheiden käsittelyä yhden ihmisen esimerkin kautta. Käymme kaikki elämässämme läpi samoja kriisejä, ja niiden kuvaaminen taiteessa antaa meille voimia.

Olen - ja olemme - Nonossa kehonkuva-teeman aikana miettineet sitä, miten helposti oman ruumiin erilaisuus herättää häpeää. I am not these feet -sarjakuvan eräässä kuvassa Kaisa ja Leka istuvat autossa ja odottavat, että naapuri menisi sisälle. "Let's wait in the car until he goes in" - "Yeah, we shouldn't shock him." Tämä kuulosti korvissani tutulta (isältäni on vuosia sitten amputoitu käsi ranteesta alaspäin, ja edelleenkin hän vieraiden seurassa piilottaa olemattoman kätensä taskuun). Miten paljon on käynyt niin, että ihmiset näkevät jalkasi (tai niiden puuttumisen), eivät sinua? Miksi erilainen itse helposti ottaa vastuulleen muiden ihmisten hämmennyksen tai järkytyksen?

Aluksi ajattelin, että ihmisiä ei pidä turhaan järkyttää proteeseilla, mutta olen muuttanut mieltäni: nykyään ajattelen, että pieni järkytys on heille hyväksi! Haluan herättää ihmiset miettimään, miksi vammaisuuden kohtaaminen on pelottavaa ja vaivaannuttavaa, miksi odotamme vammaisten peittävän vammansa. Minusta olisi nurinkurista väittää, että en häpeä proteesejani, mutta kuitenkin peitellä ja piilotella niitä. Olen myös huomannut, että kun itse suhtaudun vammaani luontevasti enkä häpeile sitä, muidenkin on helpompi lähestyä minua kokonaisena ihmisenä eikä pelkästään vammani kautta.

Mitä ohjeita antaisit aloittelevalle sarjakuvantekijälle?

Ala heti julkaista sarjakuviasi, älä jää odottelemaan, että joku muu tekisi sen puolestasi! Laita sarjakuviasi nettiin, tee kopioituja lehtiä ja oikeita painettuja kirjoja, mene sarjakuvatapahtumiin markkinoimaan niitä ja tutustumaan toisiin piirtäjiin. Vaikka ne olisivat kuinka kummallisia tahansa jossain on varmasti joku, joka pitää niistä. Ihan ensimmäiseksi kannattaa mennä sarjakuvasivuille www.kvaak.fi ja www.kupla.net inspiroitumaan siitä, miten vilkas suomalaisen sarjakuvan maailma on!

Kaisa Lekan omat sivut
Kaisa wikipediassa

Hyvin lyhyt matkakertomus Roomasta

2007-01-03T22:21:00.000+02:00

Roomassa on vaikka mitä. Mandariinipuita keskustan katujen varsilla. Colosseum. Tätejä turkistakeissa 15 asteen ilmanalassa. Pantheon. Sinne tänne kurvailevia takseja, skoottereita, busseja, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Raunioita hampurilaispaikan vieressä.

Täkäläisten mielestä täällä on talvi. Minusta on kevät, huhtikuu kenties. Nurmikot vihertävät ja suihkulähteetkin - myös ne kaikkein kummallisimmat - toimivat.

Tänään kävin katsomassa Paul Kleen maalauksia Palazzo Ruspolin näyttelyssä. Osin kauniita, osin käsittämättömiä töitä joissa värit ja pinnat hahmottuvat selkeämmin kuin konkreettiset muodot. Jotkut hymyilyttivät, jotkut olivat kuin sarjakuvan tai luonnossarjan osia. The Man under the Pear Treen (1921) eteen jäin seisomaan pitkäksi aikaa, pidän oranssin, punaisen ja keltaisen sävyistä, pidän myös siitä rauhasta, joka kuvasta välittyy.

Kun jouduin jättämään omat kissat kotiin, niin piti etsiä roomalaisia kissoja. Päädyin Largo di torre Argentinaan, jonka raunioissa on kulkukissojen koti, kissat pulskia ja hyvin ruokittuja. Meidän Vieterikin varmaan arvostaisi pujottelua rauniosokkeiloissa ja sitä että voisi hioa kynsiään roomalaiseen mäntyyn.

Huomenna varmasti jotakin aivan muuta.

Onnea etsimässä

2006-12-28T10:07:00.000+02:00

Timo Airaksinen: Onnellisuuden opas (Johnny Kniga 2006)

Humoristinen, kitkerähkö ja hieman absurdi, näin kuvailisin filosofi Timo Airaksisen Onnellisuuden opasta. Airaksista näyttäisi piinaavan erityisesti tieto siitä, että 83% suomalaisista ilmoittaa eräässä sosiologisessa tutkimuksessa olevansa onnellisia, kun samaan aikaan kuitenkin alkoholin ja masennuslääkkeiden käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Kuvittelen juuri tiedon raportoidusta onnellisuudesta olleen kimmoke teoksen kirjoittamiselle.

Ihminen, ryhmäsielu, tavoittelee onnea, suorastaan juoksee onnellisuuden perässä. Kuitenkin jo itse onnellisuuden määritteleminen on vaikeaa. Kärsimys näyttäytyy lähes kaikkialla, ihmisen päättömiltä vaikuttavista ponnisteluista huolimatta. Valintoja on nykymaailmassa jo liikaa, ihminen ei tahdo löytää onnellisuutta rakkauden, nautinnon ja hyväksynnän tavoittelun labyrinttiin eksyttyään.

Airaksinen lähestyy onnellisuutta monelta kantilta, myös buddhalaisen määritelmän kautta. Kirjoittaja päätyy kuvailemaan onnellisuuden sellaisena olotilana tai elämäntilanteena, josta ihminen ei aktiivisesti halua pois. Tavallisimmillaan eläminen on kuitenkin prosessi, jonka kaltaista tilaa Airaksisen mielestä kannattaa välttää. Ihmisen kannattaa siirtyä projektien maailmaan, joista suurin on tietysti kuolemattomuuden projekti. Projektien toteuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa:

"Oikeiden omien projektien luominen, ylläpitäminen ja toteuttaminen arjen ahtaissa oloissa ja kovin tavanomaisissa oloissa on vaikeaa. Elämä tahtoo mennä prosesseiksi. Siksi ei kannata ujostella eikä arkaila itsepetoksen kanssa. Sen avulla saadaan egoa isommaksi. Pieni ego ei tahdo olla elinkelpoinen. Sitä vaivaa alemmuuskompleksi, se masentuu ja ryhtyy itsetuhoisiin puuhiin. Mikä olisikaa luontevampaa. Jos ego on kerran mitätön ja jopa turha, sen kanssa ei jaksa elää. Tämä on masennuksen syy, ja koko kansa tuntuu olevan masentunut tänä päivänä. Jokainen tarvitsee Cipramilia. Olen jo kauan sitten ehdottanut sen lisäämistä Helsingin juomaveteen fluorin lisäksi. Saataisiin iloisia ja hyvähampaisia ihmisiä." -----

Onnellisuuden opas on mielestäni lähinnä tukielma niistä asioista, joissa ihminen onnen tavoittelussaan epäonnistuu. Tavanomainen hyvän elämän opas tämä ei ole, mutta kaikessa kyynisyydessäänkin monipuolinen, ja välillä hullunhauskakin. Lisäpisteitä ymmärrettävästä, kansantajuisesta kielestä.

"On jouluyö nyt laulaa saa!"

2006-12-21T12:00:00.000+02:00

Pitäisi säätää laki, joka kieltäisi joululaulujen pakkosyötön. Silmänsä kun voi sulkea, mutta korvilla joutuu kuulemaan vaikka ei välittäisi kuunnella.Tässä taannoin hikoilin ostoksilla erään painotuotteita myyvän kaupan pöytien ääressä ja kaiuttimista kantautui Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen. Ei kyllä minun mielessäni syntynyt Jeesuksia, vaan oksetti ja teki mieleni sännätä kirkuen ulos.

Joululaulut ovat herkkä aihe. Yksi puolituttu oli kuullut Aknestikin Oravan joulun ja järkyttynyt: miten voi herttainen eläin juoda viinaa, joutua hunningolle ja pikkulintujen vittuilun kohteeksi Joululevylle valitussa Joululaulussa. Aivan vakavissaan tuttu oli sitä mieltä, että levyn kanteen pitäisi laittaa varoitustarra, jotteivat lapset erehdyksessä joutuisi kappaletta kuuntelemaan - laulun nimi kun johti hänen mielestään harhaan.

En tiedä onko Oravan joulua paheksunut kuullut Hassisen koneen On jouluyö, nyt laulaa saa -biisiä. Sen sanoituksessa olisi kovasti ahdistuksen aihetta, mutta ahdistavat ja synkeät kuvat nyt tuntuvat olevan olennainen osa suomalaista (joulu)lauluperinnettä. Vai mitä sanotte esim. vanhasta Varpusesta jouluaamuna?

Jos vapaaehtoisesti saan valita joululaulun, kuuntelen mieluusti vaikkapa Kitkerien neitsyitten Joulurauhaa. Se naureskelee hölmöille perinteille ja sukujoululle lempeästi. Erityissuosikkini on säepari "Kuusenhavun vieno tuoksu täyttää tuvan suvella, suklaansyönnistä on teinin kasvot ruvella"
Mitä sinä kuuntelisit, jos saisit valita?

Opilas: Kehomies ja vapauden hinta

2006-12-21T10:57:00.000+02:00

Minulla ei ole kehoa. Minulla on vartalo ja minusta tulee ruumis, mutta kehoa minulla ei ole.

Minun isälläni ei kenties ole edes vartaloa. Isoisällä ei ollut varmasti, mutta isoisä onkin jo ruumis. Jos minulla on joskus poika, hänellä kai on jo kehokin.

Vartalon kanssa pääsee vielä varsin helpolla.

Peilistä näkee, että maha kasvaa. Vartaloa pitää rangaista, suomia sulkapallolla ja kurittaa kuntosalilla. Silloin vasta tuntuu että vartalo voi hyvin, kun se on niin kipeä, ettei pääse ylös sohvalta.

Ruumismiehillä, kuten isoisällä, oli vielä kepeämpää. Jos peilikuvaa katsottiin, siitä tuskin puhuttiin. Pään alla oli se, jolla tehtiin työt. Nimetön mekanismi, joka muutti ruisleivän ja voin rakennetuiksi voimalinjoiksi ja puretuiksi taloiksi. Sodassa ruumis ilmoitti olemassaolostaan. Kädestä meni sirpale läpi.

Ruumiillinen työ jäntevöitti, pullisti ojentajan ilman taljaa. Ne harvat, jotka silloin joutuivat pelaamaan kellokorteilla, olivat luonnostaan hinteliä ja kalpeita ruikkuja. Ja vain herrat ja vanha isäntä ylipainoisia. Eikä kukaan tyrkyttänyt kulmakarvojen nypintää ja voimajoogaa. Isoisän
aikaan ei tainnut olla edes Menneniä.

Vähitellen suurin osa rahvaasta luisti toimistoon. Toimisto-olmien määrä kasvoi yli kriittisen rajan ja syntyi vartalomies. Sisävässyköiden piti näyttää kovilta ulkoilmakarjuilta.

Vartalomiehen synnyttäjästä ei ole varmuutta, mutta ainakin kapitalisti hyötyi. Vanhanaikainen ruumismies osti vain mitä tarvitsi, ja ihminen ei paljoa tarvitse. Vartalomiehestä tuli jo kunnon asiakas: kolmiteräisiä parranajoteriä, suihkusaippuaa for men, leuanvetotanko ja solarium.

Vartalo oli kuitenkin vielä pintaa. Kunnolla syvältä kouraisevaan markkinointiin tarvittiin keho.

Kehomies on kuluttaja kaikkialla. Kehomies joutuu ruokkimaan ruumiinsa ja vaalimaan vartalonsa siinä missä edeltäjänsä. Lisäksi pitää hoitaa kehoa päiväkylpylässä, psykodraamassa, seikkailulomalla ja merkkivaatekaupassa.

Ehkä minäkin vielä kasvatan kehon ja manikyyrissä havahdun hetkeksi miettimään, miten paljon ruumismiestä vapaammaksi olen lopulta päässyt.

Mutta vain hetkeksi.

Opilas, Ravintola Viemäri

Kuva: stock.xchng, KodakWhore

Haastattelu: Miina Savolainen

2006-12-19T11:29:00.000+02:00

Milla Makkonen & Miina Savolainen

Valokuvaaja ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaiselle (s. 1974) jaettiin marraskuussa tämänvuotinen lastenkulttuurin valtionpalkinto. Savolainen on kehittänyt voimauttavan valokuvan menetelmän ja valokuvahanke "Maailman ihanin tyttö" on kiertänyt Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2003.

1. Kuinka "Maailman ihanin tyttö"-hanke sai alkunsa?

Työskentelin 90-luvun alussa lastenkodissa. Minua suretti paljon se, miten lasten kaltoinkohtelun ja laiminlyödyksitulemisen kokemukset vaikuttivat heidän minäkuvaansa. Lapsesta ei ole pidetty huolta ja nähty häntä perheessään kokonaisena ihmisenä kaikkine tarpeineen ja puolineen, vaan lapsi itse oli joutunut vanhemman rooliin ja itselleen liian isojen asioiden eteen. Tämä kokemus saa lapsen kokemaan, että hän ei ole rakastamisen ja huolenpidon arvoinen. Myöhemmin elämässään tällaisen kokemuksen kanssa elänyt lapsi joutuu näkemään valtavasti vaivaa jokapäiväisessä elämässään opetellakseen arvostamaan itseään ja uskomaan ansaitsevansa sellaisia ihmissuhteita, joissa häntä kohdellaan tasavertaisesti ja arvokkaasti. Minusta kaikkein tärkeintä hoitajan työssä oli pystyä rakentamaan nuorelle uskon siihen, että hän on hyvä, erityinen ja rakastamisen arvoinen. Ajattelin, että ehkä nuori voisi nähdä itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näin. Tämä oletus toimi ihan valtavan hyvin. Kuvaamisesta tuli erityistä ja tärkeää sekä minulle että nuorille. Kuvien kautta nuoret saivat pohtia sitä, millaisilla kuvilla he haluavat rakentaa mielikuvaa itsestään. Jotkut kuvat olivat niin outoja ja vieraita, ettei niistä edes tunnistanut itseään ja ne olikin lupa hylätä. Joistain kuvista nuoret taas löysivät oman sielunsa. Joskus ihan ensimmäistä kertaa nuoren elämässä hän näki meidän kuvissa sen ihmisen, jonka hän todella koki olevansa.

Paula Anttila & Miina Savolainen

Petra Parvikoski & Miina Savolainen

2."Maailman ihanin tyttö"- valokuvanäyttelyn vastaanotto on ollut erinomainen. Millaista palautetta olet saanut nuorilta?

Olen huomannut, että nuoria koskettaa varsinkin se, että oman itsen hyväksymisestä, toisten odotuksista ja jokaisen ihmisen tarpeesta tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi puhutaan niin avoimesti. Nuorille on ollut tärkeää saada tukea siihen, että oman itsen rakentamisessa ja löytämisessä ei tarvitse jäädä niihin muotteihin, joihin toiset ihmiset itsen haluaisivat laittaa. Voi itse tietoisesti opetella hyväksymään itseään ja valita, millä kuvilla rakentaa mielikuvaa itsestään ja omasta elämästään.

Petra Parvikoski & Miina Savolainen

3. Mikä on voimauttava valokuva? Miten näkyväksi tuleminen voi voimauttaa itsen?

Voimauttava valokuva tarkoittaa tapaa, jolla valokuvia voi käyttää oman minän ja elämäntarinan rakentamiseen sekä ihmissuhteiden parantamiseen. Ideana on se, että valokuvaamiseen tavallisesti liittyvä kuvaajan valta päättää, millaisena kuvaa toisen ihmisen, käännetään päälaelleen. Voimauttavassa kuvaamisessa ihmisellä itsellään on oikeus päättää, millaisilla omakuvilla haluaa rakentaa itseään tai millaisilla valokuvilla haluaa rakentaa esimerkiksi oman eläntarinansa. On tavallista, että perheessä vanhemmat kuvaavat ja rakentavat lasten puolesta perheen yhteiset valokuva-albumit. Kuitenkin lapsi muistaa ja kokee samat tilanteet aivan eri tavalla kuin aikuinen. Voimauttavassa valokuvassa lapsi otetaan jo ihan pienenä mukaan rakentamaan omia albumeitaan, jolloin hän saa valita ne kuvat, joissa on hänelle tärkeät kokemukset, kaverit, leikkipaikat jne. Silloin samasta albumista voi myöhemmin nuorena ja aikuisena päästä muistamaan sitä, miten on kokenut itsensä ja elämänsä lapsena.

Näkyväksi tuleminen voimauttaa, sillä jokaisella ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi nähdyksi omana itsenään. Valokuvissa voi tehdä itsestään sellaisia puolia näkyväksi, joita toiset ihmiset eivät tunne tai joihin itsekin on vaikea uskoa. Valokuvilla voi opetella katsomaan itseään lempeämmin. Jos ei ole voinut saada kokemusta vanhempien tai ystävien hyväksynnästä, voi myös kuvien avulla parantaa itseään katsomalla omakuvassa itseään rakastavasti ja hyväksyen.

Monna Makkonen & Miina Savolainen

4. "Maailman ihanimman tytön" nettisivuilla sanotaan: "Julkisten kuvien täydelliset ihmisvartalot jättävät jälkensä mieleen ja aiheuttavat omaan kehoon ja ulkonäköön kohdistuvia häpeäntunteita kaikenikäisille ihmisille". Mistä ruumiillisuuden korostaminen mielestäsi kulttuurissamme johtuu?

Kyllä, dösäpysäkeiltä ja tv-kanavilta silmillemme hyppäävät kuvat, joissa ei näy tavallisia, persoonallisia ihmisiä. Jatkuvalla toistolla ne totuttavat silmämme näkemään kauneutta yksipuolisella tavalla. Silloin kaikki ne asiat, joita kuvissa ei juuri koskaan näy (pyöreys, finnit, rypyt jne) alkavat näyttää virheiltä. Sitten nämä "virheet" saavat tuntemaan itsen ei-kauniiksi. Ulkonäön ja pinnallisesti ymmärretyn seksin ylikorostaminen johtuu ennen kaikkea kaupallisuudesta. Sitä on, mikä myy. Toisaalta ihmisten elämässä täytyy olla jotain tunnetyhjyyttä, jotta pinnallisuus ja toisaalta äärikokemusten, jotka tarjoavat nopeaa kiihoketta ja tyydytystä, mutta eivät tunnetason tyydytystä (esim porno) ovat lisääntyneet niin räjähdysmäisesti. Esimerkiksi todellisessa, hyvässä parisuhteessa ei edes itsekkyydellä pärjäämään tottuneet ihmiset voi hakea vain omaa onneaan, siinä on nähtävä vaivaa ja tehtävä tietoisesti hyviä asioita toiselle. Toisaalta tässäkin on kysymys muodeista. Historian aikana esim ihmisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyvät odotukset ovat vaihtuneet ääripäästä toiseen monia kertoja. Samalla tavalla myös eri arvot korostuvat eri aikoina. Kun pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä on ollut tarpeeksi, syntyy vastareaktio ja kulttuurin arvomaailma vaihtuu. Nyt se on jo näkyvissä. Vaikka osa nuorista varmasti menee mukaan tämän hetken odotuksiin, suuri osa nuorista näkee maailman ihan toisin. Kun he aikuistuvat, alkaa maailmakin näyttää taas vähän erilaiselta.

Jenna Pystö & Miina Savolainen

5. Kuinka määrittelet kauneuden?

Kauneus on opittua ja kulttuurista, mutta se on myös jokaiselle ihmiselle henkilökohtaista ja liittyy omaan kokemushistoriaan. Voimauttavan valokuvan ideassa korostetaan juuri jokaisen ihmisen oikeutta määritellä itse se, mikä on itselle arvokasta tai kaunista. Samalla kritisoidaan ulkokohtaisia tapoja määritellä nämä asiat. Maailman ihanin tyttö -projektissa välttelin itse aikanani kaunis-sanan käyttöä, koska en halunnut projektin linkittyvän siihen, millaista ulkonäön vaalimista toisten ihmisten silmiä varten esimerkiksi nuorilta naisilta ja miehiltä tänä päivänä vaaditaan. Tämä projekti ei ole todellakaan mitkään missikisat. Silti nuoret itse kokivat, että heille oli ollut tärkeää nähdä itsensä kuvissa kauniina. Omia kuvia oli vaikeaa ja järkyttävää nähdä aluksi. Kuvissa näki oman surun ja kipeät asiat, joita omaan elämään liityi. Kuvan kauneus oli sen sijaan lohduttavaa, sen avulla sai nähdä itsensä kaikesta huolimatta ehjänä ja vahvana. Kaunis ei merkinnytkään nuorille jotain sellaista, joka liittyy vain ulkonäköön, se liittyi juuri jokaisen ihmisen oikeuteen saada uskoa omaan arvokkuuteen. Suomessa ajatellaan helposti, että kauneus liittyy vain ulkoiseen ja että sen etsiminen on narsistista ja pinnallista. Esimerkiksi nuorten Irc-galleriaharrastusta kritisoidaan nuoren hyväksynnän tarpeeseen liittyvien ylilyöntien takia näkemättä sitä, että valokuvat ovat myös tapa tutkia ja rakentaa omaa identiteettiä. Valokuvaan sisältyy paljon enemmän, kuin pelkkä ulkoinen taso. Omakuvassa voi nähdä koko oman elämänsä: sen miten itse voi ja mikä kaikki on tehnyt itsen siksi ihmiseksi, joka todella kokee olevansa.

Nina Laurin & Miina Savolainen

6. Koulutat pedagogisen ja terapeuttisen alan työntekijöitä. Kuinka laajasti voimauttavan valokuvan tekniikkaa käytetään Suomessa, ja miten Suomen tilanne vertautuu ulkomaihin?

Kiinnostus valokuvan käyttöön on viime vuosina levinnyt todella paljon Suomessa. Voimauttava valokuva on valokuvaterapian ulkopuolella ensimmäinen selkeä menetelmä valokuvan käyttöön. Se lisää valokuvan käyttömahdollisuuksia aiempaa laajempiin yhteyksiin, sillä se määrittelee, millä tavalla käytettynä valokuvaus voi olla terapeuttista tai voimauttavaa. Valokuva sinänsä ei ole terapeuttinen väline ja sitä voidaan käyttää myös väärin. Valokuvaprojekteja, jotka ovat käytännössä voimauttavia, on ollut jo pitkään Suomessa ja maailmalla, sillä ihmiset tunnistavat perhevalokuvausharrastuksesta terapeuttisesti hyödynnettäviä merkityksiä. Ongelmana voi silloin olla juuri se, että valokuvan ongelmakohtia ei ole tiedostettu. Valokuvaterapiaa sen sijaan on kehitetty Suomen lisäksi myös etenkin Pohjois- Amerikassa ja Englannissa.

Jenna Pystö & Miina Savolainen

7. Keväällä 2007 ilmestyy Maailman ihanin tyttö - The Loveliest Girl In The World kaksikielisenä (suomi ja englanti). Millainen kokemus kirjantekoprosessi on ollut?

Meille kaikille projektissa mukana olleille erityisen tärkeää on se, että kirjan muodossa kuvat ja tarina jäävät elämään, niistä jää pysyvä jälki. Näyttelyt kestävät aina vain jonkin aikaa, eivätkä ne ole kaikkien ulottuvilla. Ensimmäisten näyttelyiden loppuminen oli osalle nuorista raskasta, he kokivat että näyttely oli ollut niin suuri mahdollisuus heidän elämässään ja että he saivat kuvien kautta niin paljon korjaavaa hyväksynnän ja arvostuksen kokemusta toisilta ihmisiltä, että sen loppuminen tuntui surulliselta. Kirja on erilainen formaatti, saamme siinä työmme tietyllä tavalla valmiiksi. Se on pitkän työn jälkeen voimauttavaa.

8. Mikä on seuraava projektisi "Maailman ihanimman tytön" jälkeen?

Projekti elää kirjan ja näyttelyiden muodossa. Näyttely uusine kuvineen kiertää tulevina vuosina Suomessa ja ulkomailla. Tällä hetkellä teen myös Isyysaiheista voimauttavaa valokuvanäyttelyä valokuvaharrastajista ja valokuvaajista koostuvan ryhmän kanssa Helsingin Jugendsaliin syksyksi 2007. Isyysprojekti on jatkunut jo reilun vuoden.

***
Maailman ihanin tyttö netissä: http://www.voimauttavavalokuva.net/

Axe-mies saa enemmän

2006-12-17T15:29:00.000+02:00

Mainonta vaivaa minua. Pidämme itsestään selvänä, että sillä on oikeus olla läsnä kaikkialla ja koko ajan, kuvittaa kaupunkimme. Sitä on myös entistä vaikeampi tunnistaa mainonnaksi; sissimarkkinointi valtaa alaa.

En ole niinkään huolissani kaupallisista viesteistä, joita meille varsinaisesti yritetään välittää. Vaikka ne jossain määrin perille menevätkin, opimme koko ajan ovelammiksi. Enemmän minua kiusaavat ne viestit, joita meille välittyy siinä ohessa. On nimittäin totta, että mainonta on monessa mielessä äärimmäisen konservatiivista ja ahdasmielistä asenteiltaan. Emme tietenkään nielaise mainosten maailmanselityksiä sellaisenaan, kinaamme vastaan, yritämme katsoa muualle, eikä mainontakaan tietenkään tarjoa meille vain yhdenlaisia viestejä. Mutta jossain määrin ne silti vaikuttavat meihin, huomaamatta. Yksi kuva ei ehkä vaikuta, mutta miljoona kuvaa vaikuttaa.

Kun aloin miettiä ihmisten väliseen viestintään liittyvää gradunaihetta, sanoin siksi ihan tosissani, että haluan tutkia mainontaa. En ollut tosissani, kun sanoin, että alan tutkia alastomia miehiä mainoksissa.

Jälkimmäisestäkin tuli silti tavallaan totta. Naisen roolia mainonnassa on nimittäin tutkittu todella paljon, ja sen on todettu muuttuneen. Maskuliinisuutta sen sijaan ei juuri ole. Oikeastaan ketään ei näytä kiinnostavan millainen se Mies isoilla kirjaimilla mainoksissa on.

Aloin siksi selata läpi kalliimmalle paperille painettuja aikakauslehtiä, joita luetaan kampaajalla. Etsin ihannemiestä, ja tavallaan löysinkin.

Ensimmäinen havaintoni nimittäin oli, että mies esitetään nykyisin aikakauslehdissä liki yhtä eroottisena esineenä kuin nainenkin. Seksi, romantiikka ja paljas iho ovat ehdottomasti tärkeimmät keinot lehden lukijan huomion kiinnittämiseksi riippumatta siitä kumpaa sukupuolta kuvassa näytetään.

Tyypillinen mainosmies on nuori, trimmattu ja täydellinen ja poseeraa paidatta tai paita kutsuvasti avoinna. Aiemmin normina oli, että mies kuvattiin yleensä toiminnassa tai vähintään lihakset jännittyneenä, ikään kuin tietoisena siitä että häntä kuvataan, itsevarmana. Tämä ei enää ole se ainoa tapa. Mieskin voidaan näyttää meille kainona ja haavoittuvana hahmona, rentona ja katse kääntyneenä sisäänpäin.

Passiivisen komean miehen ja passiivisen kauniin naisen välillä on yksi ratkaiseva ero. Jälkimmäisen kuvaa voidaan käyttää melkein minkä tahansa tuotteen yhteydessä, edellinen kelpaa yleensä vain miehen ulkonäköön liittyvien tuotteiden mainoksissa. Toistaiseksi - tuskin tämäkään rajoitus enää pitkään pätee.

Mainosmies kuvataan usein yhdessä naisen kanssa tai yksin, koska heteroseksuaalisuus on tietenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto. Toisten miesten kanssa kuvaamiselle tarvitaan jokin tekosyy, kuten urheilu tai dokaaminen. Perhettä kalliiden aikakauslehtien kuvissa ei esitetä oikeastaan koskaan, koska sehän ei miehille kuulu. Työ vilahtaa joissain kuvissa lähinnä korkean sosiaalisen aseman merkkinä, mutta useammin mainoskuvan mies viettää loputonta vapaa-aikaa. Ihannemies haluaa aina yhden tuopin lisää, tai yhden naisen.

Etenkin huumorin avulla mainonta tosin rikkoo välillä itse asettamiaan rajoja, mutta siinäkin mennään vain harvoin kovin pitkälle. Vaikka mainostoimistossa koetettaisiin kuinka tavoitella sitä trenditietoista ja rohkeaa edelläkävijää, mainoksissa ei uskalleta mennä kovin reteästi rajojen yli.

Loppupäätelmäni masentaa minua. Mainosten mies on selvästi muuttunut muutamassa vuodessa, mutta muutos ei ole välttämättä mikään positiivinen asia. Meille tarjottu miehen malli on ahdas ja rajoittunut, vaikkakin uudella tavalla.

Miehen tulee hallita tilanne kuin tilanne. Näennäisen rento vapaa-ajanvietto vaatii sekin hallintaa ja itsehillintää. Seksi on jatkuvaa suorittamista, heteroseksuaalinen parisuhde pakollinen.

Toisenkin sukupuolen esineellistäminen tuskin on ainakaan mikään edistysaskel tasa-arvon kannalta. Turhauttaa, kun emme näytä parempiin ratkaisuihin pystyvän.

Milla Paloniemi: Jalat

2006-12-16T13:01:00.000+02:00

Tekijä: Milla Paloniemi (synt.1983), graafisen suunnittelun opiskelija/sarjakuvapiirtäjä/yrittäjä Vantaalta
Sarjakuvablogi En vaan osaa
Saman tekijän Kiroileva siili -sarjakuvaa

Eintell: Kaksi tekstiä raskaudesta

2006-12-15T10:42:00.000+02:00

Yhdeksän ja puoli kuukautta

Odottaessani viimeisilläni ensimmäistä lastani, tytärtämme Kissanminttua, oli paahteinen hellekesä. Neste kerääntyi ruumiiseeni ennen näkemättömällä tavalla: nilkkani ja ranteeni turposivat palloiksi ja olin ympärivuorokautisessa ellotuksen tilassa. Muistan, kuinka sinä päivänä, kun olin käynyt yliaikaiskontrollissa kuulemassa, ettei synnytystäni käynnistettäisi vielä muutamaan viikkoon, istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiä ärtyneenä.

Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähes vuoden verran sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt ja kokenut elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tuosta kaikesta naiset saavat. Päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisilla riippuvuussuhteilla ja huonolla työmarkkina-asemalla. Ja vaikka mitään näistä ei ole vuosien saatossa onnistuttu kunnolla korjaamaan, nyt yhtäkkiä miesaktivistit vaativat isyyden rehabilitointia, kun vanhemmuus on kuulemma ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Yhdeksän kuukauden odotuksesta kertyneellä kokemuksella olin aika eri mieltä synnyttävän ja ei synnyttävän vanhemman samuudesta, hitto vieköön. Välitin saman tien oivallukseni myös vaimolleni Pikkukarhulle kirpein sanankääntein 'me ei muuten olla molemmat yhtä paljon raskaana..' Illalla Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.

Kuinka äkäpussiksi kehitytään

Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai ainakin ne osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Virginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat, sillä aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli silloin paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.

Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme vaimoni kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Aarnipuun Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Kun raskauteni eteni, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi tulevan lapsen isälle.

Lukiessani joululahjaksi saamaani Suurta vauvakirjaa pääsin sen väistämättömän johtopäätöksen juurille, että minusta ei ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:

"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.

Koko raskauden aikana ei tuota onnen tyventä löytynyt minusta, ja vaikka katse joskus harhailikin, liikennejärjestelyt ottivat minua yhtä paljon päähän kuin aina ennenkin - tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, eikä autoilun näkökulmasta.

En tuntenut pinkeänahkaista vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä siinä mitään, sillä kun luin samaa kirjaa eteenpäin, saatoin päätellä mistä vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:

"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä."
(s. 268, 270)

"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu paitsi riehuminen on sallittua."
(s. 270)

Hupsan, milloin rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammattiakin aletaan kutsua 'tyypilliseksi naisen työksi', teologisissa tiedekunnissa nimittäin jo itketään puuttuvien miesopiskelijoiden perään.

Lopulta Suuri vauvakirja etenee piilotettuun psykoanalyysipuheeseen ja tarkkaavainen lukija voi löytää sieltä itsensä - tai olla löytämättä:

"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista."
(s. 268)

On todettava, että minua eivät pelastaneet edes lapsuuden nukkeleikit, sillä on tunnustettava, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikien kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa vaanien milloin missäkin pusikossa naapuritalon porukoita. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan se tosiasia, että olen tyttö. Ehkä silloin tuntisin sisätilani ja olisin raskaana ollessakin saavuttanut onnen vapaakellunnan vatsahappojen vapaakellunnan sijaan.

Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen naulaamista kotiin. Kotiin kiinnittäminen alkaa merkitä omasta intellektuaalisesta toiminnasta luopumista luonnollisena seuraamuksena. Minun dystopiassani nainen kieltää rakkautensa maailmaan vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa. Liikaa pihalla heilumista ja minusta muotoutui äkäpussi, joka tahtoo oman huoneen ja oman tilin.

Eintellin blogi Tarinoita Harmaan puun kylästä
Kuva: Albrecht Dürer, Wikimedia commons

(Kirjoittaja laittoi meille kaksi tekstiä tarjolle, että valitkaapa näistä. Päätimme pistää molemmat julki, kun samaa asiaahan näissä pohditaan vaikkakin eri kulmasta)

Elokuva: Muiden elämä

2006-12-12T08:57:00.000+02:00

Muiden elämä
(Das Leben der Anderen)
Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck
Pääosissa: Ulrich Mühe
Martina Gedeck
Sebastian Koch
Ulrich Tukur

Muiden elämä on hurja elokuva. Aineksista (miljöö: Itä-Berliini ennen muurin murtumista, henkilöt Stasin vakoilijoita tai vakoilun kohteita) saisi perinteisen jännärin tai pönäkän poliittisen muotokuvan. Elokuva on täysverinen draama, jossa ensivilkaisulla hyviksiltä tai pahiksilta vaikuttavat henkilöt muuttuvat kaiken aikaa. Runsaassa kahdessa tunnissa on aikaa yksityiskohtiin – silti mikään pienistä välähdyksistä ei ole kokonaisuuden kannalta tarpeeton.

Keskushenkilö on Stasi-agentti Gerd Wiesler , peitenimeltään HGW XX/7 (Ulrich Mühe) , joka aivan alussa opettaa Stasin korkeakoulussa oikeaoppisia kuulustelutapoja vastavallankumouksellisten tunnistamiseksi. Wiesler saa tehtäväkseen tarkkailla kirjailija Georg Dreymannia (Sebastian Koch) ja tämän rakastajatarta, näyttelijä Christa-Maria Sielandia (Martina Gedeck). Vuorokausi toisensa jälkeen Wiesler salakuuntelee ja –katselee valtiollisesti epäilyttäväksi luokiteltua pariskuntaa ja heidän ystäviään.

Wieslerillä ei ole omaa elämää: hän asuu yksin asunnossa, joka on pelkkää piinallisen puhdasta pintaa. Hänen ainoa vieraansa on prostituoitu, jolla on kiire sen seuraavan asiakkaan luo. Wiesler on työnsä merkitsemä, mutta hän pyristelee irti roolistaan valvovana silmänä ja korvana. Muutos alkaa näkyä, kun eräässä kohtauksessa pikkupoika osuu samaan hissiin Wieslerin kanssa. Poika sanoo: ”Isi sanoo, että Stasi vie ihmiset vankilaan”. ”Niinkö?” vastaa Wiesler. ”Mikä sinun… pallosi nimi on?” Hitaasti Wiesleristä kuoriutuu muiden elämän suojelusenkeli.

Muiden elämä muistuttaa ihmisten haavoittuvuudesta ja muuttuvuudesta. On elokuvalla sanansa sanottavana myös taiteesta ja taiteen tekemisen merkityksestä. Katsokaa – vielä ehtii, ainakin eräillä paikkakunnilla.

Linkkejä:
Muiden elämä imdb:ssä
Muiden elämä Rotten tomatoes-elokuvasivuilla
Viralliset kotisivut
Muiden elämät wikipediassa (saksaksi)
Arvostelun kuva: Wikipedia fair use movie poster

Saara: Leonardon hymy

2006-12-10T14:00:00.000+02:00

Olen taiteilijan tytär. Siitä huolimatta pidän tauluista. Erityisen paljon olen mieltynyt maalauksiin, jotka elävät ja joissa on ihmishahmoja sekä eleitä ja ilmeitä. Sieluttomat ja jäykät muotokuvat eivät inspiroi, mutta Mona Lisa eittämättä hengittää. Monien muiden tavoin en edes muista aikaa, ettenkö olisi tiennyt mikä on Mona Lisa. Olen melko varma, että jos minulle on luettu lasten kuvakirjoja, Mona Lisa on ollut ujutettuna sinne kissojen, koirien ja helistimien kuvien sekaan.
– Katsopas nyt, mikäs se siinä on?
– Kitta.
– Miten kissa sanoo?
– Miaau.
– No mikäs se siinä on?
– Mona Lita.
– Mitäs se Mona Lisa tekee?
– Titä vätyttää.
Ei siitä niin kovin kauan ole. Pidin maalausta Mona Lisasta väsyneen naisen muotokuvana koko lapsuuteni, mutta teini-iässä aloin epäillä, että ehkä sittenkin malli kyllästyneenä miettii, tuleekohan tästä ikinä valmista. Välillä naista näyttää hymyilyttävän, välillä itkettävän. Leonardo oli taitava, mutta onnettoman hidas.

Mona Lisan kasvoihin on tullut lisää syvyyttä sitä mukaan, kun olen itse vanhentunut ja oppinut tulkitsemaan ihmisten ilmeitä. Niitä oppejahan kukin kantaa mukanaan muun muassa tauluja katsellessaan, siksi tulkinnat ovat niin erilaisia ja kiehtovia. Mona Lisa elää sekä muuttuu katsojan seurassa. Taulu peilaa kokemuksiani sekä mielialojani. Onko hymyn arvoitus sittenkin vain katsojan mielikuvituksen tuotetta?

Mona Lisan kasvojen lisäksi huomio kiinnittyy avonaisen kaula-aukon tarjoamaan kiehtovaan näkymään, tuohon valoa hohtavaan ja houkuttelevaan dekolteen. Mekon etumuksen pieniä poimuja voisi vaikka hypistellä ja sormenpäillään tunnustella rintamuksen kirjailuja. Iholla voi melkein tuntea kiharoiden hennon kutinan. Jokainen taulun yksityiskohta on vaatinut herpaantumatonta keskittymistä. Seitinohuen huivin kevyt kosketus Mona Lisan hiuksilla, hihan poimuissa ja viitan kauluksella hehkuva kulta, joka taustalla näkyvän kiemuraisen tien kanssa saa näyttämään siltä, kuin nainen olisi parhaillaan kääntymässä taiteilijaa kohti.

Myöhemmin näin kuvaparin, jossa verrattiin Leonardo Da Vincin piirtämää omakuvaa ja Mona Lisan muotokuvia toisiinsa: sama ihminen, ei epäilystäkään, ja sitä mieltä olen edelleen, mutta en siksi, että yhdennäköisyys olisi niin hätkähdyttävä ja ajatus valloittavan sensaatiomainen. Voisihan taulu esimerkiksi ihan hyvin kuvata kauan kadoksissa ollutta ja varsin kookasta sukulaistyttöä, mutta tässä saippuasarjojen draamamaailmassa se tuntuu jotenkin kuolleelta ajatukselta. Ongelma on siinä, että kuvassa hymyileekin mies, jonka ilme on arvoitus. Kuinka kummassa da Vinci on onnistunut mystifioimaan miehen hymyn? Mona Lisahan on kuin seireeni, joka vetää seikkailijoita Louvreen vuodesta toiseen. Museon seinällä alkuperäisen naismallin mukaan nimetty La Gioconda* hymyää unohtumatonta hymyään ja turistit huokailevat ihmetyksestä. Ajatella, että Mona Lisa onkin mies! Voisiko miehen arvoituksellinen hymy koskaan riivata yhtä raivokkaasti? Minua voi.

Se nyt vain on niin, että mielestäni Mona Lisalla on miehen kaula. Kun peittää Mona Lisan kasvot, huomaa, miten kaulaa tuntuu riittävän aina vain. Kaula on pitkä, ohut ja voimakas ja sen kaarevuus on jyrkän maskuliininen verrattuna vaikkapa Mona Lisan palleroisiin pumpulikäsiin. Melkein lapsen kädet! Sitä paitsi uhkealla naisella pitäisi olla uhkeampi pää. Jos Mona Lisa nousisi seisomaan, se näyttäisi kummajaiselta. Naisellisen pehmeän vartalon yläpäässä keikkuisi pieni kallo pitkän ja kapean kaulan varassa.

Luulen, että Leonardo maalasi alkuperäistä mallia hyvin pitkään ja liian hartaasti, jolloin signoran kärsivällisyys joutui koetukselle. Niinpä eräänä erityisen hiostavana firenzeläisenä iltapäivänä kaiken sen kolmivuotisen maalaamisen ja kaiken sen istumisen jälkeen malli nosti puutuneen takamuksensa tuoliltaan, kiskaisi tyllinsä ylös ja pinkaisi ateljeesta kirkuen ulos. ”L’artista pazzo! En jaksa enää! Tuo ei saa sitä ikinä valmiiksi!”, nainen huusi. Seitinohut huivi tarttui tuulen ja leijaili kiveykselle niin kuin donna olisi karistanut mustat ajatukset kannoiltaan. Leonardo kiiruhti selkä maalaamisesta jäykistyneenä mallinsa perään, mutta pysähtyi sitten voipuneena rappusille, noukki huivin käteensä, nuuhkaisi sitä ja kietoi sitten päähänsä. Nainen katosi sillä aikaa ketterästi loikkien puutarhan uumeniin yhä kirkuen.

Da Vinci laahusti sisään ja näki itsensä aulan peilistä. Taiteilija hymyili väkinäisesti ja murahti hampaidensa välistä: ”Naiset!”. Hän palasi huokaisten työhuoneeseensa. Keskeneräinen taulu oli masentava näky. Mallinsa perään hän ei kyselisi. Tuittupää sai mennä. Leonardo otti käteensä maalausveitsen ja veti sen kärjellä viivan hahmottelemansa muotokuvan kaulan ylitse. Sen jälkeen da Vinci maalasi taulunsa taustalle pienen, vulkaanisen näköisen vuoren. Se oli muotokuva hänen mallistaan. Turta taiteilija rojahti tuoliinsa, haukotteli ja katseli pää kallellaan maalaustaan, eikä tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella; olisiko itkenyt vai nauranut, olisiko jättänyt kaiken kesken niin suuren työn jälkeen, vai jatkaisiko vain muina miehinä. Sitten da Vinci haki peilin.

- Saara
(http://saaranblogi.blogspot.com)

* Ranskaksi La Joconde
Louvre: http://www.louvre.fr/louvrea.htm
Webmuseum, Leonardo da Vinci: http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/vinci/
Mona Lisa suurennuslasilla:
http://www.elrelojdesol.com/interactive-paintings/mona-lisa.html
Why is the Mona Lisa Smiling? http://library.thinkquest.org/13681/data/link2.htm
Who is Mona Lisa? http://library.thinkquest.org/13681/data/millennium/monalisa.htm

Jean Albus: The female body in my photographs

2006-12-08T13:52:00.000+02:00

My feelings about a woman's body image in general are that it is more beneficial spiritually to choose a healthy lifestyle and cultivate a sense of humor, strength and serenity. When I was young that sort of thing wasn't a consideration. I probably thought I had those already. I took pride in my good looks. My spiritual/mental well-being was given little or no thought at all. How others perceived my looks was important to me. How they perceived my actions, well, I just didn't care.

The self-portrait, called Self, shows a different sort of person. I hoped to show that I'm a fairly peaceful, contented person with an sense of humor who has gained a certain amount of wisdom about life and a tolerance of the ways of others. I think this is shown by the expression of my eyes and smile and a sidelong glance. I am trying to evoke a similar observation in the photograph Maybe It's The Way You Say. But Just Maybe.

As a 55 year-old woman I also try to be open to new ideas, but not with the gullibility of my youth. I think there is a kind of ugliness in a narrow-minded attitude or the inablilty to listen. I think my eyes show honesty mixed with a healthy skepticism.

I don't think beauty ends with age, though certainly physical beauty defined by the fashion world and commercialism fades. Now that I'm among the women whose looks are quickly changing if not fading, I have thankfully realized that physical health can radiate a different kind of statement about beauty. That means the energy I have to work in the garden or walk in the wilderness can be an expression of my appreciation for natural beauty, something that resides in my soul to be reflected in my body, the way it moves and responds.

In the photograph 82 we see an elderly woman who has swims competitively. The beauty of this is in the nobility of taking up the challenge of using her body in a very healthy way. It keeps her mind focused and disciplined, it's gratifying to be one of very few who does what she does at her age, and she's not ashamed of her sags and wrinkles. She's proud that she can do it. All those things are beautiful to me.

In the untitled photo of myself is of a pretty woman on a hot day and is a self-portrait that expresses not exactly my truest self, but really just an objective study of a woman suffering from the summer heat and humidity. It does radiate a certain sexiness, though. As a woman in the prime of my youth sex was a primary focus. That's not true for me now, though the need for sexual expression doesn't end.

I'm not ashamed to take a photo of myself that isn't sexy, but one in which I look "good" in is fine by me, too. It's all part of the same package. I still want to "look good," it just isn't my primary concern anymore.

The three photographs using my mannequin Dangeress are interesting in terms of the concept of a woman's self-image verses how's she seen by others.

Dangeress is a typically beautiful-in-the-face fashion mannequin. She has long, almond-shaped eyes with painted-on thick eye lashes. She has smooth, white, flawless skin and a very long neck. Her lips are painted red and set in a perfectly enigmatic, come-hither smile. And her face never changes. What I love about all three photos is that they show that flawed physical beauty is really more interesting than the plastic, frozen kind.

In Excuse Me, you see my own arms there in an attitude that implys that the woman burped. Maybe the burp escaped by surprise. But isn't it funny? A photo of Dangeress without my arms and the expression in this particular photo wouldn't be interesting at all. Plus, you could say that doing what comes naturally is okay, too, and doesn't detract from her physical beauty at all. Her fallibility makes her a bit flawed, therefore more interesting. And it took human-ness, my arms, to demonstrate it.

In Kenneth Cole Did It, not only is it more interesting to see her head off her shoulders lying on the floor, it could be said that it's a statement that implies that the physical beauty of youth is temporary.

But the portrait Joan, a photograph of Dangeress and my sister, shows most profoundly what I really believe and has been discussed above. Inner beauty made up of life's experiences that supply mental and spiritual health is expressed by a look in the eyes and physical well-being. It's far more interesting and even uplifting to enjoy the face of my sister than the face of Dangeress. The mannequin's face never changes, but Joan's is ever-changing because she's human and more lovable because of it.

I don't think I will ever be completely free of looking at the bodies of women and wishing mine wasn't sagging in places or that I was as thin as I was in my 20s. There's times I wonder if I'll dye my gray hairs and get a facelift if they were only cheaper. But those things take a lot of time. I hope as I get older I'll be more concerned with what I can do to make life happier for my friends and family. And do what it takes to increase my own personal mental and spiritual growth in the belief that all those things will keep me truly beautiful.

And at the end of the day, if I'm lucky enough to be sitting in the proverbial rocking chair, unable to do anything but rock and drool, I'm hoping my sense of humor and everything I've ever had to give me strength and serenity will get me through..

***

Photographs: Jean Albus

Text: Jean Albus

You can find more Jean Albus' photographs at her Flickr site: http://www.flickr.com/photos/pinkcloud/

Tapaus Ivalo

2006-12-07T19:40:00.000+02:00

Maltan tuskin säästellä kiitteleviä adjektiiveja kirjoittaessani Ivalosta, mutta teen sen kuitenkin. Vesa-Matti Loirin fantastinen Ivalo on hallittu tutkielma suomalaisesta aikalaismusiikista. Siinäpä se, yksinkertaisesti sanottuna. Loirin uusimmalla pitkäsoitolla kuullaan mm. Eppu Normaalia, Juice Leskistä, J. Karjalaista ja A.W.Yrjänää.

Loiri aloittaa Pauli Hanhiniemen sanoittamalla kappaleella Tästä asti aikaa ja päättyy Pekka Strengin Sisältäni portin löysin-tulkintaan. Sanaa tulkinta käyttäisin varoen, sanat ja sävelet vain tuntuvat soljuvan Loirista, ilman ponnistuksia. Taustalla kuullaan mm. akustista kitaraa ja kosketinsoittimia. Samaan tulokseen päästään yleensä vain kun laulaja on itse tehnyt kappaleet. Kuten Johnny Cash.

Albumilla on kuultavissa selkeitä kaikuja edesmenneestä Johnny Cashista. Toisin sanoen, jos pidät Johnny Cashin viimeisten aikojen tulkinnoista, rakastat Ivaloa. Kuitenkin Loirin Ivalo seisoo omilla jaloillaan, sillä on oma (suomalainen) persoonallisuus. Mitä useammin albumin kuuntelee, sitä helpompi se on huomata. Ivalon johdosta luulen saaneeni uutta kosketuspintaa suomalaiseen musiikkiin.

Erityisellä hartaudella löydän itseni kuuntelemasta Juice Leskisen Pyhää toimitusta ja Yrjänän kappaletta Pelasta maailma.

Ivalo on tapaus. Suosittelen.

Sarjakuvaa: Haihatus

2006-12-06T09:50:00.000+02:00

Laihdutusblogeja on verkossa paljon, mutta harvempi tekee laihtumisestaankin taidetta.

Oheiset kuvat ovat joutsalaisen Taidelaitos Haihatuksen projektista nimeltä Menevän miehen malli. Haihatuksen toinen puolisko Raimo Auvinen sai tarpeekseen 145 kilon painostaan ja kehnosta kunnostaan, ja aloitti kuntoiluprojektin. Sen päättyessä yhdeksän kuukautta myöhemmin mies oli kutistunut 80 kiloon ja juhlisti urakkansa alkamisen vuosipäivää hiihtämällä Finlandia-hiihdon. Kuntoilija piti koko ajan edistymisestään kirjaa blogissaan. Puoliso Merja Metsänen kirjoitti ja piirsi sitten projektin kirjaksi, Menevän Miehen malli ilmestyi tänä syksynä.

Menevän miehen blogi
Taidelaitos Haihatuksen kotisivu
Haihatussarjiksen blogi
Taidettako -blogi

Attilan matkassa halki vuosisadan

2006-12-04T08:13:00.000+02:00

Jari Tervo: Ohrana (WSOY 2006)

Hilpeän Balalaikan käytävillä huristelee pyörätuolillaan 106-vuotias Fransiskus Attila Rahja, entinen päämajan valvontaosaston vastavakoilutoimiston tarkastaja ja desantinmetsästäjä. Häneen suhtaudutaan asiallisen hyväksyvästi, vaikkei hänen kuolaavasta puheestaan kukaan mitään selvää saakaan. Kunnes eräänä päivänä Attila törmää sääripariin, tohkeaan poveen ja kiukkuisiin silmiin:

”Miksi virtahepo kuolasi hänen lattioilleen? Mitä järkeä oli puunata lattioita, kun kitisytin pyörätuoliani paikasta toiseen häntänäni kiiltävä kuolavana? Hän oli kulkenut jo monta päivää perässäni ja kuunnellut horinoitani. Kuka kuvittelin olevani?
Yritin sylkäistä.
Hän läiskäytti avokämmenellä poskelle. Kukaan ei ollut lyönyt minua viiteenkymmeneen vuoteen. Lamppu syttyi takaraivooni. Nousin vihan raikastamana seisomaan, mutta nelikymppinen nainen työnsi minut takaisin istumaan. Hän oli lopulta saanut vakituisen duunimestan eikä hän aikonut luutia kuolaa joka päivä. Hän menisi juttelemaan johtajattaren kanssa.” (s. 25.)

Attila on kohdannut vanhainkodin uuden siivoojan, Zinaida Tiaisen. Kohtaaminen on merkittävä: Attila saa uudet tekohampaat ja puhe alkaa kuulostaa ymmärrettävältä. Zinaidasta tulee kuuntelija, jolle Attila – kirjan Ohrana - kertoo pitkän elämänsä vaikeimmista päivistä vuoden 1944 helmikuun Helsingin pommitusten aikaan.
Vuonna 1944 valvontaosaston tarkastaja Rahja metsästää desantteja ja isänmaanpettureita. Helmikuussa Katajanokan vankilassa odottaa teloitusta vakoilija Vilja Oljenpalo, Attilan suuri rakkaus. Ensimmäinen suurpommitus vahingoittaa vankilaa ja Vilja pakenee. Samaan aikaan Helsinkiin saapuu desantti Janne Mutka, Viljan kihlattu. Attila Rahja saa tehtäväkseen etsiä Viljan. Samaan aikaan hän yrittää suojella keskellä raivoisia pommituksia läheisiään, äitiä, sisarta ja sisaren lapsia.
Tämä on romaanin keskeinen juoni ja tarinan lähtökohta. Tarina rönsyilee ohi aiheen Attilan lapsuuteen ja nuoruuteen, elämään sodan jälkeisinä valvontakomission ja kylmän sodan aikaisina vuosina sekä desantti Janne Mutkan tarinaan. Kertojana on paria poikkeusta lukuun ottamatta keskushenkilö Rahja, omapäinen, tarkkavainuinen ja vahvuuden sisällä herkkä mies. Attilan ohjenuorana on isältä peritty motto ”Kun tuntuu pahalta, tee hyvää.” Sitä hän noudattaa työssään ja yksityiselämässään vaikeuksiin joutumisen uhallakin.
Ohrana pitää otteessaan, se kuvaa käsittelemäänsä aikaa kiinnostavasti. En osaa arvioida kuinka tarkkaa ajankuvaa Tervo rakentaa, mutta Attila Rahjan elämä vaikuttaa romaanin maailmassa uskottavalta ja mahdolliselta. Se lisää luottamusta teosta kohtaan. Tervo kuvaa vahvalla otteella siviilien kärsimyksiä suurpommituksissa, pommitusten aiheuttamia tuhoja, desanttien asennetta entistä kotimaataan kohtaan sekä vastavakoilun tapaa syöttää disinformaatiota. Halutessaan voi joidenkin henkilöhahmojen takaa etsiä historiallisia henkilöitä (esimerkiksi sodan jälkeen ministeriksi nousseen kommunisti Väinämöisen), mutta mistään avainromaanista ei ole kyse.
Kielellisesti Ohrana on vaihteleva. Lyhyiden, iskevien lauseiden rinnalla on tarkkoja kuvauksia ilmatorjuntatykin toiminnasta sekä pitkiä lähes runolliseksi muuttuvaa kuvailua. Tervon huumoria voi pitää itsetarkoituksellisena, mutta näkisin sen mieluummin vinona katsantotapana, joka Ohranassa on nimenomaan Rahjan luonteenmukainen näkökulma asioihin. Moniulotteinen Attila kasvaakin kiinnostavaksi hahmoksi, joka jättää tarinan muut henkilöt varjoonsa. Erityisen vaikutuksen minuun teki Tervon lapsikuvauksen herkkyys. Attilan kovan kuoren läpäisee sisaren lasten kiintymys. Etenkin vakavia viisauksia lausuvan viisivuotiaan Annan rakkaus setäänsä on kuvattu koskettavasti. Suoraviivaisen äijämäisyyden ja pienieleisen herkkyyden yhdistämisessä Tervo onnistuu erinomaisesti.
Romaanin ytimestä voi etsiä vastauksia pohdintoihin sankaruuden ilmenemisestä, uskollisuuden monimuotoisuudesta, aatteiden muotoutumisesta sekä rakkauden olemuksesta. Vastauksia Tervo tarjoaa, mutta tyylinsä mukaisesti monimielisesti.

Tui

Minne ritvavalkamat ovat kadonneet?

2006-12-02T21:25:00.000+02:00

Eräänä iltana ihmettelimme porukalla, mihin suomalaiset persoonallisen näköiset naisnäyttelijät hävinneet. Ei näy tv:ssä tai elokuvissa sellaisia tyyppejä, jotka olisivat ruumiinrakenteeltaan jotakin muuta kuin lyhyitä ja siroja poikatyttöjä tai liki kaksimetrisiä catwalk-malleja. Vielä 1970-luvulla Ritva Valkama oli Ylen Parempi myöhään -sarjassa vakavasti otettava näyttelijä ja komedienne – ja täysin riippumatta elopainostaan. Mutta keitä on tilalla? Ei ketään, jos mitataan näyttelijöitä painonsa mukaan.

Joku voisi tässä vaiheessa huomauttaa, että onhan meillä Ulla Tapaninen, mutta hänkin on jo 1950-luvulla syntynyt. Yhtäkään häntä nuorempaa kohtuullisen tunnettua naisnäyttelijää emme muistaneet.

Näyttelijänä olemisen vaatimukset eivät kohdistu pelkästään näyttelemisen opeteltavana taitona ja tekniikkana, vaan myös näyttelijän vartaloon – pitää olla tietynlainen kroppa, jotta olisi median ja yleisön silmissä vakavasti otettava. Vakavasti otettavuutta ei tavoita, jos ruumis on liian tavallinen, vaikkapa arkisesti pulska (siis samanlainen kuin suunnilleen kahdella kolmasosalla suomalaisia). Ylevät tunteet on varattu ylevään ruumiiseen, joka ei ole kenen tahansa maijameikäläisen omaisuutta, vaan huolella muokattu, trimmattu, ehostettu, erityisesti tämänhetkisiä kauneusihanteita vastaava ruumis.

Meille markkinoidaan kummallista ruumiinkoon ja mielen yhteensulautumaa: sitä että tietynlainen ruumis sisältäisi tietynlaisen mielen. Hollywoodin parrasvaloissa lihavat eivät rakasta, rakastele tai kärsi jätetyksi tulemisen tuskaa siitä yksinkertaisesta syystä, että riutuva satakiloinen on elokuvahahmona looginen mahdottomuus. Suureen ruumiiseen ei mahdu suuria tunteita, tai jos niitä on, niin ne ovat jollain tapaa naurettavia. Ainoat isot ja osittain vakavat elokuvaroolihahmot, jotka tulevat mieleeni, ovat Gilbert Grapen äiti (Darlene Cates) ja Bagdad Café:n rouva Jasmin (Marianne Sägebrecht), eikä kumpikaan elokuva ole amerikkalaista tuotantoa.

Yritäpä olla rakkaussurujen riuduttama Julia, kokoa 46, kuppikoko DD, pituutta 160 senttiä. Kyllähän siinä uskottavuus menee, katsoja alkaa ajatella, että eipä tuo tyttö ainakaan nälkäkuoleman partaalla ole, vaikka miten pillittäisi. On ainakin muistanut eväsleipänsä syödä.

Visuaalinen kulttuuri on täynnä kehonkuvia, ikävä vaan, että ne kuvat ovat yhdestä muotista valettuja. Laiha vartalo on se jokaisen (naisen) tavoite, jota kohti pitää vähintäänkin pyrkiä. (Toistaiseksi ainakaan sama vaatimus ei koske miehiä, esimerkiksi tämän kehonkuvatestin mukaan naiset voittopuolisesti toivoivat olevansa pieniä ja laihoja, miehillä se tavoitevartalo oli tukevampi, suorastaan lihava.) Muuttaessaan vartaloaan ihminen muuttaa myös mieltään, näin uskotaan. Ja kuka haluaisi sitä mitä lihavuuteen liitetään: ahneutta, laiskuutta, passiivisuutta, naurettavuutta, kömpelyyttä, köyhyyttä, tyhmyyttä, syvien tunteitten puutetta. Olepa sen sijaan kurinalainen, tarmokas, itsenäinen, menestyvä, älykäs, intohimoinen – oman elämäsi sankari; näitä kaikkia ominaisuuksia edustaa visuaalisessa kuvastossa laihuus. Vähintäänkin pitää olla laihdutuskuurin partaalla, aloittaa jollei aivan tänään, niin huomenna tai pyhien jälkeen. Kaikenlainen kuureilu ja tyytymättömyys omaan vartaloon ei nimittäin ole pelkkää yritystä tavoittaa ihannevartalo, vaan samalla voi tehdä itsestään henkisesti parempaa ihmistä.

Mihin ne erikokoiset suomalaiset naisnäyttelijät ovat siis kadonneet? Luultavasti muihin luoviin ammatteihin, niihin joissa omaa fyysisyyttä pystyy käyttämään väljemmin rajoituksin. Kenties kovapäisimmät ovat käyneet Teatterikorkean tai Nätyn pääsykokeissa, mutta eivät ole päässeet alkua pitemmälle. Ammattimainen näytteleminen on rajattu nyt niille kauniille tai vähintäänkin laihoille, lihavat ja muuten vaan väärämittaiset voivat harrastella rooleja vapaa-aikanaan kesäteatterissa.

Kirjoituksen kuvat: RA

Stay chic - ole sairas?

2006-11-30T17:45:00.000+02:00

Tänä syksynä kotikaupungin katukuvaan ilmestyi taas yksi mainos. Stay chic, sanoo mainosteksti. Chic on silmissäni enempi sick. Tietysti mainostaja voi puolustautua sanomalla, että kuva ja teksti ovat silkkaa postmodernia vitsailua, jossa asetetaan kyseenalaiseksi sekä tyyli että tyylittömyys kuvaamalla tyylitön typykkä tyylikuteissa yksityistilanteessa. Vitsi ei uppoa minuun. Ei naurata tai edes hymyilytä se, että jälleen yksi laiha puolialaston nainen mutkeltaa tienlaidalla. Seuraavaksi voidaan taas kirjoittaa siitä, miten jo esikoiluikäiset ovat tyytymättömiä kehoonsa, huippumalli on kuollut laihuuteen tai miten sairasta muotimaailman kulttuuri on.

Tällaisena malli on enempi traaginen hahmo, joka yrittää pitää kiinni glamourunelmista – hei minua kuvataan, poseeraan siis, viis siitä vaikka istuisinkin pöntöllä –ajatuskupla leijuu poseeraavan pään yläpuolella. Huippu-urheilijat pissivät harjoituskaudella näyteputkiin, samalla tavalla paparazzi voi yllättää mallin kesken intiimin istunnon varmistaakseen, miten chic tämä itse asiassa on.

Julkisen katseen kohteena pitää täyttää tietyt vaatimukset. Chic on tässä nuori, blondi, ruskettunut ja laiha. Tyyli ei petä, vaikka chic on nolossa tilanteessa, housut kintuissa wc-pöntöllä. Entä jos vaihdetaan blondi brunetiksi, jätetään rusketus väliin, lisätään kolmekymmentä kiloa elopainoa ja parikymmentä vuotta ikää? Miten chic on kuvan nainen silloin?

Minun silmissäni tämä chic nyt on epätoivoisen oloinen tyyppi, sellainen jonka bileputki on jäänyt päälle ja piri polttanut nenäontelot. Vuosia vanhempana, lihavampana ja kalpeampana hän olisi lähinnä huvittava ja säälittävä hahmo. Kun pannaan päähän aurinkolasit, kimalletoppi ja nuo mainoksen buutsit, niin samalla puetaan päälle tiettyä asennetta, ikää ja ruumiinrakennetta. En ole köyhä enkä tylsä enkä lihava, jos käytän xx:n buutseja, saappaitten mukana ostan itselleni hippusen mainoksen mallin rappioeleganssista. Vai saanko? Tahdonko saada? Miksi tahtoisin saada? Miksi mainostaja olettaa, että tahtoisin? Miksi pitäisi milloin tahansa olla valmis kuvattavaksi, katsottavaksi, kohteeksi, arvioitavaksi? Näinkö pitäisi olla, tähänkö minun, sinun, meidän pitäisi varustautua, olemaan alati tietoinen arvostelevasta katseesta? Entä jos jätän finnit peittämättä ja tukan föönaamatta, meikin pois silmistä? Entä jos en tahdo olla chic?

Väärinkäsityksiä kaikilla kielillä

2006-11-29T10:14:00.000+02:00

Kaksi paimentolaispoikaa leikkii uudella pyssyllä jossain vuoristossa Marokossa. Kumpi ampuu paremmin? Ei tämän kantomatka varmaan ole kahta kilometriä, ei taatusti. Koetas vaikka osua tuohon bussiin tuolla kaukana. Et varmana osu.

Totta kai luoti lentää päin bussia, ikkunan läpi ja suoraan ikkunan vieressä istuvaan amerikkalaisnaiseen. Vuorilla aletaan jahdata terroristeja.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa meksikolaissyntyinen lastenhoitaja miettii mihin lapset laitetaan siksi aikaa, että hän pääsee rajan yli ja mukaan poikansa häihin. Lasten vanhemmat kun ovat matkalla jossain Marokossa.

Samaan aikaan Tokiossa ahdistunut kuuromykkä teinityttö riisuu paitansa miellyttääkseen komeaa poliisimiestä, joka yrittää kysellä mihin tytön isän vanha metsästysase on oikeastaan joutunut.

Kun elokuvan nimikin on Babel, sen teeman voisi melkein päätellä näkemättä elokuvaa. Kyse on toki paljolti kulttuurieroista. Kaikki vieras on käsittämätöntä ja pelottavaa, pienistä väärinkäsityksistä kasvaa suurta vihaa.

Alejandro González Iñárritun (Amores Perros, 21 grammaa) kolmas ohjaus on sitä lajia episodielokuva, ettei se yritäkään olla yhtenäinen kertomus. Iñárritu siirtyy sujuvasti mantereelta toiselle, kaikki ehkä liittyy kaikkeen, mutta hyvin löyhästi. Babel on mosaiikiksiksikin kovin hajallaan.

Aineksista olisi voinut rakentaa pelkästään poliittisesti korrektin ja mitäänsanomattoman tarinan, jossa arvostellaan laiskasti amerikkalaisten ennakkoluuloja ja mietiskellään laiskasti suvaitsevaisuutta. Että, joo, kaikki ollaan samanarvoisia, kaikki erilaisia - mitä lässytystä. Onneksi Babel pystyy enempään.

Ensiksikin henkilöhahmot ovat kovin uskottavia. Jopa pakolliset tähdet Cate Blanchett ja Brad Pitt onnistuvat hetkittäin olemaan aidon tuntuisia. Babelin henkilöiden kohtaloista alkaa välittää. Ainakin minä houkka kuivailin silmiäni elokuvan loppupuolella.

Toisekseen elokuva ei kerro pelkästään erosta meidän ja niiden toisten välillä. Kommunikointi ihmisten kesken on vaikeaa silloinkin, kun puhutaan samaa kieltä. Kulttuurista riippumatta ihmisten välinen ymmärrys on poikkeus, vain satunnaisesti saamme kosketuksen toisiimme, joskus, vahingossa.

Babelin kotisivut (englanniksi)
Cannesin festivaalien esittelysivu
(leffa palkittiin parhaasta ohjauksesta)
Elokuvan suomenkielinen mainossivu

Kilpavarustelua

2006-11-27T08:30:00.000+02:00

Muutamaa vuotta ennen sadatta syntymäpäiväänsä isoäitini kertoi minulle, että haluaisi kovasti mennä joskus uimaan. Edellisestä kerrasta oli kulunut vuosikymmeniä. Kun ihmettelin, että miksi hän ei sitten mene, hän sanoi ettei voinut näyttää ryppyistä kehoaan julkisella paikalla. Muotoilin mielessäni huomaavaista lausetta, joka vakuuttaisi häntä toiminnan kiireellisyydestä (huomioon ottaen hänen ikänsä), mutten kyennyt vaikuttamaan toivomallani tavalla hänen päätöksiinsä. Joitakin vuosia sitten erästä seitsemänkymppistä sukulaista hirvitti, koska hän oli saanut lahjakortin hierojalle. Kun kysyin, miksi häntä ahdisti, hän sanoi kierrellen, ettei oikein pitänyt siitä että joku vieras koskettelisi häntä. Lisäksi hän valitti ylipainoaan. Ei ollut vaikeaa päätellä, että hän tunsi olonsa epämukavaksi, koska hänen ruumiinsa ei täyttänyt normeja, jotka me naiset - minä mukaan luettuna - näytämme niin auliisti hyväksyvän osaksi elämäämme.

Kaiken järjen mukaan kehomme pitäisi olla paras ystävämme, koska ilman sitä emme voi elää. Mutta miksi se ei miltei koskaan näytä olevan tarpeeksi hyvä meille? Miksi "kilpavarustelemme" ja rakennamme itsellemme epäautenttisen ulkoisen ja (sisäisen?) minän. Miksi yritämme kaikin voimin olla joku muu kuin itse asiassa olemme?

Pienenä tyttönä prinsessat ja keijut ilmaantuivat leikkeihini. Olin prinsessa, keiju ja morsian. Kuulin sadun Tuhkimosta ja Lumikista, ja opin monia muitakin kertomuksia, joissa prinsessoilla oli tärkeä rooli. Opin, että köyhästä ja kiusatusta tytöstä voi tulla unelmien prinsessa (Tuhkimo). Piirsin vihkooni ahkerasti prinsessoja ja prinsessamekkoja ja tiaroja ja kruunuja. Paperinukkien ja Barbien astuessa kuvioihin siirryin kimmeltävien iltapukujen kauteen. Jokainen luomukseni kauniille paperinukelleni oli ainutlaatuisen viehättävä, ja siksi arvokas.

Murrosiän alussa aloin kiinnittää huomiota muuttuvaan kehooni. Muutkin tytöt muuttuivat, en vain minä. Kaikki hieman erilailla ja eri tahdissa. Kuka oli koulumme kaunein? Väkersimme rukseja äänestyslippuihin ja valitsimme. Pian tämän jälkeen me luokan tytöt meikkasimme kaikki välitunnit niin ahkerasti, että lopulta ehostaminen kiellettiin koulussa kokonaan. Siinä vaiheessa suurin osa meistä oli jo lävistyttänyt korvansa, joka oli sen ajan riitti murrosikäisille tytöille (tähän aikaan ei tunnettu aikuisillakaan monia lävistyksiä korvissa, ja nenät, navat ja kulmakarvat jätettiin rauhaan).

Murrosiän keskivaiheilla aloin seurata muotia. Me, pian naimaiässä olevat nuoret naiset taistelimme tulevista "parisuhteista" ja miehistä (kaksi ystävistäni avioituivat ensimmäisen miehen kanssa, joka pyysi heitä treffeille). 70-luvun puolessa välissä asenneilmasto oli sillä tavalla ahdas, että jopa silmälasien käyttäminen oli eräänlainen tyylirikko ja ruman naisen merkki (toisin kuin tänään, jolloin silmälasienkin avulla kilpavarustellaan). Niinpä jätin monesti silmälasit kotiin, kun lähdin "kilpakentille".

Aikuistuessa huomasin, että ostovaatteet vaativat tietynmuotoisen naisenkehon. Rinnat piti olla, maha ei saanut pömpöttää. Vaatteita tuli kantaa tietyllä tavalla. Kilpavarusteluni ensimmäiset parikymmentä vuotta normaalikokoiset vaatteet mahtuivat päälleni, silti valitettavasti mielsin itseni jatkuvasti hiukan ylipainoiseksi. Keski-iässä alkoi "kivojen" ja hyvinistuvien vaatteiden löytyminen käydä työlääksi. Kiloja kertyi. Muoti vaihteli: välillä vaatteiden koot kutistuivat, toisinaan kasvoivat. Opin, että muodilla oli syklejä. Elintason kohotessa kuosien vaihtumisen tahti kiihtyi. En myöskään ollut enää terve. Kehossani tapahtuneiden muutosten vuoksi myös kävelin ajoittain vaikeasti. Kadulla liikkuessani minut pantiin merkille. Kehoni ja minä olimme välirikossa. Se miltä näytin, ei enää ollut hirvittävän tärkeätä.

Ja niin, sairauden ja muutaman muun seikan "auttamana" kilpavarusteluni ainakin näennäisesti loppui. Nyt mietin, entä jos elämä ei olisikaan kilpakenttä? Tai jos meidän on aina pakko panna paremmaksi kuin naapuri, kilpailisimme jostain muusta kuin kauneudesta, statuksesta ja/tai materiasta?

***

Tämä kirjoitus aloittaa Nonon kehonkuva-sarjan. Oletko pohtinut naisten ja/tai miesten rumiillisuutta mediassa, taiteessa tai vaikkapa kirjallisuudessa? Kirjoita meille osoitteeseen nonotoimitus@hotmail.com .

Artikkelin valokuva: Simprat/Stock.xhng

Ei, elämästä ei selviä hengissä

2006-11-25T13:10:00.000+02:00

On helppoa olla samaa mieltä
on helppoa olla mieletön
vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä
ja oikaisee läpi metsikön

Miten ajattelen jos en ajattele toisin
mihin häkkiin lensinkään
miten ajattelen jos en ajattele toisin
ajattelenko ensinkään

On helppoa mennä joukon mukaan
on helppoa mennä minne vaan
vaan kysyä sopii oppiiko kukaan
siellä ajattelemaan

Ote kappaleesta Toisinajattelija

Pauli Matti Juhani "Juice" Leskinen
19.2. 1950 - 24.11. 2006
Lepää rauhassa

Proosaa: Maija Aalto

2006-11-24T12:33:00.000+02:00

Kookos

Kerran viikossa Johannes leikkaa Linnean varpaankynnet. Ne ovat koppuraiset ja keltaiset kuin vanhalla naisella, lohkeilevat. Linnea on hädin tuskin neljäkymmentä, mutta sitä ei uskoisi.
Sisaren jalat ovat ainoat naisen jalat, joihin Johannes on koskenut luvan kanssa, vieläkin varoen. Rutiinista on silti pidettävä kiinni. Kun asiat tekee järjestyksessä, ei inhota, paljoa. Sisaren ulkoilutus joka toinen ilta kello kuusi, kynsien leikkaus joka torstai kello seitsemän, suihkuun kello puoli kahdeksalta (hiusten pesu keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan yhteydessä), puoli yhdeksän uutiset, yhdeksän iltaruoka, varhain nukkumaan, kello kylpyhuoneessakin.
Ei Linnean muuttuminen vanhaksi naiseksi ole Johanneksen syytä. Johannes yrittää parhaansa. Johannes pukee Linnean samoin kuin muotilehtien naiset, varaa tunnollisesti kerran kuussa ajan trendikampaajalta, koettaa houkutella Linnean kasvoille samaa hehkua kuin niillä joskus oli.
Johannes pitää siitä, että asiat olivat maailmassa omilla paikoillaan: kynsisakset oikealla alhaalla vessan peilikaapissa, Linnea olohuoneen kauhtuneessa nojatuolissa, Johannes työhuoneessaan rakentamassa pelikorteista tornia. Toisinkin voisi olla. Johannes voisi edelleen olla oikeissa töissä ja Linnea ateljeessaan maalaamassa omituisia taulujaan - niitä, jotka eivät esitä oikein mitään.
Molemmilla voisi olla omat vessat ja niissä omat kynsisakset, mutta ei.
Kun ei, niin Johannes luottaa pieniin nautintoihin; oma työ, tähdet makuuhuoneen ikkunan läpi, lasillinen konjakkia kun Linnea nukkuu. Johannes hakee tasapainoa, siinä määrin kuin se on mahdollista saavuttaa näissä olosuhteissa, tai missään.

Kynsisakset ovat liian pienet Johanneksen käsiin. Johanneksessa ei ole mitään siroa. Ovien kohdalla pitää aina kumartua, kengät ja puvut tilata erikoisliikkeestä. Kömpelö hutilus, raskaat jalat, raskaat ajatukset. Johannes sotkee asioita, ihan toisin kuin Linnea silloin ennen, lintunen, kevyt keiju. Aina solakka ja sulava. Sosiaalisesti lahjakas, sanoivat sivistyneemmät.
Vasemman isovarpaan kynnen kohdalla Linnea yhtäkkiä avaa suunsa ja sanoo:
”Kookos.”
Se on ensimmäinen tunnistettava sana Linnean huulilta yhdeksään vuoteen. Kynsisakset tippuvat lattialle.
”Mitä sinä sanoit”, Johannes tiukkaa. Linnea pysyy vaiti.
Loppuillan Johannes on varuillaan. Hän paistaa Linnealle lettuja ja levittää päälle omatekoista mansikkahilloa ja maanittelee. Puhuisit nyt, kun kerran aloitit. Linnea ei vastaa.
Illalla Johannes peittelee Linnean sänkyyn ja yrittää itsekin nukahtaa, mutta uni ei tule. Silloin yhdeksän vuotta sitten lääkäri sanoi, että aivot ovat erikoinen elin: joskus näyttää, että ne ovat vaurioituneet lopuksi ikää. Joskus käy niin, että jokin vahingoittumaton osa aivoista ottaa vaurioituneen osan tehtävät hoitaakseen. Joskus aivovammasta voi parantua. Yleensä ei.
Johannes kuuntelee koko yön miten vanhemmilta peritty kaappikello tikittää ja moottoritie laulaa kaukana, lehti putoaa postiluukusta vartin etuajassa. Tulee aamu. Tulee seuraava aamu ja sitä seuraava ja kynnetkin leikataan taas, monta kertaa. Linnea ei puhu.

Nuorempana Johannes joskus toivoi, että Linnea olisi edes joskus hiljaa. Se julisti ja tohotti ja kikatti, puhui pyörryksiin, maanitteli ja petkutti, muovasi maailman tahtomakseen. Koskaan se ei jäänyt kiinni mistään. Se piirteli seiniin olemattomia eläimiä, kissahevosia ja virtakärpäsiä, spriiliukoisella tussilla. Se poltti salaa pilveä yhteisen kerrossängyn alapetissä, mutta Johannes se sai nuhteet makuuhuoneen oudosta hajusta.
Sinun pitäisi olla vanhempi ja järkevämpi. Koettaisit nyt olla ihmisiksi. Pitäisit pikkusiskostasi huolta, sanoivat vanhemmat. Johanneshan oli, ja piti.
Johannes yläpetissä, Linnea alapetissä, sänky halpaa lastulevyä. Se tärisi, kun Linnea nukkui levottomasti, ajoi taas unissaan jotain takaa. Johannes makasi sängyssä silmät auki, kuunteli kadulta liikennettä, jota ei ollut. Johanneksen unissa laskettiin yhteen ja vähennettiin, siirryttiin vähitellen korkeampaan matematiikkaan, ymmärrettiin salattu kaava kaiken takana.
Johannes kasvoi hypähdellen, vaatteet olivat aina väärän kokoisia tai Johannes väärä niiden sisällä. Linnea kasvoi kauniisti, sääret edellä, määrätietoisesti. Se oppi tanssimaan ennen kuin pysyi pystyssä kävellen.
”Häivy nössö”, se sanoi ja heitti Johanneksen ulos yhteisestä makuuhuoneesta. Vieressä kihersivät Katri ja Hanna ja Miia ja Emmi ja Veera ja ketä niitä nyt olikaan ja varsinkin Miia, jolla oli ruskeat silmät ja c-kupin tissit neljätoistavuotiaana. Tyttöjä riitti keltaisen lastulevysängyn molemmille tasoille ja muovilattiolle ja työpöydän tuolille ja pöydän reunalle, sekin oli muka yhteinen, mutta täynnä Linnean levyjä ja kirjoja ja papereita, pinkillä tussilla paperinkulmiin rustattuja sydämenkuvia ja biisinsanoja, Ailavjuu kuusi kertaa kaunokirjoituksella, joka kerta eri käsialalla. Johannes heitettiin tyttövoimalla ulos huoneesta, ovi painui kiinni. Sopivia vastaväitteitä ei tullut mieleen heti, niitä putkahti päähän vasta viikkoja myöhemmin, hyödyttömiä.
Johannes laski kotilaskuja keittiön pöydän ääressä koko iltapäivän, laski seuraavankin viikon laskut ja sitä seuraavan ja puoli vuotta etukäteen, sai laimeita kehuja ahkeruudesta. Kun laskut loppuivat, Johannes siirtyi ensin tähtitieteeseen, ja opetteli sitten huvikseen ulkoa piin kaksituhatta ensimmäistä numeroa, odotti koska se elämä tosissaan alkaisi. Ei se alkanut.

Kaksi viikkoa kookoksesta Johannes soittaa tutulle lääkärille. Tarkoittaako tämä yksi sana jotain?
”Älä toivo liikoja näin pitkän ajan jälkeen”, lääkäri sanoo.
”Vihannes se on ja vihanneksena pysyy”, sanoo Johanneksen viimeinen ystävä.
Johannes paiskaa kummallekin luurin korvaan.
Mihin kookos oikein liittyy? Johannes ei tiedä, ei osaa edes arvailla. Silloin joskus Linnea oli aina muualla, Johannes tässä ja nyt, lukemassa maailmalta tulleita postikortteja, silloin harvoin kun niitä tuli. Tai vaivautuneena näyttelyn avajaisissa, liian kireässä puvussa, kun kaikilla muilla oli arkiset vaatteet. Tai entistä useammin ihan yksin, uppoutuneena tutkimustyöhön niin kuin nykyäänkin, kun ulkomaailma supistui viittauksiksi soveliaaseen kirjallisuuteen.
Johannes avaa sen arkun, johon on tallennettu Linnean henkilökohtaisia tavaroita yhdeksän vuoden takaa, varmuuden vuoksi. Niitähän voi nimittäin vielä tarvita. Hän ottaa käsiinsä paksun puhelinmuistion ja alkaa soittaa sitä läpi. Tehtävä on vaativa. Muistio pursuaa yliviivauksia ja sotkua, epämääräisiä muistilappuja ja käyntikortteja tippuu sen välistä. Nimiä on kiusallisen paljon, joskus sama nimi löytyy monesta kohtaa muistiota. Monet numeroista ovat vanhentuneet. Johannesta kiusaa, kun mistään ei näe onko kyseessä Linnean ystävä vai hyvänpäiväntuttu, työkaveri vai rakastaja. Ei niin että sillä mitään väliä olisi: kukaan ei muista kookosta.
”Tiedäthän sinä millainen Linnea silloin oli. Aina se oli jossain reissun päällä ja uusi mies alla. Ei siitä kukaan oikein selvää ottanut. Liian kiireinen se oli miettimään mitään vihanneksia”, sanoo joku Ville, ja kieltää soittamasta uudelleen.
”Se on hedelmä eikä vihannes”, Johannes sanoo mykistyneelle linjalle. Olisihan se pitänyt tietää, Linnean ystävät ovat kuin Linnea itse. Hetken lapsia.
Kun onnettomuus tuli, sairaalaan tulvi kukkia ja suklaata ja kirjoja. Johannes kävi kerran ja toi tullessaan perinteisiä keltaisia ruusuja, niin kuului tehdä. Toista kertaa hän ei yrittänyt: vierailuaikaan Linnean vieressä istui aina joku. Johannes ei halunnut olla vaivaksi.
Muutamassa kuukaudessa kukat, suklaa ja kirjat loppuivat. Puhelin lakkasi soimasta. Linnea pääsi pois sairaalasta, eikä häntä muuhunkaan voinut tyrkätä kuin Johanneksen luokse. Eihän Johanneksella parempaakaan käyttöä ajalleen ollut. Lääkärit lakkasivat käyttämästä sanaa väliaikainen, terapia lopetettiin lopulta hyödyttömänä.

Kuukausi kookoksesta Johannes päättää lähestyä ongelmaa loogisesti.
Jos kookos herätti Linnean kerran, se voi toimia toistekin. Johannes alkaa lukea Linnealle ääneen.
”Kookospalmu (Cocos nucifera) on palmukasveihin (Arecaceae) kuuluva kasvi. Se on suvun Cocos ainoa jäsen”, Johannes aloittaa ja jatkaa pitkälle iltaan, päiväkävelykin unohtuu. Linnea ei puhu.
”Vaikka kookosöljy on kasviperäinen öljy, se poikkeaa olennaisesti useimmista muista kasviöljyistä siksi, että se sisältää noin 90 prosenttia tyydyttyneitä, lyhytketjuisia rasvahappoja.”
Ei minkäänlaista reaktiota. Johannes vaihtaa taktiikkaa, ja etsii äidin vanhan reseptikirjan varastosta. Kookospikkuleivät syntyvät puolessa tunnissa, ne ovat lähes täydellisiä, juuri oikeaan aikaan uunista otettuja. Linnea ei puhu, Linnea ei koske pikkuleipiin.
Ehkä taktiikka on edelleen väärä? Johannes tietää, että Linnean elämä ei ole kookospikkuleipä. Linnean elämä on thaimaalaista kookoskalaa, seassa niin eksoottisia mausteita ettei Johannes tiedä, miten niiden nimet pitäisi lausua. Johannes ei anna periksi. Hän etsii netistä sopivan oloisia ohjeita, uskaltautua ensimmäistä kertaa elämässään aasialaiseen kauppaan, kysyy neuvoa. Kokeilee. Laittaa itselleen vierasta ruokaa.
Linnea syö, mutta Linnea ei puhu. Ei sano kiitos. Eikä anteeksi.

Viisi viikkoa kookoksen jälkeen kynnenleikkuupäivä venyy pitkäksi. Johannes istuu keinutuolissa ja tuijottaa siskoa silmiin. Katsooko joku vastaan vai ei? Lyö poskelle, puhuu yhteensä enemmän kuin vuoteen, halaa kömpelösti. Täyttää konjakkilasin monta kertaa, sopertelee, itkee, kiroaa ja kiukuttelee.
”Vastaa nyt. Kerro jumalauta vihdoinkin, oliko se onnettomuus, vai piruuttasiko sinä kävelit sen auton eteen.”
Linnea ei puhu.
Humalassa Johanneksesta näyttää niin kuin Linnea huutaisi, vaikka ääntäkään ei kuulu, vieläkään. Linnea ei puhu, Johannes ei puhu. Mikään ei liiku, koskaan.

Maija Aalto on 28-vuotias bloggaamisesta innostunut toimittaja, joka haluaa isona kirjailijaksi.

Täydellisen onnen kärpäspaperissa

2006-11-23T08:15:00.000+02:00

Kun luen Päivi Alasalmen romaaneja, tuntuu että katselen joukkoa onnettomia ihmisiä pyristelemässä tappavassa kärpäspaperissa. Alku voi vielä näyttää keveältä lennolta kukkakedolla, mutta kohta räpiköidään tahmassa ja kauhussa, joka syntyy perin juurin arkisista aineksista.

Alasalmen uusimmassa Tuo tumma nainen (Gummerus 2006) on kultaisen keski-ikäinen pariskunta (Helena ja Hannu) ja aikuiset lapset (Ohto ja Unna). Ensimmäiset kauhun enteet voi lukea rivien välistä:

"Kun ristiriitoja ilmeni, Helena teki aina kuten hänen äitinsäkin oli tehnyt: hän leipoi tuoreita sämpylöitä ja keitti suuren teepannun, nosti ne pöydälle ja istutti perheensä pöydän ympärille. Sitten he alkoivat syödä ja juoda ja keskustella asiasta, joka ristiriidan oli aiheuttanut, eikä kukaan noussut pöydästä, ennen kuin kaikilla oli parempi mieli."
(Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006)

Paratiisia, jossa kenelläkään ei ole paha mieli, tavoittelee jokainen elämäntaito-opas ja parisuhteen parantamiskirja. Helenan perheidyllin uskottavuus vähenee sivu sivulta, koska kaikki on hänen kuvaamanaan liian täydellistä, liian rikkumatonta ja Helena itse sokea itselleen ja omille motiiveilleen. Ei tarvita kuin uusi henkilö – Ohton tyttöystävä Pauliina – ja täydellisyyteen tulee särö.

Helena ja Pauliina ovat meikäläisen yhteiskunnan äärilaidoilla, ja ne äärilaidat ovat liukuneet niin kauas toisistaan, ettei toiselta laidasta käsin voi ymmärtää saati hyväksyä vastakkaisen laidan kokemusmaailmaa. Äkkiä Helena on ylimielinen yläluokkainen porvari ja Pauliina koulukodin kasvattama moukka. Molemmilla on sama haave: unelma kodista, jossa kaikki olisi hyvin. Alkaa taistelu siitä, kenen oikeus lopulta on asua talossa, jonka joka huoneessa on erivärinen kaakeliuuni, olohuoneessa Tampereen kaakelitehtaan kohokuvioitu jugendtakka ja kellarissa kahdeksan metriä syvä kaivo. Ensin kuolee koira. Sitten Helenan rakkaan sukupuukirjan pergamenttisivut revitään riekaleiksi.

Takka ja kaivo, kuuma ja kylmä, avoin ja suljettu, välittäminen ja tylyys. Molempiin on mahdollisuus, mutta ei yhtäläinen: jos on tottunut pettymään, ei uskalla luottaa. Jos ei uskalla luottaa, suojautuu ja varustautuu, on asemasodassa maailmaa vastaan. Jos alkaa sotia, synnyttää ruumiita.

Tuo tumma nainen on kaikessa asetelmallisuudessaan vaikuttava romaani. Vaikka minusta paikka paikoin tuntuivat henkilöiden mielenliikkeet epäuskottavilta, ja arvasin juonenkäänteitä turhan hyvin etukäteen, kokonaisuus toimii, herättää ajatuksia. Helenan ja Pauliinan vastakkaisuuden alla on sama ydin: perhesalaisuus, jonka voima pakottaa kantajansa kohtuuttomiin tekoihin. Jos Pauliina on Helenan silmissä Homo horribilis, ei Helena ole sen viattomampi. Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe – lukee romaanin takakansitekstissä. Täydellisestä onnesta on lyhyt matka täydelliseen onnettomuuteen.

Tahdon, mutta omalla nimelläni

2006-11-21T08:15:00.000+02:00

Minusta tulee ensi kesänä rouva. Jokunen hyvänpäiväntuttu on jo ehtinyt ihmetellä, että vaihtuuko rouviintuessa samalla sukunimi. Läheisemmät eivät kysele, kun ne tietävät vastauksen.

Ja sehän on tietysti, että vaihtaminen ei tulisi pieneen mieleenkään. Ei ikinä!

Minähän pidän nimestäni. Voin leikitellä sillä, pidän hölmöistä lempinimistä, tänne verkkoonkin kirjoitan tangonimellä (siis omalla toisella nimellä ja äidin tyttönimellä). Se alkuperäinen ja oikea nimeni ei ole silti pelkästään jotain isältä perittyä ja irrallista, se on tärkeä osa minua. Haluan tehdä töitä sillä, en halua opetella olemaan joku muu. Rakastan miestäni, mutten halua muuttua häneksi.

Minusta miehen nimeen vaihtaminen sitä paitsi joka tapauksessa edustaa edelleen patriarkaalista ja naista sortavaa perinnettä, jota en halua jatkaa. Kyse on yhä tasa-arvosta - vai miksi samaa kysymystä nimen vaihtamisesta ei ikinä edes esitetä puolisolleni?

Yhteisen kokonaan uuden nimen ottamisessa tai kaksoisnimissä on mielestäni periaatteen tasolla ideaa, käytännössä monet näin syntyneet nimet kuulostavat keinotekoisilta tai ne ovat kovin pitkiä ja kömpelöitä käyttää. Oma mahdollinen yhdysnimeni olisi oikeastaan pelkkä vitsi, en siis suostu vaihtamaan tyttönimeä mihinkään.

Olen kuitenkin huomannut, että kuulun vähemmistöön. Olen omituinen - siksi tämä kirjoituskin on täällä. Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää mitä enemmistön päässä oikeasti liikkuu, minä kun en sitä kysymättä käsitä, vieläkään.

90-luvun puolivälissä on laskeskeltu, että noin 80 prosenttia naimisiin menevistä pareista ottaa yhteisen sukunimen. Saa arvata kumman nimi silloin useimmiten oli kyseessä.
Noin joka kymmenes pari piti tuolloin oman nimensä, suunnilleen sama määrä rakensi yhdysnimeä. Se on mielestäni todella vähän.

Tuoreempaa tilastoa en nopealla haulla aiheesta löytänyt, mutta en usko suuntauksen muuttuneen. Omassa ikäluokassani (siinä kolmenkymmenen molemmin puolin) tuntuu, että melkein kaikki ottavat sulhasen nimen. Tiedän tasan yhden tapauksen, jossa käyttöön onkin otettu molemmille morsiamen nimi, ja vain harvoja, joissa molemmat ovat pitäneet omastaan kiinni.

Kun kyseessä kerran on enemmistön kanta, syynä täytyy olla jotain muutakin kuin pelkkä sovinnaisten tapojen kuuliainen noudattaminen. Joku ehkä pitää alkuperäistä nimeään valmiiksi vieraana tai rumempana kuin uutta, muttei tämäkään suurta enemmistöä selitä. Aika usein vaihtoa selitetään myös sillä, että käytännön elämä on sitten yhteisellä nimellä jotenkin helpompaa. Hassua, kun ajattelee miten paljon käytännön säätämistä siihen nimen vaihtamiseen pakostakin liittyy.

Kysyn siis kun en oikeasti tajua; miksi on niin tärkeää, että koko perheellä on sama sukunimi?