nono

Olemme muuttaneet

2007-01-22T10:00:00.000+02:00

Kulttuuriblogi Nono muuttaa nyt vuodatukseen. Uusi osoitteemme on http://nono.vuodatus.net/

Tervetuloa kylään, uudet ja vanhat ystävät.

Tammikuussa Nonossa alkaa uusi teema, rikos.

Amerikkalainen luomumarkettiketju murtaa myyttejä

2007-01-18T13:18:00.000+02:00

Amerikka tunnetaan roskaruokamaana. "Supersize me!" Kuitenkin heti astuttuani sisälle orgaanista lähiruokaa myyvään Whole Foods Marketiin tunnen oloni paremmaksi. Tuoksuu yrteille ja terveyskaupalle, vihanneksille ja hedelmille. Kaupan seinät on maalattu sitruunankeltaisiksi ja katosta roikkuu halogeenivaloja. Erilaiset tuorehedelmärasiat sijaitsevat heti sisäänkäynnin vieressä. Yhdellä seinustalla on leikkokukkia ja kauempana häämöttävät korkeiksi ladotut vihannesten ja kasvisten seinämät.

Aiomme syödä Whole Foods Marketissa lounasta. Ruoat valitaan kaupasta, punnitaan ja maksetaan kassalla ja syödään joko kotona tai marketin omassa "ravintolassa". Haluan ostaa jälkiruoan ensin: siis hedelmää, terveellisesti. Valitsemassani rasiassa on tuoreita mustikoita, ananasta, vesimelonia, hunajamelonia, viinirypäleitä ja mansikkaa.

Kuljemme valtavan liikkeen poikki kohti valmisateriakeidasta, josta aiomme valita itsellemme syötävää. Whole Foods Marketit myyvät kaikkea tyypillistä supermarketeista ostettavaa tavaraa, mutta asiakaskohderyhmänä ovat terveystietoiset luomuihmiset. Se näkyy valikoimassa. Marketin tuotteista huomattava määrä on luomuruokaa, mutta myös esimerkiksi tuontisuklaita ja muita herkkuja mahtuu valikoimaan.

Itsepalveluperiaatteella toimiva valmisruokakeidas on valtava, valikoima hämmentävän suuri. Esillä on kylmäsalaatteja, erilaisia lämpimiä ja kylmiä etnisiä ruokia mm. vegaaneille. Pizzoille on oma osastonsa ja ihminen niitä leikkaamassa asiakkaan toivomuksen mukaan. Kylmämarinoiduille sienille, oliiveille ja jälkiruoille on omat saarekkeet.

Syön salaattia vadelmaisen salaatinkastikkeen kera ja pienen annoksen Chicken Cashewta, joka on erinomaista, sekä maistiaisiksi ruokalusikallisia erilaisia etnisiä ruokia, makeita ja happamia. Eräs mielenkiintoinen tuttavuus on mustasta villiriisistä ja muista, minulle tuntemattomista aineksista valmistetulle hakkelus, jonka tekstuuri tuntuu erikoiselta suussa.

Kaikki on maukasta ja tuoretta. Tutustun makuihin, jollaisia en tiennyt olevan olemassa. Marketissa on myös herkkuleipomo, jonka tuotteet näyttävät meheviltä, mutta niihin en sorru.

Whole Foods Marketin nettisivuilla kerrotaan, että liikeketju sai alkunsa 1980-luvun alussa Teksasissa. Nyt tämä luomuruokajättiläinen on levittäytynyt ympäri Amerikkaa ja Brittein saaria. Liikkeitä ketjulla on yhteensä 191. Ruoka hankitaan nettisivuston mukaan osittain "ruoka-artisaaneilta, jotka ovat omistautuneet työlleen". Sen uskon. Vuonna 2006 Fortune valitsi kauppaketjun maan viidenneksi parhaaksi paikaksi tehdä työtä, Google kipusi ykköseksi.

Marketin nettisivustolta löytyy laaja valikoima erilaisia reseptejä, joihin kannattaa tutustua.

Haastattelu: Kaisa Leka

2007-01-05T10:37:00.000+02:00

Kehon kuvia -sarjan viimeisessä osassa Nono esittelee taiteilijan, jonka töissä sama teema nousee jatkuvasti esiin - tosin ihmiskehosta puhuvat eläinhahmot.
Kaisa Leka on porvoolainen sarjakuvataiteilija, viimeksi häneltä on julkaistu albumi On the outside looking in vuonna 2006.
Kehon kuvia päättyy tähän kirjoitukseen, ensi viikolla Nonossa siirrytään uusiin aiheisiin.

Kaisa, olet julkaissut kolme albumia. Miten sinusta tuli sarjakuvapiirtäjä?

Minulla on aina ollut voimakas tarve ilmaista itseäni taiteen kautta, mutta muissa taidemuodoissa tuntui, että puutteelliset kädentaidot asettivat liikaa rajoja ilmaisulle. Sarjakuva on matalan kynnyksen taidetta: kuka tahansa osaa piirtää sen verran, että voi tehdä sarjakuvan. Kun oivalsin, että voin ja saan piirtää "huonosti" ja kuvieni ei tarvitse olla fotorealistisia ja/tai kauniita, löysin peruskoulussa kadonneen piirtämisen ilon uudelleen.

Aloin piirtää vuonna 1998, ja olen julkaissut suunnilleen kerran vuodessa erilaisia sarjakuvia, joiden muoto vaihtelee kopioidusta lipareesta kovakantiseen kirjaan. Nautin omakustantajan vapaudesta: minun ei tarvitse tuottaa joku vuosi joulumarkkinoille uutta samankokoista tekelettä kuin edellisenäkin vuonna, vaan voin leikitellä erilaisilla formaateilla ja eripituisilla tarinoilla.

Sarjakuvien tekeminen lehtiin on myös hyvä vastapaino pitkille tarinoille, niissä voi höpsötellä ja kokeilla erilaisia ideioita sitoutumatta niihin pidempään kuin muutaman ruudun ajaksi. Olen tehnyt erilaisia novelleja ja strippejä ja suosikkimuotoni lehtisarjakuvalle on kuusi ruutua, siinä pääse pureskelemaan asiaa vähän perusteellisemmin kuin kolmessa ruudussa, mutta toisaalta aiheen ei tarvitsee olla ihan maita järisyttävä.

Aikuisille piirretty sarjakuva on Suomessa ollut aika marginaalisessa asemassa. Oletko törmännyt siihen, että sinua on pidetty ”vain” sarjakuvapiirtäjänä tai kyselty, milloin teet kuvitusta lastenkirjoihin?

Hassua, mutta en muista, että minulta olisi kertaakaan kysytty, milloin alan tehdä lastenkirjoja! Monet sarjakuvapiirtäjäthän tekevät paljon myös kuvituksia, mutta omat kuvitustyöni ovat melkein aina olleet tekstiä kommentoivia minisarjiksia. Ehkä lukijat näkevät sarjakuvistani, että teksti on niissä pääosassa, ja kuvat ovat oikeastaan vain pakkaus, johon teksti laitetaan, jotta lukijan olisi helpompi lähestyä sitä.

Pidätkö joitain sarjakuvantekijöitä tai kuvataitelijoita esikuvinasi?

Minulla on paljon esikuvia, Suomessa ihastuin ensin Suuren Kurpitsan antologioiden kautta Katja Tukiaiseen ja Matti Hagelbergiin, joiden visuaalinen maailma on todella persoonallinen ja taidokas. Viime aikoina olen ahminut netistä Ville Rannan luonnospäiväkirjaa ja blogia, joissa Ville kertoo itsestään avoimemmin kuin minä koskaan uskaltaisin.

Ulkomaisista piirtäjistä tulee heti mieleen ruotsalainen Åsa Grennvall, joka kertoo sarjakuvissaan vaikeista ihmissuhteista tuskallisen tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Haluan itse löytää humoristisen puolen myös vakavista asiosta, mutta minua kiehtoo Åsan suorasukaisuus ja uskallus tuottaa lukijalle myös pahaa oloa.

En tiedä, näkyykö suosikkieni vaikutus kuvissani, mutta huomaan, että luettuani paljon avoimen henkilökohtaisia sarjakuvia uskaltaudun itsekin teksteissäni kertomaan yhä henkilökohtaisempia asioita. Aluksi halusin pitää enemmän etäisyyttä lukijoihin, nyt tuntuu, että päästän heidät kirja kirjalta lähemmäs.

Miksi monissa sarjakuvissasi puhutaan englantia?

Tein ensimmäisen pienen lehteni suomeksi ja silloin tuntui, että törmäsin koko ajan ihmisiin, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuvaani, mutteivät voineet. Englanti on siis kompromissi: kieli, jota mahdollisimman moni osaa lukea. En osaa sanoa, kuinka suuri osa lukijoistani on ei-suomenkielisiä, mutta jotkut läheisimmät ystäväni, jotka esiintyvät myös kirjoissani, puhuvat englantia äidinkielenään, enkä halua jättää heitä lukijajoukkoni ulkopuolelle.

Albumiesi ihmisistä osa on mikkihiirikorvaisia ja osa kovasti ankkaa muistuttavia pelkistettyjä olentoja, ihmishahmoisia ihmisiä et ole tainnut piirtää. Miten hahmot syntyivät?

Alunperin hahmot olivat Disney-parodioita, ajattelin, että olisi hauskaa ottaa länsimaisen kulttuurin ikonit ja laittaa ne täysin erilaiseen ympäristöön kuin normaalisti. Miksi oikea Mikki ei ikinä meditoi eikä istu pyörätuolissa?

Vuosien mittaan eläintarha on kasvanut uusilla hahmoilla, jotka eivät enää ole parodioita, enkä enää ajattele hiirtä ja ankkaakaan suhteessa esikuviinsa. Pidän eläinhahmoista, niiden piirtäminen sopii minulle jostain syystä paremmin kuin ihmisten, jotka ovat minusta liian vaikeita piirrettäviä. Eläinhahmojen lapsellisuus ja viattomuus pehmentää sarjakuvieni aika rankkojakin aiheita ja tekee ne helpommin lähestyttäviksi ihmisille, jotka eivät yleensä lue kirjoja esim. vammaisuudesta. Minulle on tärkeää yrittää löytää sellaisia lukijoita, joille nämä aiheet ovat vieraita ja pelottavia, haluan kaataa raja-aitoja esim. terveiden ja vammaisten välillä.

Miten paljon suunnittelet ja muokkaat töitäsi ennen julkaistavaa versiota?

Työprosessini alkaa aina tekstistä, ja hion tekstejä paljon enemmän kuin kuvia. Aloitan ranskalaisista viivoista, sitten teen luonnoksen ruuduista ja survon tekstin puhekupliin. Vielä puhtaaksipiirtämisvaiheessakin teksti saattaa elää, jos keksin tavan sanoa jotain paremmin. Yritän pakata tekstin mahdollisimman täyteen informaatiota, miettiä eri tapoja sanoa sama asia niin, että siitä tulee erilaiset mielleyhtymät.

Minulle on samalla tärkeää, etten hukkaa valmiissa työssä spontaaniutta ja käsin tekemisen tuntua. En halua tehdä liian hiottuja ja täydellisiä töitä, vaan näyttää oman kömpelyyteni ja epätäydellisyyteni. Tietokoneella kuka tahansa voi tehdä täydellisen ruudun, mutta minun vino ruutuni on uniikki, juuri minun tutisevalla kädelläni piirretty.

Albumisi tekevät julkiseksi yksityistä elämääsi, kerrot niissä nilkkojesi kivuliaista epämuodostumista, päätymisestäsi jalkojen amputaatioon ja uskonnollisesta vakaumuksestasi. Miten helppoa/vaikeaa on ollut henkilökohtaisen paljastaminen näin suoraan, siinähän joutuu asettumaan arvioitavaksi paitsi sarjakuvantekijänä myös yksityisenä ihmisenä? Saatko itse lukijoilta henkilökohtaista palautetta?

Saan silloin tällöin lukijoilta hyvin avointa ja koskettavaa palautetta, jossa he kertovat omista vastoinkäymisistään ja siitä, kuinka ovat saaneet voimia sarjakuvistani. Ulkopuolisuuden tunne on sama riippumatta siitä, aiheuttaako sen ruumiin vai mielen vamma. Minusta omaelämäkerrallinen taide ei ole narsistista oman navan kaivelua, vaan yleisinhimillisten aiheiden käsittelyä yhden ihmisen esimerkin kautta. Käymme kaikki elämässämme läpi samoja kriisejä, ja niiden kuvaaminen taiteessa antaa meille voimia.

Olen - ja olemme - Nonossa kehonkuva-teeman aikana miettineet sitä, miten helposti oman ruumiin erilaisuus herättää häpeää. I am not these feet -sarjakuvan eräässä kuvassa Kaisa ja Leka istuvat autossa ja odottavat, että naapuri menisi sisälle. "Let's wait in the car until he goes in" - "Yeah, we shouldn't shock him." Tämä kuulosti korvissani tutulta (isältäni on vuosia sitten amputoitu käsi ranteesta alaspäin, ja edelleenkin hän vieraiden seurassa piilottaa olemattoman kätensä taskuun). Miten paljon on käynyt niin, että ihmiset näkevät jalkasi (tai niiden puuttumisen), eivät sinua? Miksi erilainen itse helposti ottaa vastuulleen muiden ihmisten hämmennyksen tai järkytyksen?

Aluksi ajattelin, että ihmisiä ei pidä turhaan järkyttää proteeseilla, mutta olen muuttanut mieltäni: nykyään ajattelen, että pieni järkytys on heille hyväksi! Haluan herättää ihmiset miettimään, miksi vammaisuuden kohtaaminen on pelottavaa ja vaivaannuttavaa, miksi odotamme vammaisten peittävän vammansa. Minusta olisi nurinkurista väittää, että en häpeä proteesejani, mutta kuitenkin peitellä ja piilotella niitä. Olen myös huomannut, että kun itse suhtaudun vammaani luontevasti enkä häpeile sitä, muidenkin on helpompi lähestyä minua kokonaisena ihmisenä eikä pelkästään vammani kautta.

Mitä ohjeita antaisit aloittelevalle sarjakuvantekijälle?

Ala heti julkaista sarjakuviasi, älä jää odottelemaan, että joku muu tekisi sen puolestasi! Laita sarjakuviasi nettiin, tee kopioituja lehtiä ja oikeita painettuja kirjoja, mene sarjakuvatapahtumiin markkinoimaan niitä ja tutustumaan toisiin piirtäjiin. Vaikka ne olisivat kuinka kummallisia tahansa jossain on varmasti joku, joka pitää niistä. Ihan ensimmäiseksi kannattaa mennä sarjakuvasivuille www.kvaak.fi ja www.kupla.net inspiroitumaan siitä, miten vilkas suomalaisen sarjakuvan maailma on!

Kaisa Lekan omat sivut
Kaisa wikipediassa

Hyvin lyhyt matkakertomus Roomasta

2007-01-03T22:21:00.000+02:00

Roomassa on vaikka mitä. Mandariinipuita keskustan katujen varsilla. Colosseum. Tätejä turkistakeissa 15 asteen ilmanalassa. Pantheon. Sinne tänne kurvailevia takseja, skoottereita, busseja, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Raunioita hampurilaispaikan vieressä.

Täkäläisten mielestä täällä on talvi. Minusta on kevät, huhtikuu kenties. Nurmikot vihertävät ja suihkulähteetkin - myös ne kaikkein kummallisimmat - toimivat.

Tänään kävin katsomassa Paul Kleen maalauksia Palazzo Ruspolin näyttelyssä. Osin kauniita, osin käsittämättömiä töitä joissa värit ja pinnat hahmottuvat selkeämmin kuin konkreettiset muodot. Jotkut hymyilyttivät, jotkut olivat kuin sarjakuvan tai luonnossarjan osia. The Man under the Pear Treen (1921) eteen jäin seisomaan pitkäksi aikaa, pidän oranssin, punaisen ja keltaisen sävyistä, pidän myös siitä rauhasta, joka kuvasta välittyy.

Kun jouduin jättämään omat kissat kotiin, niin piti etsiä roomalaisia kissoja. Päädyin Largo di torre Argentinaan, jonka raunioissa on kulkukissojen koti, kissat pulskia ja hyvin ruokittuja. Meidän Vieterikin varmaan arvostaisi pujottelua rauniosokkeiloissa ja sitä että voisi hioa kynsiään roomalaiseen mäntyyn.

Huomenna varmasti jotakin aivan muuta.

Onnea etsimässä

2006-12-28T10:07:00.000+02:00

Timo Airaksinen: Onnellisuuden opas (Johnny Kniga 2006)

Humoristinen, kitkerähkö ja hieman absurdi, näin kuvailisin filosofi Timo Airaksisen Onnellisuuden opasta. Airaksista näyttäisi piinaavan erityisesti tieto siitä, että 83% suomalaisista ilmoittaa eräässä sosiologisessa tutkimuksessa olevansa onnellisia, kun samaan aikaan kuitenkin alkoholin ja masennuslääkkeiden käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Kuvittelen juuri tiedon raportoidusta onnellisuudesta olleen kimmoke teoksen kirjoittamiselle.

Ihminen, ryhmäsielu, tavoittelee onnea, suorastaan juoksee onnellisuuden perässä. Kuitenkin jo itse onnellisuuden määritteleminen on vaikeaa. Kärsimys näyttäytyy lähes kaikkialla, ihmisen päättömiltä vaikuttavista ponnisteluista huolimatta. Valintoja on nykymaailmassa jo liikaa, ihminen ei tahdo löytää onnellisuutta rakkauden, nautinnon ja hyväksynnän tavoittelun labyrinttiin eksyttyään.

Airaksinen lähestyy onnellisuutta monelta kantilta, myös buddhalaisen määritelmän kautta. Kirjoittaja päätyy kuvailemaan onnellisuuden sellaisena olotilana tai elämäntilanteena, josta ihminen ei aktiivisesti halua pois. Tavallisimmillaan eläminen on kuitenkin prosessi, jonka kaltaista tilaa Airaksisen mielestä kannattaa välttää. Ihmisen kannattaa siirtyä projektien maailmaan, joista suurin on tietysti kuolemattomuuden projekti. Projektien toteuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa:

"Oikeiden omien projektien luominen, ylläpitäminen ja toteuttaminen arjen ahtaissa oloissa ja kovin tavanomaisissa oloissa on vaikeaa. Elämä tahtoo mennä prosesseiksi. Siksi ei kannata ujostella eikä arkaila itsepetoksen kanssa. Sen avulla saadaan egoa isommaksi. Pieni ego ei tahdo olla elinkelpoinen. Sitä vaivaa alemmuuskompleksi, se masentuu ja ryhtyy itsetuhoisiin puuhiin. Mikä olisikaa luontevampaa. Jos ego on kerran mitätön ja jopa turha, sen kanssa ei jaksa elää. Tämä on masennuksen syy, ja koko kansa tuntuu olevan masentunut tänä päivänä. Jokainen tarvitsee Cipramilia. Olen jo kauan sitten ehdottanut sen lisäämistä Helsingin juomaveteen fluorin lisäksi. Saataisiin iloisia ja hyvähampaisia ihmisiä." -----

Onnellisuuden opas on mielestäni lähinnä tukielma niistä asioista, joissa ihminen onnen tavoittelussaan epäonnistuu. Tavanomainen hyvän elämän opas tämä ei ole, mutta kaikessa kyynisyydessäänkin monipuolinen, ja välillä hullunhauskakin. Lisäpisteitä ymmärrettävästä, kansantajuisesta kielestä.

"On jouluyö nyt laulaa saa!"

2006-12-21T12:00:00.000+02:00

Pitäisi säätää laki, joka kieltäisi joululaulujen pakkosyötön. Silmänsä kun voi sulkea, mutta korvilla joutuu kuulemaan vaikka ei välittäisi kuunnella.Tässä taannoin hikoilin ostoksilla erään painotuotteita myyvän kaupan pöytien ääressä ja kaiuttimista kantautui Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen. Ei kyllä minun mielessäni syntynyt Jeesuksia, vaan oksetti ja teki mieleni sännätä kirkuen ulos.

Joululaulut ovat herkkä aihe. Yksi puolituttu oli kuullut Aknestikin Oravan joulun ja järkyttynyt: miten voi herttainen eläin juoda viinaa, joutua hunningolle ja pikkulintujen vittuilun kohteeksi Joululevylle valitussa Joululaulussa. Aivan vakavissaan tuttu oli sitä mieltä, että levyn kanteen pitäisi laittaa varoitustarra, jotteivat lapset erehdyksessä joutuisi kappaletta kuuntelemaan - laulun nimi kun johti hänen mielestään harhaan.

En tiedä onko Oravan joulua paheksunut kuullut Hassisen koneen On jouluyö, nyt laulaa saa -biisiä. Sen sanoituksessa olisi kovasti ahdistuksen aihetta, mutta ahdistavat ja synkeät kuvat nyt tuntuvat olevan olennainen osa suomalaista (joulu)lauluperinnettä. Vai mitä sanotte esim. vanhasta Varpusesta jouluaamuna?

Jos vapaaehtoisesti saan valita joululaulun, kuuntelen mieluusti vaikkapa Kitkerien neitsyitten Joulurauhaa. Se naureskelee hölmöille perinteille ja sukujoululle lempeästi. Erityissuosikkini on säepari "Kuusenhavun vieno tuoksu täyttää tuvan suvella, suklaansyönnistä on teinin kasvot ruvella"
Mitä sinä kuuntelisit, jos saisit valita?

Opilas: Kehomies ja vapauden hinta

2006-12-21T10:57:00.000+02:00

Minulla ei ole kehoa. Minulla on vartalo ja minusta tulee ruumis, mutta kehoa minulla ei ole.

Minun isälläni ei kenties ole edes vartaloa. Isoisällä ei ollut varmasti, mutta isoisä onkin jo ruumis. Jos minulla on joskus poika, hänellä kai on jo kehokin.

Vartalon kanssa pääsee vielä varsin helpolla.

Peilistä näkee, että maha kasvaa. Vartaloa pitää rangaista, suomia sulkapallolla ja kurittaa kuntosalilla. Silloin vasta tuntuu että vartalo voi hyvin, kun se on niin kipeä, ettei pääse ylös sohvalta.

Ruumismiehillä, kuten isoisällä, oli vielä kepeämpää. Jos peilikuvaa katsottiin, siitä tuskin puhuttiin. Pään alla oli se, jolla tehtiin työt. Nimetön mekanismi, joka muutti ruisleivän ja voin rakennetuiksi voimalinjoiksi ja puretuiksi taloiksi. Sodassa ruumis ilmoitti olemassaolostaan. Kädestä meni sirpale läpi.

Ruumiillinen työ jäntevöitti, pullisti ojentajan ilman taljaa. Ne harvat, jotka silloin joutuivat pelaamaan kellokorteilla, olivat luonnostaan hinteliä ja kalpeita ruikkuja. Ja vain herrat ja vanha isäntä ylipainoisia. Eikä kukaan tyrkyttänyt kulmakarvojen nypintää ja voimajoogaa. Isoisän
aikaan ei tainnut olla edes Menneniä.

Vähitellen suurin osa rahvaasta luisti toimistoon. Toimisto-olmien määrä kasvoi yli kriittisen rajan ja syntyi vartalomies. Sisävässyköiden piti näyttää kovilta ulkoilmakarjuilta.

Vartalomiehen synnyttäjästä ei ole varmuutta, mutta ainakin kapitalisti hyötyi. Vanhanaikainen ruumismies osti vain mitä tarvitsi, ja ihminen ei paljoa tarvitse. Vartalomiehestä tuli jo kunnon asiakas: kolmiteräisiä parranajoteriä, suihkusaippuaa for men, leuanvetotanko ja solarium.

Vartalo oli kuitenkin vielä pintaa. Kunnolla syvältä kouraisevaan markkinointiin tarvittiin keho.

Kehomies on kuluttaja kaikkialla. Kehomies joutuu ruokkimaan ruumiinsa ja vaalimaan vartalonsa siinä missä edeltäjänsä. Lisäksi pitää hoitaa kehoa päiväkylpylässä, psykodraamassa, seikkailulomalla ja merkkivaatekaupassa.

Ehkä minäkin vielä kasvatan kehon ja manikyyrissä havahdun hetkeksi miettimään, miten paljon ruumismiestä vapaammaksi olen lopulta päässyt.

Mutta vain hetkeksi.

Opilas, Ravintola Viemäri

Kuva: stock.xchng, KodakWhore

Haastattelu: Miina Savolainen

2006-12-19T11:29:00.000+02:00

Milla Makkonen & Miina Savolainen

Valokuvaaja ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaiselle (s. 1974) jaettiin marraskuussa tämänvuotinen lastenkulttuurin valtionpalkinto. Savolainen on kehittänyt voimauttavan valokuvan menetelmän ja valokuvahanke "Maailman ihanin tyttö" on kiertänyt Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2003.

1. Kuinka "Maailman ihanin tyttö"-hanke sai alkunsa?

Työskentelin 90-luvun alussa lastenkodissa. Minua suretti paljon se, miten lasten kaltoinkohtelun ja laiminlyödyksitulemisen kokemukset vaikuttivat heidän minäkuvaansa. Lapsesta ei ole pidetty huolta ja nähty häntä perheessään kokonaisena ihmisenä kaikkine tarpeineen ja puolineen, vaan lapsi itse oli joutunut vanhemman rooliin ja itselleen liian isojen asioiden eteen. Tämä kokemus saa lapsen kokemaan, että hän ei ole rakastamisen ja huolenpidon arvoinen. Myöhemmin elämässään tällaisen kokemuksen kanssa elänyt lapsi joutuu näkemään valtavasti vaivaa jokapäiväisessä elämässään opetellakseen arvostamaan itseään ja uskomaan ansaitsevansa sellaisia ihmissuhteita, joissa häntä kohdellaan tasavertaisesti ja arvokkaasti. Minusta kaikkein tärkeintä hoitajan työssä oli pystyä rakentamaan nuorelle uskon siihen, että hän on hyvä, erityinen ja rakastamisen arvoinen. Ajattelin, että ehkä nuori voisi nähdä itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näin. Tämä oletus toimi ihan valtavan hyvin. Kuvaamisesta tuli erityistä ja tärkeää sekä minulle että nuorille. Kuvien kautta nuoret saivat pohtia sitä, millaisilla kuvilla he haluavat rakentaa mielikuvaa itsestään. Jotkut kuvat olivat niin outoja ja vieraita, ettei niistä edes tunnistanut itseään ja ne olikin lupa hylätä. Joistain kuvista nuoret taas löysivät oman sielunsa. Joskus ihan ensimmäistä kertaa nuoren elämässä hän näki meidän kuvissa sen ihmisen, jonka hän todella koki olevansa.

Paula Anttila & Miina Savolainen

Petra Parvikoski & Miina Savolainen

2."Maailman ihanin tyttö"- valokuvanäyttelyn vastaanotto on ollut erinomainen. Millaista palautetta olet saanut nuorilta?

Olen huomannut, että nuoria koskettaa varsinkin se, että oman itsen hyväksymisestä, toisten odotuksista ja jokaisen ihmisen tarpeesta tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi puhutaan niin avoimesti. Nuorille on ollut tärkeää saada tukea siihen, että oman itsen rakentamisessa ja löytämisessä ei tarvitse jäädä niihin muotteihin, joihin toiset ihmiset itsen haluaisivat laittaa. Voi itse tietoisesti opetella hyväksymään itseään ja valita, millä kuvilla rakentaa mielikuvaa itsestään ja omasta elämästään.

Petra Parvikoski & Miina Savolainen

3. Mikä on voimauttava valokuva? Miten näkyväksi tuleminen voi voimauttaa itsen?

Voimauttava valokuva tarkoittaa tapaa, jolla valokuvia voi käyttää oman minän ja elämäntarinan rakentamiseen sekä ihmissuhteiden parantamiseen. Ideana on se, että valokuvaamiseen tavallisesti liittyvä kuvaajan valta päättää, millaisena kuvaa toisen ihmisen, käännetään päälaelleen. Voimauttavassa kuvaamisessa ihmisellä itsellään on oikeus päättää, millaisilla omakuvilla haluaa rakentaa itseään tai millaisilla valokuvilla haluaa rakentaa esimerkiksi oman eläntarinansa. On tavallista, että perheessä vanhemmat kuvaavat ja rakentavat lasten puolesta perheen yhteiset valokuva-albumit. Kuitenkin lapsi muistaa ja kokee samat tilanteet aivan eri tavalla kuin aikuinen. Voimauttavassa valokuvassa lapsi otetaan jo ihan pienenä mukaan rakentamaan omia albumeitaan, jolloin hän saa valita ne kuvat, joissa on hänelle tärkeät kokemukset, kaverit, leikkipaikat jne. Silloin samasta albumista voi myöhemmin nuorena ja aikuisena päästä muistamaan sitä, miten on kokenut itsensä ja elämänsä lapsena.

Näkyväksi tuleminen voimauttaa, sillä jokaisella ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi nähdyksi omana itsenään. Valokuvissa voi tehdä itsestään sellaisia puolia näkyväksi, joita toiset ihmiset eivät tunne tai joihin itsekin on vaikea uskoa. Valokuvilla voi opetella katsomaan itseään lempeämmin. Jos ei ole voinut saada kokemusta vanhempien tai ystävien hyväksynnästä, voi myös kuvien avulla parantaa itseään katsomalla omakuvassa itseään rakastavasti ja hyväksyen.

Monna Makkonen & Miina Savolainen

4. "Maailman ihanimman tytön" nettisivuilla sanotaan: "Julkisten kuvien täydelliset ihmisvartalot jättävät jälkensä mieleen ja aiheuttavat omaan kehoon ja ulkonäköön kohdistuvia häpeäntunteita kaikenikäisille ihmisille". Mistä ruumiillisuuden korostaminen mielestäsi kulttuurissamme johtuu?

Kyllä, dösäpysäkeiltä ja tv-kanavilta silmillemme hyppäävät kuvat, joissa ei näy tavallisia, persoonallisia ihmisiä. Jatkuvalla toistolla ne totuttavat silmämme näkemään kauneutta yksipuolisella tavalla. Silloin kaikki ne asiat, joita kuvissa ei juuri koskaan näy (pyöreys, finnit, rypyt jne) alkavat näyttää virheiltä. Sitten nämä "virheet" saavat tuntemaan itsen ei-kauniiksi. Ulkonäön ja pinnallisesti ymmärretyn seksin ylikorostaminen johtuu ennen kaikkea kaupallisuudesta. Sitä on, mikä myy. Toisaalta ihmisten elämässä täytyy olla jotain tunnetyhjyyttä, jotta pinnallisuus ja toisaalta äärikokemusten, jotka tarjoavat nopeaa kiihoketta ja tyydytystä, mutta eivät tunnetason tyydytystä (esim porno) ovat lisääntyneet niin räjähdysmäisesti. Esimerkiksi todellisessa, hyvässä parisuhteessa ei edes itsekkyydellä pärjäämään tottuneet ihmiset voi hakea vain omaa onneaan, siinä on nähtävä vaivaa ja tehtävä tietoisesti hyviä asioita toiselle. Toisaalta tässäkin on kysymys muodeista. Historian aikana esim ihmisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyvät odotukset ovat vaihtuneet ääripäästä toiseen monia kertoja. Samalla tavalla myös eri arvot korostuvat eri aikoina. Kun pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä on ollut tarpeeksi, syntyy vastareaktio ja kulttuurin arvomaailma vaihtuu. Nyt se on jo näkyvissä. Vaikka osa nuorista varmasti menee mukaan tämän hetken odotuksiin, suuri osa nuorista näkee maailman ihan toisin. Kun he aikuistuvat, alkaa maailmakin näyttää taas vähän erilaiselta.

Jenna Pystö & Miina Savolainen

5. Kuinka määrittelet kauneuden?

Kauneus on opittua ja kulttuurista, mutta se on myös jokaiselle ihmiselle henkilökohtaista ja liittyy omaan kokemushistoriaan. Voimauttavan valokuvan ideassa korostetaan juuri jokaisen ihmisen oikeutta määritellä itse se, mikä on itselle arvokasta tai kaunista. Samalla kritisoidaan ulkokohtaisia tapoja määritellä nämä asiat. Maailman ihanin tyttö -projektissa välttelin itse aikanani kaunis-sanan käyttöä, koska en halunnut projektin linkittyvän siihen, millaista ulkonäön vaalimista toisten ihmisten silmiä varten esimerkiksi nuorilta naisilta ja miehiltä tänä päivänä vaaditaan. Tämä projekti ei ole todellakaan mitkään missikisat. Silti nuoret itse kokivat, että heille oli ollut tärkeää nähdä itsensä kuvissa kauniina. Omia kuvia oli vaikeaa ja järkyttävää nähdä aluksi. Kuvissa näki oman surun ja kipeät asiat, joita omaan elämään liityi. Kuvan kauneus oli sen sijaan lohduttavaa, sen avulla sai nähdä itsensä kaikesta huolimatta ehjänä ja vahvana. Kaunis ei merkinnytkään nuorille jotain sellaista, joka liittyy vain ulkonäköön, se liittyi juuri jokaisen ihmisen oikeuteen saada uskoa omaan arvokkuuteen. Suomessa ajatellaan helposti, että kauneus liittyy vain ulkoiseen ja että sen etsiminen on narsistista ja pinnallista. Esimerkiksi nuorten Irc-galleriaharrastusta kritisoidaan nuoren hyväksynnän tarpeeseen liittyvien ylilyöntien takia näkemättä sitä, että valokuvat ovat myös tapa tutkia ja rakentaa omaa identiteettiä. Valokuvaan sisältyy paljon enemmän, kuin pelkkä ulkoinen taso. Omakuvassa voi nähdä koko oman elämänsä: sen miten itse voi ja mikä kaikki on tehnyt itsen siksi ihmiseksi, joka todella kokee olevansa.

Nina Laurin & Miina Savolainen

6. Koulutat pedagogisen ja terapeuttisen alan työntekijöitä. Kuinka laajasti voimauttavan valokuvan tekniikkaa käytetään Suomessa, ja miten Suomen tilanne vertautuu ulkomaihin?

Kiinnostus valokuvan käyttöön on viime vuosina levinnyt todella paljon Suomessa. Voimauttava valokuva on valokuvaterapian ulkopuolella ensimmäinen selkeä menetelmä valokuvan käyttöön. Se lisää valokuvan käyttömahdollisuuksia aiempaa laajempiin yhteyksiin, sillä se määrittelee, millä tavalla käytettynä valokuvaus voi olla terapeuttista tai voimauttavaa. Valokuva sinänsä ei ole terapeuttinen väline ja sitä voidaan käyttää myös väärin. Valokuvaprojekteja, jotka ovat käytännössä voimauttavia, on ollut jo pitkään Suomessa ja maailmalla, sillä ihmiset tunnistavat perhevalokuvausharrastuksesta terapeuttisesti hyödynnettäviä merkityksiä. Ongelmana voi silloin olla juuri se, että valokuvan ongelmakohtia ei ole tiedostettu. Valokuvaterapiaa sen sijaan on kehitetty Suomen lisäksi myös etenkin Pohjois- Amerikassa ja Englannissa.

Jenna Pystö & Miina Savolainen

7. Keväällä 2007 ilmestyy Maailman ihanin tyttö - The Loveliest Girl In The World kaksikielisenä (suomi ja englanti). Millainen kokemus kirjantekoprosessi on ollut?

Meille kaikille projektissa mukana olleille erityisen tärkeää on se, että kirjan muodossa kuvat ja tarina jäävät elämään, niistä jää pysyvä jälki. Näyttelyt kestävät aina vain jonkin aikaa, eivätkä ne ole kaikkien ulottuvilla. Ensimmäisten näyttelyiden loppuminen oli osalle nuorista raskasta, he kokivat että näyttely oli ollut niin suuri mahdollisuus heidän elämässään ja että he saivat kuvien kautta niin paljon korjaavaa hyväksynnän ja arvostuksen kokemusta toisilta ihmisiltä, että sen loppuminen tuntui surulliselta. Kirja on erilainen formaatti, saamme siinä työmme tietyllä tavalla valmiiksi. Se on pitkän työn jälkeen voimauttavaa.

8. Mikä on seuraava projektisi "Maailman ihanimman tytön" jälkeen?

Projekti elää kirjan ja näyttelyiden muodossa. Näyttely uusine kuvineen kiertää tulevina vuosina Suomessa ja ulkomailla. Tällä hetkellä teen myös Isyysaiheista voimauttavaa valokuvanäyttelyä valokuvaharrastajista ja valokuvaajista koostuvan ryhmän kanssa Helsingin Jugendsaliin syksyksi 2007. Isyysprojekti on jatkunut jo reilun vuoden.

***
Maailman ihanin tyttö netissä: http://www.voimauttavavalokuva.net/

Axe-mies saa enemmän

2006-12-17T15:29:00.000+02:00

Mainonta vaivaa minua. Pidämme itsestään selvänä, että sillä on oikeus olla läsnä kaikkialla ja koko ajan, kuvittaa kaupunkimme. Sitä on myös entistä vaikeampi tunnistaa mainonnaksi; sissimarkkinointi valtaa alaa.

En ole niinkään huolissani kaupallisista viesteistä, joita meille varsinaisesti yritetään välittää. Vaikka ne jossain määrin perille menevätkin, opimme koko ajan ovelammiksi. Enemmän minua kiusaavat ne viestit, joita meille välittyy siinä ohessa. On nimittäin totta, että mainonta on monessa mielessä äärimmäisen konservatiivista ja ahdasmielistä asenteiltaan. Emme tietenkään nielaise mainosten maailmanselityksiä sellaisenaan, kinaamme vastaan, yritämme katsoa muualle, eikä mainontakaan tietenkään tarjoa meille vain yhdenlaisia viestejä. Mutta jossain määrin ne silti vaikuttavat meihin, huomaamatta. Yksi kuva ei ehkä vaikuta, mutta miljoona kuvaa vaikuttaa.

Kun aloin miettiä ihmisten väliseen viestintään liittyvää gradunaihetta, sanoin siksi ihan tosissani, että haluan tutkia mainontaa. En ollut tosissani, kun sanoin, että alan tutkia alastomia miehiä mainoksissa.

Jälkimmäisestäkin tuli silti tavallaan totta. Naisen roolia mainonnassa on nimittäin tutkittu todella paljon, ja sen on todettu muuttuneen. Maskuliinisuutta sen sijaan ei juuri ole. Oikeastaan ketään ei näytä kiinnostavan millainen se Mies isoilla kirjaimilla mainoksissa on.

Aloin siksi selata läpi kalliimmalle paperille painettuja aikakauslehtiä, joita luetaan kampaajalla. Etsin ihannemiestä, ja tavallaan löysinkin.

Ensimmäinen havaintoni nimittäin oli, että mies esitetään nykyisin aikakauslehdissä liki yhtä eroottisena esineenä kuin nainenkin. Seksi, romantiikka ja paljas iho ovat ehdottomasti tärkeimmät keinot lehden lukijan huomion kiinnittämiseksi riippumatta siitä kumpaa sukupuolta kuvassa näytetään.

Tyypillinen mainosmies on nuori, trimmattu ja täydellinen ja poseeraa paidatta tai paita kutsuvasti avoinna. Aiemmin normina oli, että mies kuvattiin yleensä toiminnassa tai vähintään lihakset jännittyneenä, ikään kuin tietoisena siitä että häntä kuvataan, itsevarmana. Tämä ei enää ole se ainoa tapa. Mieskin voidaan näyttää meille kainona ja haavoittuvana hahmona, rentona ja katse kääntyneenä sisäänpäin.

Passiivisen komean miehen ja passiivisen kauniin naisen välillä on yksi ratkaiseva ero. Jälkimmäisen kuvaa voidaan käyttää melkein minkä tahansa tuotteen yhteydessä, edellinen kelpaa yleensä vain miehen ulkonäköön liittyvien tuotteiden mainoksissa. Toistaiseksi - tuskin tämäkään rajoitus enää pitkään pätee.

Mainosmies kuvataan usein yhdessä naisen kanssa tai yksin, koska heteroseksuaalisuus on tietenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto. Toisten miesten kanssa kuvaamiselle tarvitaan jokin tekosyy, kuten urheilu tai dokaaminen. Perhettä kalliiden aikakauslehtien kuvissa ei esitetä oikeastaan koskaan, koska sehän ei miehille kuulu. Työ vilahtaa joissain kuvissa lähinnä korkean sosiaalisen aseman merkkinä, mutta useammin mainoskuvan mies viettää loputonta vapaa-aikaa. Ihannemies haluaa aina yhden tuopin lisää, tai yhden naisen.

Etenkin huumorin avulla mainonta tosin rikkoo välillä itse asettamiaan rajoja, mutta siinäkin mennään vain harvoin kovin pitkälle. Vaikka mainostoimistossa koetettaisiin kuinka tavoitella sitä trenditietoista ja rohkeaa edelläkävijää, mainoksissa ei uskalleta mennä kovin reteästi rajojen yli.

Loppupäätelmäni masentaa minua. Mainosten mies on selvästi muuttunut muutamassa vuodessa, mutta muutos ei ole välttämättä mikään positiivinen asia. Meille tarjottu miehen malli on ahdas ja rajoittunut, vaikkakin uudella tavalla.

Miehen tulee hallita tilanne kuin tilanne. Näennäisen rento vapaa-ajanvietto vaatii sekin hallintaa ja itsehillintää. Seksi on jatkuvaa suorittamista, heteroseksuaalinen parisuhde pakollinen.

Toisenkin sukupuolen esineellistäminen tuskin on ainakaan mikään edistysaskel tasa-arvon kannalta. Turhauttaa, kun emme näytä parempiin ratkaisuihin pystyvän.

Milla Paloniemi: Jalat

2006-12-16T13:01:00.000+02:00

Tekijä: Milla Paloniemi (synt.1983), graafisen suunnittelun opiskelija/sarjakuvapiirtäjä/yrittäjä Vantaalta
Sarjakuvablogi En vaan osaa
Saman tekijän Kiroileva siili -sarjakuvaa

Eintell: Kaksi tekstiä raskaudesta

2006-12-15T10:42:00.000+02:00

Yhdeksän ja puoli kuukautta

Odottaessani viimeisilläni ensimmäistä lastani, tytärtämme Kissanminttua, oli paahteinen hellekesä. Neste kerääntyi ruumiiseeni ennen näkemättömällä tavalla: nilkkani ja ranteeni turposivat palloiksi ja olin ympärivuorokautisessa ellotuksen tilassa. Muistan, kuinka sinä päivänä, kun olin käynyt yliaikaiskontrollissa kuulemassa, ettei synnytystäni käynnistettäisi vielä muutamaan viikkoon, istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiä ärtyneenä.

Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähes vuoden verran sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt ja kokenut elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tuosta kaikesta naiset saavat. Päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisilla riippuvuussuhteilla ja huonolla työmarkkina-asemalla. Ja vaikka mitään näistä ei ole vuosien saatossa onnistuttu kunnolla korjaamaan, nyt yhtäkkiä miesaktivistit vaativat isyyden rehabilitointia, kun vanhemmuus on kuulemma ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Yhdeksän kuukauden odotuksesta kertyneellä kokemuksella olin aika eri mieltä synnyttävän ja ei synnyttävän vanhemman samuudesta, hitto vieköön. Välitin saman tien oivallukseni myös vaimolleni Pikkukarhulle kirpein sanankääntein 'me ei muuten olla molemmat yhtä paljon raskaana..' Illalla Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.

Kuinka äkäpussiksi kehitytään

Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai ainakin ne osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Virginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat, sillä aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli silloin paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.

Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme vaimoni kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Aarnipuun Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Kun raskauteni eteni, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi tulevan lapsen isälle.

Lukiessani joululahjaksi saamaani Suurta vauvakirjaa pääsin sen väistämättömän johtopäätöksen juurille, että minusta ei ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:

"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.

Koko raskauden aikana ei tuota onnen tyventä löytynyt minusta, ja vaikka katse joskus harhailikin, liikennejärjestelyt ottivat minua yhtä paljon päähän kuin aina ennenkin - tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, eikä autoilun näkökulmasta.

En tuntenut pinkeänahkaista vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä siinä mitään, sillä kun luin samaa kirjaa eteenpäin, saatoin päätellä mistä vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:

"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä."
(s. 268, 270)

"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu paitsi riehuminen on sallittua."
(s. 270)

Hupsan, milloin rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammattiakin aletaan kutsua 'tyypilliseksi naisen työksi', teologisissa tiedekunnissa nimittäin jo itketään puuttuvien miesopiskelijoiden perään.

Lopulta Suuri vauvakirja etenee piilotettuun psykoanalyysipuheeseen ja tarkkaavainen lukija voi löytää sieltä itsensä - tai olla löytämättä:

"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista."
(s. 268)

On todettava, että minua eivät pelastaneet edes lapsuuden nukkeleikit, sillä on tunnustettava, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikien kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa vaanien milloin missäkin pusikossa naapuritalon porukoita. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan se tosiasia, että olen tyttö. Ehkä silloin tuntisin sisätilani ja olisin raskaana ollessakin saavuttanut onnen vapaakellunnan vatsahappojen vapaakellunnan sijaan.

Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen naulaamista kotiin. Kotiin kiinnittäminen alkaa merkitä omasta intellektuaalisesta toiminnasta luopumista luonnollisena seuraamuksena. Minun dystopiassani nainen kieltää rakkautensa maailmaan vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa. Liikaa pihalla heilumista ja minusta muotoutui äkäpussi, joka tahtoo oman huoneen ja oman tilin.

Eintellin blogi Tarinoita Harmaan puun kylästä
Kuva: Albrecht Dürer, Wikimedia commons

(Kirjoittaja laittoi meille kaksi tekstiä tarjolle, että valitkaapa näistä. Päätimme pistää molemmat julki, kun samaa asiaahan näissä pohditaan vaikkakin eri kulmasta)

Elokuva: Muiden elämä

2006-12-12T08:57:00.000+02:00

Muiden elämä
(Das Leben der Anderen)
Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck
Pääosissa: Ulrich Mühe
Martina Gedeck
Sebastian Koch
Ulrich Tukur

Muiden elämä on hurja elokuva. Aineksista (miljöö: Itä-Berliini ennen muurin murtumista, henkilöt Stasin vakoilijoita tai vakoilun kohteita) saisi perinteisen jännärin tai pönäkän poliittisen muotokuvan. Elokuva on täysverinen draama, jossa ensivilkaisulla hyviksiltä tai pahiksilta vaikuttavat henkilöt muuttuvat kaiken aikaa. Runsaassa kahdessa tunnissa on aikaa yksityiskohtiin – silti mikään pienistä välähdyksistä ei ole kokonaisuuden kannalta tarpeeton.

Keskushenkilö on Stasi-agentti Gerd Wiesler , peitenimeltään HGW XX/7 (Ulrich Mühe) , joka aivan alussa opettaa Stasin korkeakoulussa oikeaoppisia kuulustelutapoja vastavallankumouksellisten tunnistamiseksi. Wiesler saa tehtäväkseen tarkkailla kirjailija Georg Dreymannia (Sebastian Koch) ja tämän rakastajatarta, näyttelijä Christa-Maria Sielandia (Martina Gedeck). Vuorokausi toisensa jälkeen Wiesler salakuuntelee ja –katselee valtiollisesti epäilyttäväksi luokiteltua pariskuntaa ja heidän ystäviään.

Wieslerillä ei ole omaa elämää: hän asuu yksin asunnossa, joka on pelkkää piinallisen puhdasta pintaa. Hänen ainoa vieraansa on prostituoitu, jolla on kiire sen seuraavan asiakkaan luo. Wiesler on työnsä merkitsemä, mutta hän pyristelee irti roolistaan valvovana silmänä ja korvana. Muutos alkaa näkyä, kun eräässä kohtauksessa pikkupoika osuu samaan hissiin Wieslerin kanssa. Poika sanoo: ”Isi sanoo, että Stasi vie ihmiset vankilaan”. ”Niinkö?” vastaa Wiesler. ”Mikä sinun… pallosi nimi on?” Hitaasti Wiesleristä kuoriutuu muiden elämän suojelusenkeli.

Muiden elämä muistuttaa ihmisten haavoittuvuudesta ja muuttuvuudesta. On elokuvalla sanansa sanottavana myös taiteesta ja taiteen tekemisen merkityksestä. Katsokaa – vielä ehtii, ainakin eräillä paikkakunnilla.

Linkkejä:
Muiden elämä imdb:ssä
Muiden elämä Rotten tomatoes-elokuvasivuilla
Viralliset kotisivut
Muiden elämät wikipediassa (saksaksi)
Arvostelun kuva: Wikipedia fair use movie poster

Saara: Leonardon hymy

2006-12-10T14:00:00.000+02:00

Olen taiteilijan tytär. Siitä huolimatta pidän tauluista. Erityisen paljon olen mieltynyt maalauksiin, jotka elävät ja joissa on ihmishahmoja sekä eleitä ja ilmeitä. Sieluttomat ja jäykät muotokuvat eivät inspiroi, mutta Mona Lisa eittämättä hengittää. Monien muiden tavoin en edes muista aikaa, ettenkö olisi tiennyt mikä on Mona Lisa. Olen melko varma, että jos minulle on luettu lasten kuvakirjoja, Mona Lisa on ollut ujutettuna sinne kissojen, koirien ja helistimien kuvien sekaan.
– Katsopas nyt, mikäs se siinä on?
– Kitta.
– Miten kissa sanoo?
– Miaau.
– No mikäs se siinä on?
– Mona Lita.
– Mitäs se Mona Lisa tekee?
– Titä vätyttää.
Ei siitä niin kovin kauan ole. Pidin maalausta Mona Lisasta väsyneen naisen muotokuvana koko lapsuuteni, mutta teini-iässä aloin epäillä, että ehkä sittenkin malli kyllästyneenä miettii, tuleekohan tästä ikinä valmista. Välillä naista näyttää hymyilyttävän, välillä itkettävän. Leonardo oli taitava, mutta onnettoman hidas.

Mona Lisan kasvoihin on tullut lisää syvyyttä sitä mukaan, kun olen itse vanhentunut ja oppinut tulkitsemaan ihmisten ilmeitä. Niitä oppejahan kukin kantaa mukanaan muun muassa tauluja katsellessaan, siksi tulkinnat ovat niin erilaisia ja kiehtovia. Mona Lisa elää sekä muuttuu katsojan seurassa. Taulu peilaa kokemuksiani sekä mielialojani. Onko hymyn arvoitus sittenkin vain katsojan mielikuvituksen tuotetta?

Mona Lisan kasvojen lisäksi huomio kiinnittyy avonaisen kaula-aukon tarjoamaan kiehtovaan näkymään, tuohon valoa hohtavaan ja houkuttelevaan dekolteen. Mekon etumuksen pieniä poimuja voisi vaikka hypistellä ja sormenpäillään tunnustella rintamuksen kirjailuja. Iholla voi melkein tuntea kiharoiden hennon kutinan. Jokainen taulun yksityiskohta on vaatinut herpaantumatonta keskittymistä. Seitinohuen huivin kevyt kosketus Mona Lisan hiuksilla, hihan poimuissa ja viitan kauluksella hehkuva kulta, joka taustalla näkyvän kiemuraisen tien kanssa saa näyttämään siltä, kuin nainen olisi parhaillaan kääntymässä taiteilijaa kohti.

Myöhemmin näin kuvaparin, jossa verrattiin Leonardo Da Vincin piirtämää omakuvaa ja Mona Lisan muotokuvia toisiinsa: sama ihminen, ei epäilystäkään, ja sitä mieltä olen edelleen, mutta en siksi, että yhdennäköisyys olisi niin hätkähdyttävä ja ajatus valloittavan sensaatiomainen. Voisihan taulu esimerkiksi ihan hyvin kuvata kauan kadoksissa ollutta ja varsin kookasta sukulaistyttöä, mutta tässä saippuasarjojen draamamaailmassa se tuntuu jotenkin kuolleelta ajatukselta. Ongelma on siinä, että kuvassa hymyileekin mies, jonka ilme on arvoitus. Kuinka kummassa da Vinci on onnistunut mystifioimaan miehen hymyn? Mona Lisahan on kuin seireeni, joka vetää seikkailijoita Louvreen vuodesta toiseen. Museon seinällä alkuperäisen naismallin mukaan nimetty La Gioconda* hymyää unohtumatonta hymyään ja turistit huokailevat ihmetyksestä. Ajatella, että Mona Lisa onkin mies! Voisiko miehen arvoituksellinen hymy koskaan riivata yhtä raivokkaasti? Minua voi.

Se nyt vain on niin, että mielestäni Mona Lisalla on miehen kaula. Kun peittää Mona Lisan kasvot, huomaa, miten kaulaa tuntuu riittävän aina vain. Kaula on pitkä, ohut ja voimakas ja sen kaarevuus on jyrkän maskuliininen verrattuna vaikkapa Mona Lisan palleroisiin pumpulikäsiin. Melkein lapsen kädet! Sitä paitsi uhkealla naisella pitäisi olla uhkeampi pää. Jos Mona Lisa nousisi seisomaan, se näyttäisi kummajaiselta. Naisellisen pehmeän vartalon yläpäässä keikkuisi pieni kallo pitkän ja kapean kaulan varassa.

Luulen, että Leonardo maalasi alkuperäistä mallia hyvin pitkään ja liian hartaasti, jolloin signoran kärsivällisyys joutui koetukselle. Niinpä eräänä erityisen hiostavana firenzeläisenä iltapäivänä kaiken sen kolmivuotisen maalaamisen ja kaiken sen istumisen jälkeen malli nosti puutuneen takamuksensa tuoliltaan, kiskaisi tyllinsä ylös ja pinkaisi ateljeesta kirkuen ulos. ”L’artista pazzo! En jaksa enää! Tuo ei saa sitä ikinä valmiiksi!”, nainen huusi. Seitinohut huivi tarttui tuulen ja leijaili kiveykselle niin kuin donna olisi karistanut mustat ajatukset kannoiltaan. Leonardo kiiruhti selkä maalaamisesta jäykistyneenä mallinsa perään, mutta pysähtyi sitten voipuneena rappusille, noukki huivin käteensä, nuuhkaisi sitä ja kietoi sitten päähänsä. Nainen katosi sillä aikaa ketterästi loikkien puutarhan uumeniin yhä kirkuen.

Da Vinci laahusti sisään ja näki itsensä aulan peilistä. Taiteilija hymyili väkinäisesti ja murahti hampaidensa välistä: ”Naiset!”. Hän palasi huokaisten työhuoneeseensa. Keskeneräinen taulu oli masentava näky. Mallinsa perään hän ei kyselisi. Tuittupää sai mennä. Leonardo otti käteensä maalausveitsen ja veti sen kärjellä viivan hahmottelemansa muotokuvan kaulan ylitse. Sen jälkeen da Vinci maalasi taulunsa taustalle pienen, vulkaanisen näköisen vuoren. Se oli muotokuva hänen mallistaan. Turta taiteilija rojahti tuoliinsa, haukotteli ja katseli pää kallellaan maalaustaan, eikä tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella; olisiko itkenyt vai nauranut, olisiko jättänyt kaiken kesken niin suuren työn jälkeen, vai jatkaisiko vain muina miehinä. Sitten da Vinci haki peilin.

- Saara
(http://saaranblogi.blogspot.com)

* Ranskaksi La Joconde
Louvre: http://www.louvre.fr/louvrea.htm
Webmuseum, Leonardo da Vinci: http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/vinci/
Mona Lisa suurennuslasilla:
http://www.elrelojdesol.com/interactive-paintings/mona-lisa.html
Why is the Mona Lisa Smiling? http://library.thinkquest.org/13681/data/link2.htm
Who is Mona Lisa? http://library.thinkquest.org/13681/data/millennium/monalisa.htm

Jean Albus: The female body in my photographs

2006-12-08T13:52:00.000+02:00

My feelings about a woman's body image in general are that it is more beneficial spiritually to choose a healthy lifestyle and cultivate a sense of humor, strength and serenity. When I was young that sort of thing wasn't a consideration. I probably thought I had those already. I took pride in my good looks. My spiritual/mental well-being was given little or no thought at all. How others perceived my looks was important to me. How they perceived my actions, well, I just didn't care.

The self-portrait, called Self, shows a different sort of person. I hoped to show that I'm a fairly peaceful, contented person with an sense of humor who has gained a certain amount of wisdom about life and a tolerance of the ways of others. I think this is shown by the expression of my eyes and smile and a sidelong glance. I am trying to evoke a similar observation in the photograph Maybe It's The Way You Say. But Just Maybe.

As a 55 year-old woman I also try to be open to new ideas, but not with the gullibility of my youth. I think there is a kind of ugliness in a narrow-minded attitude or the inablilty to listen. I think my eyes show honesty mixed with a healthy skepticism.

I don't think beauty ends with age, though certainly physical beauty defined by the fashion world and commercialism fades. Now that I'm among the women whose looks are quickly changing if not fading, I have thankfully realized that physical health can radiate a different kind of statement about beauty. That means the energy I have to work in the garden or walk in the wilderness can be an expression of my appreciation for natural beauty, something that resides in my soul to be reflected in my body, the way it moves and responds.

In the photograph 82 we see an elderly woman who has swims competitively. The beauty of this is in the nobility of taking up the challenge of using her body in a very healthy way. It keeps her mind focused and disciplined, it's gratifying to be one of very few who does what she does at her age, and she's not ashamed of her sags and wrinkles. She's proud that she can do it. All those things are beautiful to me.

In the untitled photo of myself is of a pretty woman on a hot day and is a self-portrait that expresses not exactly my truest self, but really just an objective study of a woman suffering from the summer heat and humidity. It does radiate a certain sexiness, though. As a woman in the prime of my youth sex was a primary focus. That's not true for me now, though the need for sexual expression doesn't end.

I'm not ashamed to take a photo of myself that isn't sexy, but one in which I look "good" in is fine by me, too. It's all part of the same package. I still want to "look good," it just isn't my primary concern anymore.

The three photographs using my mannequin Dangeress are interesting in terms of the concept of a woman's self-image verses how's she seen by others.

Dangeress is a typically beautiful-in-the-face fashion mannequin. She has long, almond-shaped eyes with painted-on thick eye lashes. She has smooth, white, flawless skin and a very long neck. Her lips are painted red and set in a perfectly enigmatic, come-hither smile. And her face never changes. What I love about all three photos is that they show that flawed physical beauty is really more interesting than the plastic, frozen kind.

In Excuse Me, you see my own arms there in an attitude that implys that the woman burped. Maybe the burp escaped by surprise. But isn't it funny? A photo of Dangeress without my arms and the expression in this particular photo wouldn't be interesting at all. Plus, you could say that doing what comes naturally is okay, too, and doesn't detract from her physical beauty at all. Her fallibility makes her a bit flawed, therefore more interesting. And it took human-ness, my arms, to demonstrate it.

In Kenneth Cole Did It, not only is it more interesting to see her head off her shoulders lying on the floor, it could be said that it's a statement that implies that the physical beauty of youth is temporary.

But the portrait Joan, a photograph of Dangeress and my sister, shows most profoundly what I really believe and has been discussed above. Inner beauty made up of life's experiences that supply mental and spiritual health is expressed by a look in the eyes and physical well-being. It's far more interesting and even uplifting to enjoy the face of my sister than the face of Dangeress. The mannequin's face never changes, but Joan's is ever-changing because she's human and more lovable because of it.

I don't think I will ever be completely free of looking at the bodies of women and wishing mine wasn't sagging in places or that I was as thin as I was in my 20s. There's times I wonder if I'll dye my gray hairs and get a facelift if they were only cheaper. But those things take a lot of time. I hope as I get older I'll be more concerned with what I can do to make life happier for my friends and family. And do what it takes to increase my own personal mental and spiritual growth in the belief that all those things will keep me truly beautiful.

And at the end of the day, if I'm lucky enough to be sitting in the proverbial rocking chair, unable to do anything but rock and drool, I'm hoping my sense of humor and everything I've ever had to give me strength and serenity will get me through..

***

Photographs: Jean Albus

Text: Jean Albus

You can find more Jean Albus' photographs at her Flickr site: http://www.flickr.com/photos/pinkcloud/

Tapaus Ivalo

2006-12-07T19:40:00.000+02:00

Maltan tuskin säästellä kiitteleviä adjektiiveja kirjoittaessani Ivalosta, mutta teen sen kuitenkin. Vesa-Matti Loirin fantastinen Ivalo on hallittu tutkielma suomalaisesta aikalaismusiikista. Siinäpä se, yksinkertaisesti sanottuna. Loirin uusimmalla pitkäsoitolla kuullaan mm. Eppu Normaalia, Juice Leskistä, J. Karjalaista ja A.W.Yrjänää.

Loiri aloittaa Pauli Hanhiniemen sanoittamalla kappaleella Tästä asti aikaa ja päättyy Pekka Strengin Sisältäni portin löysin-tulkintaan. Sanaa tulkinta käyttäisin varoen, sanat ja sävelet vain tuntuvat soljuvan Loirista, ilman ponnistuksia. Taustalla kuullaan mm. akustista kitaraa ja kosketinsoittimia. Samaan tulokseen päästään yleensä vain kun laulaja on itse tehnyt kappaleet. Kuten Johnny Cash.

Albumilla on kuultavissa selkeitä kaikuja edesmenneestä Johnny Cashista. Toisin sanoen, jos pidät Johnny Cashin viimeisten aikojen tulkinnoista, rakastat Ivaloa. Kuitenkin Loirin Ivalo seisoo omilla jaloillaan, sillä on oma (suomalainen) persoonallisuus. Mitä useammin albumin kuuntelee, sitä helpompi se on huomata. Ivalon johdosta luulen saaneeni uutta kosketuspintaa suomalaiseen musiikkiin.

Erityisellä hartaudella löydän itseni kuuntelemasta Juice Leskisen Pyhää toimitusta ja Yrjänän kappaletta Pelasta maailma.

Ivalo on tapaus. Suosittelen.

Sarjakuvaa: Haihatus

2006-12-06T09:50:00.000+02:00

Laihdutusblogeja on verkossa paljon, mutta harvempi tekee laihtumisestaankin taidetta.

Oheiset kuvat ovat joutsalaisen Taidelaitos Haihatuksen projektista nimeltä Menevän miehen malli. Haihatuksen toinen puolisko Raimo Auvinen sai tarpeekseen 145 kilon painostaan ja kehnosta kunnostaan, ja aloitti kuntoiluprojektin. Sen päättyessä yhdeksän kuukautta myöhemmin mies oli kutistunut 80 kiloon ja juhlisti urakkansa alkamisen vuosipäivää hiihtämällä Finlandia-hiihdon. Kuntoilija piti koko ajan edistymisestään kirjaa blogissaan. Puoliso Merja Metsänen kirjoitti ja piirsi sitten projektin kirjaksi, Menevän Miehen malli ilmestyi tänä syksynä.

Menevän miehen blogi
Taidelaitos Haihatuksen kotisivu
Haihatussarjiksen blogi
Taidettako -blogi

Attilan matkassa halki vuosisadan

2006-12-04T08:13:00.000+02:00

Jari Tervo: Ohrana (WSOY 2006)

Hilpeän Balalaikan käytävillä huristelee pyörätuolillaan 106-vuotias Fransiskus Attila Rahja, entinen päämajan valvontaosaston vastavakoilutoimiston tarkastaja ja desantinmetsästäjä. Häneen suhtaudutaan asiallisen hyväksyvästi, vaikkei hänen kuolaavasta puheestaan kukaan mitään selvää saakaan. Kunnes eräänä päivänä Attila törmää sääripariin, tohkeaan poveen ja kiukkuisiin silmiin:

”Miksi virtahepo kuolasi hänen lattioilleen? Mitä järkeä oli puunata lattioita, kun kitisytin pyörätuoliani paikasta toiseen häntänäni kiiltävä kuolavana? Hän oli kulkenut jo monta päivää perässäni ja kuunnellut horinoitani. Kuka kuvittelin olevani?
Yritin sylkäistä.
Hän läiskäytti avokämmenellä poskelle. Kukaan ei ollut lyönyt minua viiteenkymmeneen vuoteen. Lamppu syttyi takaraivooni. Nousin vihan raikastamana seisomaan, mutta nelikymppinen nainen työnsi minut takaisin istumaan. Hän oli lopulta saanut vakituisen duunimestan eikä hän aikonut luutia kuolaa joka päivä. Hän menisi juttelemaan johtajattaren kanssa.” (s. 25.)

Attila on kohdannut vanhainkodin uuden siivoojan, Zinaida Tiaisen. Kohtaaminen on merkittävä: Attila saa uudet tekohampaat ja puhe alkaa kuulostaa ymmärrettävältä. Zinaidasta tulee kuuntelija, jolle Attila – kirjan Ohrana - kertoo pitkän elämänsä vaikeimmista päivistä vuoden 1944 helmikuun Helsingin pommitusten aikaan.
Vuonna 1944 valvontaosaston tarkastaja Rahja metsästää desantteja ja isänmaanpettureita. Helmikuussa Katajanokan vankilassa odottaa teloitusta vakoilija Vilja Oljenpalo, Attilan suuri rakkaus. Ensimmäinen suurpommitus vahingoittaa vankilaa ja Vilja pakenee. Samaan aikaan Helsinkiin saapuu desantti Janne Mutka, Viljan kihlattu. Attila Rahja saa tehtäväkseen etsiä Viljan. Samaan aikaan hän yrittää suojella keskellä raivoisia pommituksia läheisiään, äitiä, sisarta ja sisaren lapsia.
Tämä on romaanin keskeinen juoni ja tarinan lähtökohta. Tarina rönsyilee ohi aiheen Attilan lapsuuteen ja nuoruuteen, elämään sodan jälkeisinä valvontakomission ja kylmän sodan aikaisina vuosina sekä desantti Janne Mutkan tarinaan. Kertojana on paria poikkeusta lukuun ottamatta keskushenkilö Rahja, omapäinen, tarkkavainuinen ja vahvuuden sisällä herkkä mies. Attilan ohjenuorana on isältä peritty motto ”Kun tuntuu pahalta, tee hyvää.” Sitä hän noudattaa työssään ja yksityiselämässään vaikeuksiin joutumisen uhallakin.
Ohrana pitää otteessaan, se kuvaa käsittelemäänsä aikaa kiinnostavasti. En osaa arvioida kuinka tarkkaa ajankuvaa Tervo rakentaa, mutta Attila Rahjan elämä vaikuttaa romaanin maailmassa uskottavalta ja mahdolliselta. Se lisää luottamusta teosta kohtaan. Tervo kuvaa vahvalla otteella siviilien kärsimyksiä suurpommituksissa, pommitusten aiheuttamia tuhoja, desanttien asennetta entistä kotimaataan kohtaan sekä vastavakoilun tapaa syöttää disinformaatiota. Halutessaan voi joidenkin henkilöhahmojen takaa etsiä historiallisia henkilöitä (esimerkiksi sodan jälkeen ministeriksi nousseen kommunisti Väinämöisen), mutta mistään avainromaanista ei ole kyse.
Kielellisesti Ohrana on vaihteleva. Lyhyiden, iskevien lauseiden rinnalla on tarkkoja kuvauksia ilmatorjuntatykin toiminnasta sekä pitkiä lähes runolliseksi muuttuvaa kuvailua. Tervon huumoria voi pitää itsetarkoituksellisena, mutta näkisin sen mieluummin vinona katsantotapana, joka Ohranassa on nimenomaan Rahjan luonteenmukainen näkökulma asioihin. Moniulotteinen Attila kasvaakin kiinnostavaksi hahmoksi, joka jättää tarinan muut henkilöt varjoonsa. Erityisen vaikutuksen minuun teki Tervon lapsikuvauksen herkkyys. Attilan kovan kuoren läpäisee sisaren lasten kiintymys. Etenkin vakavia viisauksia lausuvan viisivuotiaan Annan rakkaus setäänsä on kuvattu koskettavasti. Suoraviivaisen äijämäisyyden ja pienieleisen herkkyyden yhdistämisessä Tervo onnistuu erinomaisesti.
Romaanin ytimestä voi etsiä vastauksia pohdintoihin sankaruuden ilmenemisestä, uskollisuuden monimuotoisuudesta, aatteiden muotoutumisesta sekä rakkauden olemuksesta. Vastauksia Tervo tarjoaa, mutta tyylinsä mukaisesti monimielisesti.

Tui

Minne ritvavalkamat ovat kadonneet?

2006-12-02T21:25:00.000+02:00

Eräänä iltana ihmettelimme porukalla, mihin suomalaiset persoonallisen näköiset naisnäyttelijät hävinneet. Ei näy tv:ssä tai elokuvissa sellaisia tyyppejä, jotka olisivat ruumiinrakenteeltaan jotakin muuta kuin lyhyitä ja siroja poikatyttöjä tai liki kaksimetrisiä catwalk-malleja. Vielä 1970-luvulla Ritva Valkama oli Ylen Parempi myöhään -sarjassa vakavasti otettava näyttelijä ja komedienne – ja täysin riippumatta elopainostaan. Mutta keitä on tilalla? Ei ketään, jos mitataan näyttelijöitä painonsa mukaan.

Joku voisi tässä vaiheessa huomauttaa, että onhan meillä Ulla Tapaninen, mutta hänkin on jo 1950-luvulla syntynyt. Yhtäkään häntä nuorempaa kohtuullisen tunnettua naisnäyttelijää emme muistaneet.

Näyttelijänä olemisen vaatimukset eivät kohdistu pelkästään näyttelemisen opeteltavana taitona ja tekniikkana, vaan myös näyttelijän vartaloon – pitää olla tietynlainen kroppa, jotta olisi median ja yleisön silmissä vakavasti otettava. Vakavasti otettavuutta ei tavoita, jos ruumis on liian tavallinen, vaikkapa arkisesti pulska (siis samanlainen kuin suunnilleen kahdella kolmasosalla suomalaisia). Ylevät tunteet on varattu ylevään ruumiiseen, joka ei ole kenen tahansa maijameikäläisen omaisuutta, vaan huolella muokattu, trimmattu, ehostettu, erityisesti tämänhetkisiä kauneusihanteita vastaava ruumis.

Meille markkinoidaan kummallista ruumiinkoon ja mielen yhteensulautumaa: sitä että tietynlainen ruumis sisältäisi tietynlaisen mielen. Hollywoodin parrasvaloissa lihavat eivät rakasta, rakastele tai kärsi jätetyksi tulemisen tuskaa siitä yksinkertaisesta syystä, että riutuva satakiloinen on elokuvahahmona looginen mahdottomuus. Suureen ruumiiseen ei mahdu suuria tunteita, tai jos niitä on, niin ne ovat jollain tapaa naurettavia. Ainoat isot ja osittain vakavat elokuvaroolihahmot, jotka tulevat mieleeni, ovat Gilbert Grapen äiti (Darlene Cates) ja Bagdad Café:n rouva Jasmin (Marianne Sägebrecht), eikä kumpikaan elokuva ole amerikkalaista tuotantoa.

Yritäpä olla rakkaussurujen riuduttama Julia, kokoa 46, kuppikoko DD, pituutta 160 senttiä. Kyllähän siinä uskottavuus menee, katsoja alkaa ajatella, että eipä tuo tyttö ainakaan nälkäkuoleman partaalla ole, vaikka miten pillittäisi. On ainakin muistanut eväsleipänsä syödä.

Visuaalinen kulttuuri on täynnä kehonkuvia, ikävä vaan, että ne kuvat ovat yhdestä muotista valettuja. Laiha vartalo on se jokaisen (naisen) tavoite, jota kohti pitää vähintäänkin pyrkiä. (Toistaiseksi ainakaan sama vaatimus ei koske miehiä, esimerkiksi tämän kehonkuvatestin mukaan naiset voittopuolisesti toivoivat olevansa pieniä ja laihoja, miehillä se tavoitevartalo oli tukevampi, suorastaan lihava.) Muuttaessaan vartaloaan ihminen muuttaa myös mieltään, näin uskotaan. Ja kuka haluaisi sitä mitä lihavuuteen liitetään: ahneutta, laiskuutta, passiivisuutta, naurettavuutta, kömpelyyttä, köyhyyttä, tyhmyyttä, syvien tunteitten puutetta. Olepa sen sijaan kurinalainen, tarmokas, itsenäinen, menestyvä, älykäs, intohimoinen – oman elämäsi sankari; näitä kaikkia ominaisuuksia edustaa visuaalisessa kuvastossa laihuus. Vähintäänkin pitää olla laihdutuskuurin partaalla, aloittaa jollei aivan tänään, niin huomenna tai pyhien jälkeen. Kaikenlainen kuureilu ja tyytymättömyys omaan vartaloon ei nimittäin ole pelkkää yritystä tavoittaa ihannevartalo, vaan samalla voi tehdä itsestään henkisesti parempaa ihmistä.

Mihin ne erikokoiset suomalaiset naisnäyttelijät ovat siis kadonneet? Luultavasti muihin luoviin ammatteihin, niihin joissa omaa fyysisyyttä pystyy käyttämään väljemmin rajoituksin. Kenties kovapäisimmät ovat käyneet Teatterikorkean tai Nätyn pääsykokeissa, mutta eivät ole päässeet alkua pitemmälle. Ammattimainen näytteleminen on rajattu nyt niille kauniille tai vähintäänkin laihoille, lihavat ja muuten vaan väärämittaiset voivat harrastella rooleja vapaa-aikanaan kesäteatterissa.

Kirjoituksen kuvat: RA

Stay chic - ole sairas?

2006-11-30T17:45:00.000+02:00

Tänä syksynä kotikaupungin katukuvaan ilmestyi taas yksi mainos. Stay chic, sanoo mainosteksti. Chic on silmissäni enempi sick. Tietysti mainostaja voi puolustautua sanomalla, että kuva ja teksti ovat silkkaa postmodernia vitsailua, jossa asetetaan kyseenalaiseksi sekä tyyli että tyylittömyys kuvaamalla tyylitön typykkä tyylikuteissa yksityistilanteessa. Vitsi ei uppoa minuun. Ei naurata tai edes hymyilytä se, että jälleen yksi laiha puolialaston nainen mutkeltaa tienlaidalla. Seuraavaksi voidaan taas kirjoittaa siitä, miten jo esikoiluikäiset ovat tyytymättömiä kehoonsa, huippumalli on kuollut laihuuteen tai miten sairasta muotimaailman kulttuuri on.

Tällaisena malli on enempi traaginen hahmo, joka yrittää pitää kiinni glamourunelmista – hei minua kuvataan, poseeraan siis, viis siitä vaikka istuisinkin pöntöllä –ajatuskupla leijuu poseeraavan pään yläpuolella. Huippu-urheilijat pissivät harjoituskaudella näyteputkiin, samalla tavalla paparazzi voi yllättää mallin kesken intiimin istunnon varmistaakseen, miten chic tämä itse asiassa on.

Julkisen katseen kohteena pitää täyttää tietyt vaatimukset. Chic on tässä nuori, blondi, ruskettunut ja laiha. Tyyli ei petä, vaikka chic on nolossa tilanteessa, housut kintuissa wc-pöntöllä. Entä jos vaihdetaan blondi brunetiksi, jätetään rusketus väliin, lisätään kolmekymmentä kiloa elopainoa ja parikymmentä vuotta ikää? Miten chic on kuvan nainen silloin?

Minun silmissäni tämä chic nyt on epätoivoisen oloinen tyyppi, sellainen jonka bileputki on jäänyt päälle ja piri polttanut nenäontelot. Vuosia vanhempana, lihavampana ja kalpeampana hän olisi lähinnä huvittava ja säälittävä hahmo. Kun pannaan päähän aurinkolasit, kimalletoppi ja nuo mainoksen buutsit, niin samalla puetaan päälle tiettyä asennetta, ikää ja ruumiinrakennetta. En ole köyhä enkä tylsä enkä lihava, jos käytän xx:n buutseja, saappaitten mukana ostan itselleni hippusen mainoksen mallin rappioeleganssista. Vai saanko? Tahdonko saada? Miksi tahtoisin saada? Miksi mainostaja olettaa, että tahtoisin? Miksi pitäisi milloin tahansa olla valmis kuvattavaksi, katsottavaksi, kohteeksi, arvioitavaksi? Näinkö pitäisi olla, tähänkö minun, sinun, meidän pitäisi varustautua, olemaan alati tietoinen arvostelevasta katseesta? Entä jos jätän finnit peittämättä ja tukan föönaamatta, meikin pois silmistä? Entä jos en tahdo olla chic?

Väärinkäsityksiä kaikilla kielillä

2006-11-29T10:14:00.000+02:00

Kaksi paimentolaispoikaa leikkii uudella pyssyllä jossain vuoristossa Marokossa. Kumpi ampuu paremmin? Ei tämän kantomatka varmaan ole kahta kilometriä, ei taatusti. Koetas vaikka osua tuohon bussiin tuolla kaukana. Et varmana osu.

Totta kai luoti lentää päin bussia, ikkunan läpi ja suoraan ikkunan vieressä istuvaan amerikkalaisnaiseen. Vuorilla aletaan jahdata terroristeja.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa meksikolaissyntyinen lastenhoitaja miettii mihin lapset laitetaan siksi aikaa, että hän pääsee rajan yli ja mukaan poikansa häihin. Lasten vanhemmat kun ovat matkalla jossain Marokossa.

Samaan aikaan Tokiossa ahdistunut kuuromykkä teinityttö riisuu paitansa miellyttääkseen komeaa poliisimiestä, joka yrittää kysellä mihin tytön isän vanha metsästysase on oikeastaan joutunut.

Kun elokuvan nimikin on Babel, sen teeman voisi melkein päätellä näkemättä elokuvaa. Kyse on toki paljolti kulttuurieroista. Kaikki vieras on käsittämätöntä ja pelottavaa, pienistä väärinkäsityksistä kasvaa suurta vihaa.

Alejandro González Iñárritun (Amores Perros, 21 grammaa) kolmas ohjaus on sitä lajia episodielokuva, ettei se yritäkään olla yhtenäinen kertomus. Iñárritu siirtyy sujuvasti mantereelta toiselle, kaikki ehkä liittyy kaikkeen, mutta hyvin löyhästi. Babel on mosaiikiksiksikin kovin hajallaan.

Aineksista olisi voinut rakentaa pelkästään poliittisesti korrektin ja mitäänsanomattoman tarinan, jossa arvostellaan laiskasti amerikkalaisten ennakkoluuloja ja mietiskellään laiskasti suvaitsevaisuutta. Että, joo, kaikki ollaan samanarvoisia, kaikki erilaisia - mitä lässytystä. Onneksi Babel pystyy enempään.

Ensiksikin henkilöhahmot ovat kovin uskottavia. Jopa pakolliset tähdet Cate Blanchett ja Brad Pitt onnistuvat hetkittäin olemaan aidon tuntuisia. Babelin henkilöiden kohtaloista alkaa välittää. Ainakin minä houkka kuivailin silmiäni elokuvan loppupuolella.

Toisekseen elokuva ei kerro pelkästään erosta meidän ja niiden toisten välillä. Kommunikointi ihmisten kesken on vaikeaa silloinkin, kun puhutaan samaa kieltä. Kulttuurista riippumatta ihmisten välinen ymmärrys on poikkeus, vain satunnaisesti saamme kosketuksen toisiimme, joskus, vahingossa.

Babelin kotisivut (englanniksi)
Cannesin festivaalien esittelysivu
(leffa palkittiin parhaasta ohjauksesta)
Elokuvan suomenkielinen mainossivu

Kilpavarustelua

2006-11-27T08:30:00.000+02:00

Muutamaa vuotta ennen sadatta syntymäpäiväänsä isoäitini kertoi minulle, että haluaisi kovasti mennä joskus uimaan. Edellisestä kerrasta oli kulunut vuosikymmeniä. Kun ihmettelin, että miksi hän ei sitten mene, hän sanoi ettei voinut näyttää ryppyistä kehoaan julkisella paikalla. Muotoilin mielessäni huomaavaista lausetta, joka vakuuttaisi häntä toiminnan kiireellisyydestä (huomioon ottaen hänen ikänsä), mutten kyennyt vaikuttamaan toivomallani tavalla hänen päätöksiinsä. Joitakin vuosia sitten erästä seitsemänkymppistä sukulaista hirvitti, koska hän oli saanut lahjakortin hierojalle. Kun kysyin, miksi häntä ahdisti, hän sanoi kierrellen, ettei oikein pitänyt siitä että joku vieras koskettelisi häntä. Lisäksi hän valitti ylipainoaan. Ei ollut vaikeaa päätellä, että hän tunsi olonsa epämukavaksi, koska hänen ruumiinsa ei täyttänyt normeja, jotka me naiset - minä mukaan luettuna - näytämme niin auliisti hyväksyvän osaksi elämäämme.

Kaiken järjen mukaan kehomme pitäisi olla paras ystävämme, koska ilman sitä emme voi elää. Mutta miksi se ei miltei koskaan näytä olevan tarpeeksi hyvä meille? Miksi "kilpavarustelemme" ja rakennamme itsellemme epäautenttisen ulkoisen ja (sisäisen?) minän. Miksi yritämme kaikin voimin olla joku muu kuin itse asiassa olemme?

Pienenä tyttönä prinsessat ja keijut ilmaantuivat leikkeihini. Olin prinsessa, keiju ja morsian. Kuulin sadun Tuhkimosta ja Lumikista, ja opin monia muitakin kertomuksia, joissa prinsessoilla oli tärkeä rooli. Opin, että köyhästä ja kiusatusta tytöstä voi tulla unelmien prinsessa (Tuhkimo). Piirsin vihkooni ahkerasti prinsessoja ja prinsessamekkoja ja tiaroja ja kruunuja. Paperinukkien ja Barbien astuessa kuvioihin siirryin kimmeltävien iltapukujen kauteen. Jokainen luomukseni kauniille paperinukelleni oli ainutlaatuisen viehättävä, ja siksi arvokas.

Murrosiän alussa aloin kiinnittää huomiota muuttuvaan kehooni. Muutkin tytöt muuttuivat, en vain minä. Kaikki hieman erilailla ja eri tahdissa. Kuka oli koulumme kaunein? Väkersimme rukseja äänestyslippuihin ja valitsimme. Pian tämän jälkeen me luokan tytöt meikkasimme kaikki välitunnit niin ahkerasti, että lopulta ehostaminen kiellettiin koulussa kokonaan. Siinä vaiheessa suurin osa meistä oli jo lävistyttänyt korvansa, joka oli sen ajan riitti murrosikäisille tytöille (tähän aikaan ei tunnettu aikuisillakaan monia lävistyksiä korvissa, ja nenät, navat ja kulmakarvat jätettiin rauhaan).

Murrosiän keskivaiheilla aloin seurata muotia. Me, pian naimaiässä olevat nuoret naiset taistelimme tulevista "parisuhteista" ja miehistä (kaksi ystävistäni avioituivat ensimmäisen miehen kanssa, joka pyysi heitä treffeille). 70-luvun puolessa välissä asenneilmasto oli sillä tavalla ahdas, että jopa silmälasien käyttäminen oli eräänlainen tyylirikko ja ruman naisen merkki (toisin kuin tänään, jolloin silmälasienkin avulla kilpavarustellaan). Niinpä jätin monesti silmälasit kotiin, kun lähdin "kilpakentille".

Aikuistuessa huomasin, että ostovaatteet vaativat tietynmuotoisen naisenkehon. Rinnat piti olla, maha ei saanut pömpöttää. Vaatteita tuli kantaa tietyllä tavalla. Kilpavarusteluni ensimmäiset parikymmentä vuotta normaalikokoiset vaatteet mahtuivat päälleni, silti valitettavasti mielsin itseni jatkuvasti hiukan ylipainoiseksi. Keski-iässä alkoi "kivojen" ja hyvinistuvien vaatteiden löytyminen käydä työlääksi. Kiloja kertyi. Muoti vaihteli: välillä vaatteiden koot kutistuivat, toisinaan kasvoivat. Opin, että muodilla oli syklejä. Elintason kohotessa kuosien vaihtumisen tahti kiihtyi. En myöskään ollut enää terve. Kehossani tapahtuneiden muutosten vuoksi myös kävelin ajoittain vaikeasti. Kadulla liikkuessani minut pantiin merkille. Kehoni ja minä olimme välirikossa. Se miltä näytin, ei enää ollut hirvittävän tärkeätä.

Ja niin, sairauden ja muutaman muun seikan "auttamana" kilpavarusteluni ainakin näennäisesti loppui. Nyt mietin, entä jos elämä ei olisikaan kilpakenttä? Tai jos meidän on aina pakko panna paremmaksi kuin naapuri, kilpailisimme jostain muusta kuin kauneudesta, statuksesta ja/tai materiasta?

***

Tämä kirjoitus aloittaa Nonon kehonkuva-sarjan. Oletko pohtinut naisten ja/tai miesten rumiillisuutta mediassa, taiteessa tai vaikkapa kirjallisuudessa? Kirjoita meille osoitteeseen nonotoimitus@hotmail.com .

Artikkelin valokuva: Simprat/Stock.xhng

Ei, elämästä ei selviä hengissä

2006-11-25T13:10:00.000+02:00

On helppoa olla samaa mieltä
on helppoa olla mieletön
vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä
ja oikaisee läpi metsikön

Miten ajattelen jos en ajattele toisin
mihin häkkiin lensinkään
miten ajattelen jos en ajattele toisin
ajattelenko ensinkään

On helppoa mennä joukon mukaan
on helppoa mennä minne vaan
vaan kysyä sopii oppiiko kukaan
siellä ajattelemaan

Ote kappaleesta Toisinajattelija

Pauli Matti Juhani "Juice" Leskinen
19.2. 1950 - 24.11. 2006
Lepää rauhassa

Proosaa: Maija Aalto

2006-11-24T12:33:00.000+02:00

Kookos

Kerran viikossa Johannes leikkaa Linnean varpaankynnet. Ne ovat koppuraiset ja keltaiset kuin vanhalla naisella, lohkeilevat. Linnea on hädin tuskin neljäkymmentä, mutta sitä ei uskoisi.
Sisaren jalat ovat ainoat naisen jalat, joihin Johannes on koskenut luvan kanssa, vieläkin varoen. Rutiinista on silti pidettävä kiinni. Kun asiat tekee järjestyksessä, ei inhota, paljoa. Sisaren ulkoilutus joka toinen ilta kello kuusi, kynsien leikkaus joka torstai kello seitsemän, suihkuun kello puoli kahdeksalta (hiusten pesu keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan yhteydessä), puoli yhdeksän uutiset, yhdeksän iltaruoka, varhain nukkumaan, kello kylpyhuoneessakin.
Ei Linnean muuttuminen vanhaksi naiseksi ole Johanneksen syytä. Johannes yrittää parhaansa. Johannes pukee Linnean samoin kuin muotilehtien naiset, varaa tunnollisesti kerran kuussa ajan trendikampaajalta, koettaa houkutella Linnean kasvoille samaa hehkua kuin niillä joskus oli.
Johannes pitää siitä, että asiat olivat maailmassa omilla paikoillaan: kynsisakset oikealla alhaalla vessan peilikaapissa, Linnea olohuoneen kauhtuneessa nojatuolissa, Johannes työhuoneessaan rakentamassa pelikorteista tornia. Toisinkin voisi olla. Johannes voisi edelleen olla oikeissa töissä ja Linnea ateljeessaan maalaamassa omituisia taulujaan - niitä, jotka eivät esitä oikein mitään.
Molemmilla voisi olla omat vessat ja niissä omat kynsisakset, mutta ei.
Kun ei, niin Johannes luottaa pieniin nautintoihin; oma työ, tähdet makuuhuoneen ikkunan läpi, lasillinen konjakkia kun Linnea nukkuu. Johannes hakee tasapainoa, siinä määrin kuin se on mahdollista saavuttaa näissä olosuhteissa, tai missään.

Kynsisakset ovat liian pienet Johanneksen käsiin. Johanneksessa ei ole mitään siroa. Ovien kohdalla pitää aina kumartua, kengät ja puvut tilata erikoisliikkeestä. Kömpelö hutilus, raskaat jalat, raskaat ajatukset. Johannes sotkee asioita, ihan toisin kuin Linnea silloin ennen, lintunen, kevyt keiju. Aina solakka ja sulava. Sosiaalisesti lahjakas, sanoivat sivistyneemmät.
Vasemman isovarpaan kynnen kohdalla Linnea yhtäkkiä avaa suunsa ja sanoo:
”Kookos.”
Se on ensimmäinen tunnistettava sana Linnean huulilta yhdeksään vuoteen. Kynsisakset tippuvat lattialle.
”Mitä sinä sanoit”, Johannes tiukkaa. Linnea pysyy vaiti.
Loppuillan Johannes on varuillaan. Hän paistaa Linnealle lettuja ja levittää päälle omatekoista mansikkahilloa ja maanittelee. Puhuisit nyt, kun kerran aloitit. Linnea ei vastaa.
Illalla Johannes peittelee Linnean sänkyyn ja yrittää itsekin nukahtaa, mutta uni ei tule. Silloin yhdeksän vuotta sitten lääkäri sanoi, että aivot ovat erikoinen elin: joskus näyttää, että ne ovat vaurioituneet lopuksi ikää. Joskus käy niin, että jokin vahingoittumaton osa aivoista ottaa vaurioituneen osan tehtävät hoitaakseen. Joskus aivovammasta voi parantua. Yleensä ei.
Johannes kuuntelee koko yön miten vanhemmilta peritty kaappikello tikittää ja moottoritie laulaa kaukana, lehti putoaa postiluukusta vartin etuajassa. Tulee aamu. Tulee seuraava aamu ja sitä seuraava ja kynnetkin leikataan taas, monta kertaa. Linnea ei puhu.

Nuorempana Johannes joskus toivoi, että Linnea olisi edes joskus hiljaa. Se julisti ja tohotti ja kikatti, puhui pyörryksiin, maanitteli ja petkutti, muovasi maailman tahtomakseen. Koskaan se ei jäänyt kiinni mistään. Se piirteli seiniin olemattomia eläimiä, kissahevosia ja virtakärpäsiä, spriiliukoisella tussilla. Se poltti salaa pilveä yhteisen kerrossängyn alapetissä, mutta Johannes se sai nuhteet makuuhuoneen oudosta hajusta.
Sinun pitäisi olla vanhempi ja järkevämpi. Koettaisit nyt olla ihmisiksi. Pitäisit pikkusiskostasi huolta, sanoivat vanhemmat. Johanneshan oli, ja piti.
Johannes yläpetissä, Linnea alapetissä, sänky halpaa lastulevyä. Se tärisi, kun Linnea nukkui levottomasti, ajoi taas unissaan jotain takaa. Johannes makasi sängyssä silmät auki, kuunteli kadulta liikennettä, jota ei ollut. Johanneksen unissa laskettiin yhteen ja vähennettiin, siirryttiin vähitellen korkeampaan matematiikkaan, ymmärrettiin salattu kaava kaiken takana.
Johannes kasvoi hypähdellen, vaatteet olivat aina väärän kokoisia tai Johannes väärä niiden sisällä. Linnea kasvoi kauniisti, sääret edellä, määrätietoisesti. Se oppi tanssimaan ennen kuin pysyi pystyssä kävellen.
”Häivy nössö”, se sanoi ja heitti Johanneksen ulos yhteisestä makuuhuoneesta. Vieressä kihersivät Katri ja Hanna ja Miia ja Emmi ja Veera ja ketä niitä nyt olikaan ja varsinkin Miia, jolla oli ruskeat silmät ja c-kupin tissit neljätoistavuotiaana. Tyttöjä riitti keltaisen lastulevysängyn molemmille tasoille ja muovilattiolle ja työpöydän tuolille ja pöydän reunalle, sekin oli muka yhteinen, mutta täynnä Linnean levyjä ja kirjoja ja papereita, pinkillä tussilla paperinkulmiin rustattuja sydämenkuvia ja biisinsanoja, Ailavjuu kuusi kertaa kaunokirjoituksella, joka kerta eri käsialalla. Johannes heitettiin tyttövoimalla ulos huoneesta, ovi painui kiinni. Sopivia vastaväitteitä ei tullut mieleen heti, niitä putkahti päähän vasta viikkoja myöhemmin, hyödyttömiä.
Johannes laski kotilaskuja keittiön pöydän ääressä koko iltapäivän, laski seuraavankin viikon laskut ja sitä seuraavan ja puoli vuotta etukäteen, sai laimeita kehuja ahkeruudesta. Kun laskut loppuivat, Johannes siirtyi ensin tähtitieteeseen, ja opetteli sitten huvikseen ulkoa piin kaksituhatta ensimmäistä numeroa, odotti koska se elämä tosissaan alkaisi. Ei se alkanut.

Kaksi viikkoa kookoksesta Johannes soittaa tutulle lääkärille. Tarkoittaako tämä yksi sana jotain?
”Älä toivo liikoja näin pitkän ajan jälkeen”, lääkäri sanoo.
”Vihannes se on ja vihanneksena pysyy”, sanoo Johanneksen viimeinen ystävä.
Johannes paiskaa kummallekin luurin korvaan.
Mihin kookos oikein liittyy? Johannes ei tiedä, ei osaa edes arvailla. Silloin joskus Linnea oli aina muualla, Johannes tässä ja nyt, lukemassa maailmalta tulleita postikortteja, silloin harvoin kun niitä tuli. Tai vaivautuneena näyttelyn avajaisissa, liian kireässä puvussa, kun kaikilla muilla oli arkiset vaatteet. Tai entistä useammin ihan yksin, uppoutuneena tutkimustyöhön niin kuin nykyäänkin, kun ulkomaailma supistui viittauksiksi soveliaaseen kirjallisuuteen.
Johannes avaa sen arkun, johon on tallennettu Linnean henkilökohtaisia tavaroita yhdeksän vuoden takaa, varmuuden vuoksi. Niitähän voi nimittäin vielä tarvita. Hän ottaa käsiinsä paksun puhelinmuistion ja alkaa soittaa sitä läpi. Tehtävä on vaativa. Muistio pursuaa yliviivauksia ja sotkua, epämääräisiä muistilappuja ja käyntikortteja tippuu sen välistä. Nimiä on kiusallisen paljon, joskus sama nimi löytyy monesta kohtaa muistiota. Monet numeroista ovat vanhentuneet. Johannesta kiusaa, kun mistään ei näe onko kyseessä Linnean ystävä vai hyvänpäiväntuttu, työkaveri vai rakastaja. Ei niin että sillä mitään väliä olisi: kukaan ei muista kookosta.
”Tiedäthän sinä millainen Linnea silloin oli. Aina se oli jossain reissun päällä ja uusi mies alla. Ei siitä kukaan oikein selvää ottanut. Liian kiireinen se oli miettimään mitään vihanneksia”, sanoo joku Ville, ja kieltää soittamasta uudelleen.
”Se on hedelmä eikä vihannes”, Johannes sanoo mykistyneelle linjalle. Olisihan se pitänyt tietää, Linnean ystävät ovat kuin Linnea itse. Hetken lapsia.
Kun onnettomuus tuli, sairaalaan tulvi kukkia ja suklaata ja kirjoja. Johannes kävi kerran ja toi tullessaan perinteisiä keltaisia ruusuja, niin kuului tehdä. Toista kertaa hän ei yrittänyt: vierailuaikaan Linnean vieressä istui aina joku. Johannes ei halunnut olla vaivaksi.
Muutamassa kuukaudessa kukat, suklaa ja kirjat loppuivat. Puhelin lakkasi soimasta. Linnea pääsi pois sairaalasta, eikä häntä muuhunkaan voinut tyrkätä kuin Johanneksen luokse. Eihän Johanneksella parempaakaan käyttöä ajalleen ollut. Lääkärit lakkasivat käyttämästä sanaa väliaikainen, terapia lopetettiin lopulta hyödyttömänä.

Kuukausi kookoksesta Johannes päättää lähestyä ongelmaa loogisesti.
Jos kookos herätti Linnean kerran, se voi toimia toistekin. Johannes alkaa lukea Linnealle ääneen.
”Kookospalmu (Cocos nucifera) on palmukasveihin (Arecaceae) kuuluva kasvi. Se on suvun Cocos ainoa jäsen”, Johannes aloittaa ja jatkaa pitkälle iltaan, päiväkävelykin unohtuu. Linnea ei puhu.
”Vaikka kookosöljy on kasviperäinen öljy, se poikkeaa olennaisesti useimmista muista kasviöljyistä siksi, että se sisältää noin 90 prosenttia tyydyttyneitä, lyhytketjuisia rasvahappoja.”
Ei minkäänlaista reaktiota. Johannes vaihtaa taktiikkaa, ja etsii äidin vanhan reseptikirjan varastosta. Kookospikkuleivät syntyvät puolessa tunnissa, ne ovat lähes täydellisiä, juuri oikeaan aikaan uunista otettuja. Linnea ei puhu, Linnea ei koske pikkuleipiin.
Ehkä taktiikka on edelleen väärä? Johannes tietää, että Linnean elämä ei ole kookospikkuleipä. Linnean elämä on thaimaalaista kookoskalaa, seassa niin eksoottisia mausteita ettei Johannes tiedä, miten niiden nimet pitäisi lausua. Johannes ei anna periksi. Hän etsii netistä sopivan oloisia ohjeita, uskaltautua ensimmäistä kertaa elämässään aasialaiseen kauppaan, kysyy neuvoa. Kokeilee. Laittaa itselleen vierasta ruokaa.
Linnea syö, mutta Linnea ei puhu. Ei sano kiitos. Eikä anteeksi.

Viisi viikkoa kookoksen jälkeen kynnenleikkuupäivä venyy pitkäksi. Johannes istuu keinutuolissa ja tuijottaa siskoa silmiin. Katsooko joku vastaan vai ei? Lyö poskelle, puhuu yhteensä enemmän kuin vuoteen, halaa kömpelösti. Täyttää konjakkilasin monta kertaa, sopertelee, itkee, kiroaa ja kiukuttelee.
”Vastaa nyt. Kerro jumalauta vihdoinkin, oliko se onnettomuus, vai piruuttasiko sinä kävelit sen auton eteen.”
Linnea ei puhu.
Humalassa Johanneksesta näyttää niin kuin Linnea huutaisi, vaikka ääntäkään ei kuulu, vieläkään. Linnea ei puhu, Johannes ei puhu. Mikään ei liiku, koskaan.

Maija Aalto on 28-vuotias bloggaamisesta innostunut toimittaja, joka haluaa isona kirjailijaksi.

Täydellisen onnen kärpäspaperissa

2006-11-23T08:15:00.000+02:00

Kun luen Päivi Alasalmen romaaneja, tuntuu että katselen joukkoa onnettomia ihmisiä pyristelemässä tappavassa kärpäspaperissa. Alku voi vielä näyttää keveältä lennolta kukkakedolla, mutta kohta räpiköidään tahmassa ja kauhussa, joka syntyy perin juurin arkisista aineksista.

Alasalmen uusimmassa Tuo tumma nainen (Gummerus 2006) on kultaisen keski-ikäinen pariskunta (Helena ja Hannu) ja aikuiset lapset (Ohto ja Unna). Ensimmäiset kauhun enteet voi lukea rivien välistä:

"Kun ristiriitoja ilmeni, Helena teki aina kuten hänen äitinsäkin oli tehnyt: hän leipoi tuoreita sämpylöitä ja keitti suuren teepannun, nosti ne pöydälle ja istutti perheensä pöydän ympärille. Sitten he alkoivat syödä ja juoda ja keskustella asiasta, joka ristiriidan oli aiheuttanut, eikä kukaan noussut pöydästä, ennen kuin kaikilla oli parempi mieli."
(Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006)

Paratiisia, jossa kenelläkään ei ole paha mieli, tavoittelee jokainen elämäntaito-opas ja parisuhteen parantamiskirja. Helenan perheidyllin uskottavuus vähenee sivu sivulta, koska kaikki on hänen kuvaamanaan liian täydellistä, liian rikkumatonta ja Helena itse sokea itselleen ja omille motiiveilleen. Ei tarvita kuin uusi henkilö – Ohton tyttöystävä Pauliina – ja täydellisyyteen tulee särö.

Helena ja Pauliina ovat meikäläisen yhteiskunnan äärilaidoilla, ja ne äärilaidat ovat liukuneet niin kauas toisistaan, ettei toiselta laidasta käsin voi ymmärtää saati hyväksyä vastakkaisen laidan kokemusmaailmaa. Äkkiä Helena on ylimielinen yläluokkainen porvari ja Pauliina koulukodin kasvattama moukka. Molemmilla on sama haave: unelma kodista, jossa kaikki olisi hyvin. Alkaa taistelu siitä, kenen oikeus lopulta on asua talossa, jonka joka huoneessa on erivärinen kaakeliuuni, olohuoneessa Tampereen kaakelitehtaan kohokuvioitu jugendtakka ja kellarissa kahdeksan metriä syvä kaivo. Ensin kuolee koira. Sitten Helenan rakkaan sukupuukirjan pergamenttisivut revitään riekaleiksi.

Takka ja kaivo, kuuma ja kylmä, avoin ja suljettu, välittäminen ja tylyys. Molempiin on mahdollisuus, mutta ei yhtäläinen: jos on tottunut pettymään, ei uskalla luottaa. Jos ei uskalla luottaa, suojautuu ja varustautuu, on asemasodassa maailmaa vastaan. Jos alkaa sotia, synnyttää ruumiita.

Tuo tumma nainen on kaikessa asetelmallisuudessaan vaikuttava romaani. Vaikka minusta paikka paikoin tuntuivat henkilöiden mielenliikkeet epäuskottavilta, ja arvasin juonenkäänteitä turhan hyvin etukäteen, kokonaisuus toimii, herättää ajatuksia. Helenan ja Pauliinan vastakkaisuuden alla on sama ydin: perhesalaisuus, jonka voima pakottaa kantajansa kohtuuttomiin tekoihin. Jos Pauliina on Helenan silmissä Homo horribilis, ei Helena ole sen viattomampi. Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe – lukee romaanin takakansitekstissä. Täydellisestä onnesta on lyhyt matka täydelliseen onnettomuuteen.

Tahdon, mutta omalla nimelläni

2006-11-21T08:15:00.000+02:00

Minusta tulee ensi kesänä rouva. Jokunen hyvänpäiväntuttu on jo ehtinyt ihmetellä, että vaihtuuko rouviintuessa samalla sukunimi. Läheisemmät eivät kysele, kun ne tietävät vastauksen.

Ja sehän on tietysti, että vaihtaminen ei tulisi pieneen mieleenkään. Ei ikinä!

Minähän pidän nimestäni. Voin leikitellä sillä, pidän hölmöistä lempinimistä, tänne verkkoonkin kirjoitan tangonimellä (siis omalla toisella nimellä ja äidin tyttönimellä). Se alkuperäinen ja oikea nimeni ei ole silti pelkästään jotain isältä perittyä ja irrallista, se on tärkeä osa minua. Haluan tehdä töitä sillä, en halua opetella olemaan joku muu. Rakastan miestäni, mutten halua muuttua häneksi.

Minusta miehen nimeen vaihtaminen sitä paitsi joka tapauksessa edustaa edelleen patriarkaalista ja naista sortavaa perinnettä, jota en halua jatkaa. Kyse on yhä tasa-arvosta - vai miksi samaa kysymystä nimen vaihtamisesta ei ikinä edes esitetä puolisolleni?

Yhteisen kokonaan uuden nimen ottamisessa tai kaksoisnimissä on mielestäni periaatteen tasolla ideaa, käytännössä monet näin syntyneet nimet kuulostavat keinotekoisilta tai ne ovat kovin pitkiä ja kömpelöitä käyttää. Oma mahdollinen yhdysnimeni olisi oikeastaan pelkkä vitsi, en siis suostu vaihtamaan tyttönimeä mihinkään.

Olen kuitenkin huomannut, että kuulun vähemmistöön. Olen omituinen - siksi tämä kirjoituskin on täällä. Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää mitä enemmistön päässä oikeasti liikkuu, minä kun en sitä kysymättä käsitä, vieläkään.

90-luvun puolivälissä on laskeskeltu, että noin 80 prosenttia naimisiin menevistä pareista ottaa yhteisen sukunimen. Saa arvata kumman nimi silloin useimmiten oli kyseessä.
Noin joka kymmenes pari piti tuolloin oman nimensä, suunnilleen sama määrä rakensi yhdysnimeä. Se on mielestäni todella vähän.

Tuoreempaa tilastoa en nopealla haulla aiheesta löytänyt, mutta en usko suuntauksen muuttuneen. Omassa ikäluokassani (siinä kolmenkymmenen molemmin puolin) tuntuu, että melkein kaikki ottavat sulhasen nimen. Tiedän tasan yhden tapauksen, jossa käyttöön onkin otettu molemmille morsiamen nimi, ja vain harvoja, joissa molemmat ovat pitäneet omastaan kiinni.

Kun kyseessä kerran on enemmistön kanta, syynä täytyy olla jotain muutakin kuin pelkkä sovinnaisten tapojen kuuliainen noudattaminen. Joku ehkä pitää alkuperäistä nimeään valmiiksi vieraana tai rumempana kuin uutta, muttei tämäkään suurta enemmistöä selitä. Aika usein vaihtoa selitetään myös sillä, että käytännön elämä on sitten yhteisellä nimellä jotenkin helpompaa. Hassua, kun ajattelee miten paljon käytännön säätämistä siihen nimen vaihtamiseen pakostakin liittyy.

Kysyn siis kun en oikeasti tajua; miksi on niin tärkeää, että koko perheellä on sama sukunimi?

Kohtalaisen hyvä vuosi

2006-11-20T09:11:00.000+02:00

Lontoolaisen businessmaailman moniottelija Max (Russell Crowe) perii setävainajansa (Albert Finney) viinitilan ja pakkaa laukkunsa pelmahtaakseen pikaisesti Etelä-Ranskaan. Valo viinitilalla on ihana, maa punaista ja kuivaa, viinipensaat lehteviä, vaikka niiden sadosta valmistettu viini onkin mitä hirveintä litkua. Sedän asujaimisto on komea, mutta rapistunut. Silti se täynnä ääniä menneisyydestä. Lapsena Max vietti paljon aikaa persoonallisen (ja opettavaisen) setänsä kanssa, mutta syystä tai toisesta miesten tiet erosivat, eikä Max tavannut setäänsä tämän viimeisinä elinvuosina. Business-maailma on tehnyt Maxista kovan ja tunteettoman, tämän Max kertoo vapaaehtoisesti paikallisen bistron temperamenttiselle emännälle, ennen kuin he alkavat tehdä parempaa tuttavuutta...

A Good Year testaa monia nopeuksia, mutta sen perusilme on rauhallinen, välillä lähes unettavakin. Ansioksi luen kuitenkin sen, että elokuvassa viivähdellään, katsojalle annetaan aikaa katsoa auringonvalossa kylpevää laaksoa ja huoneita, joissa valo tulvii. Musiikkiraita on vaikuttava, se tarjoilee mm. Harry Nilssonia, ranskalaista poppia, sekä (vanhaa kunnon) musiikkia, joka on soitettu oikeilla instrumenteilla, syntetisaattoreiden sijaan. Draamaelokuvan huumori ei oikein purrut minuun, mutta Russellin komiikantajuun kylläkin uskon. Albert Finneyn työskentelyä olisin katsonut enemmänkin. Naiset jäävät mielestäni tyypeiksi (Fanny) tai tyngiksi (nuori amerikkalaisnainen, jonka tehtävänä on entisestään sekoittaa asioita viinitilalla. Jo entuudestaan Maxia rassaavat ranskalainen perimyslaki, ongelmat tilanhoitajan kanssa, huono viini...).

Elokuva perustuu Peter Maylen kirjaan, elokuvakäsikirjoitus on Marc Kleinin. Ohjaus on Ridley Scottin käsialaa (mm. Alien, Thelma & Louise, Gladiator).

Bang, Bang, Bang

2006-11-18T22:53:00.000+02:00

Joskus aikaa sitten lupasin kirjoittaa jutun bändeistä, joiden nimi kuulostaa paremmalta kuin musiikki. Jouduinpa liemeen, kun oikeasti rupesin kirjoittamaan sanoja paperille, sillä hetikohta lipesin alkuperäisestä ideasta muuten vaan omituisten musiikkinimien vääntelemiseen. Mieleen juolahtaneiden artistien musiikillisestä huonoudesta en sano mitään, en ainakaan kovin vedenpitävästi, sillä joukossa on parikin rytmiryhmää, joita fanitan kovasti.

Nappaan nimien esitystavan suoraan suulailta suomenruotsalaisilta teeveepersoonilta (siis Ögonaböj!-ohjelmasta, jonka juuri huomasin loppuneen kokonaan). Tein top 6 – listan, vaikka Ögonaböj:ssä laadittiin top 5 -listoja, sillä en osannut pudottaa yhtäkään nimeä pois.

Listalla kuudentena, kenties ’ei niin kovin kummallisena’ on Sir Elwoodin hiljaiset värit. Elwoodin alukuosasta tulee mieleen keittiökone (se on se espanjalaistyyppinen El, joka rimmaa Elramiin…), vaikka leivänpaahdin, jatkosta taas hassuihin sukkahousuihin pukeutunut Sherwoodin metsien sankari ja loppuhuipennuksesta eräs korvansa irti leikannut taidemaalari. Pieni googletus tietää kertoa, että sir Elwood on myös koira, jonka esi-isät näkyvät kantakirjassa.

Viidentenä on Manic Street Preachers, joka ääneen sanottuna kuulostaa kielennotkistusharjoitukselta. (Samanlaisia sähisevän kissan äänteitä on tarjolla muuallakin: Screaming Blue Messiahs, Jesus and Mary Chain, Scissor Sisters.) Manic Street Preachersia en rajallinen kielitaitoni perusteella oikein osaa kääntää. Ajattelen Public Corneriin nousevia puhujia, ajattelen jalkapallo-ottelun jälkeen kadulle hulinoimaan tulevaa lössiä, ja lossin liepeillä pyöriviä hihhuleita, ajattelen niitä artisteja joiden kappaleissa on enemmän sanoja ja aksenttia kuin melodiaa (Billy Braggin tyyliin, siis). No, todellisuudessa tässä on walesilainen rockyhtye, jonka alkuperäisjäsen on onnistunut tietoyhteiskunnasta, paikannusmenetelmistä ja julkisuudesta huolimatta katoamaan jäljettömiin.

Neljäskin nimi pysyy samalla kielialueella: Dexy’s Midnight Runners. Nimen kuullessani näen puolenkymmentä puolialastonta miestä juoksemassa pimeässä soihdut käsissä (älkää kysykö mistä ja minne, kenties Dexy’n luo). Kumminkaan en voi välttyä tiedolta että nimenomainen bändi on tehnyt taas yhden kapakkahoilauksen naiselle, tällä kertaa Eileen-nimiselle.

Listalla kolmanneksi päätynyt nimi liittyy omiin kokemuksiin. Kultaisella 90-luvulla retkeilin Joensuussa ja olin eräänkin kaupan edustalla. Siinä hajosivat viimeisetkin mielikuvat ’koneesta’, joka oli jonkinmoinen perunannostokoneen, puimurin ja höyryveturin yhdistelmä, visualisoinnin taustamusiikkina ’vauhdilla vyöryy Hassisen kone'. Oikea Hassisen kone näytti arkiselta sekatavarakaupalta. Samanlaisia Tapsan Valintoja tai Paavon Puoteja on maa väärällään, ja erään Kallen Marketin karkkihyllyn edessä Luke sai raivokohtauksen noin vuonna 1974. Sivumennen sanottuna Hassisen koneeksi on joku mennyt nimeämään myös 27.3.2000 syntyneen mäyräkoirantapaisen otuksen.Niin että yritä tässä sitten olla rock - joku nimeää kumminkin lemmikkieläimen mukaasi.

Listan toisena on 22-Pistepirkko. Nimessä omituisuus kohtaa epäsoinnukkuuden joka kohtaa suomenkielelle tyypilliset monitavuiset perusluvut jotka kohtaavat yhdyssanan, joka sekin on suomen kielelle tyypillistä. Pistepirkko liittyy enemmän kuvakirjojen maailmaan kuin rock’n’rolliin, vaikka lastenkirjan pistepirkot ovat leppäkerttuja tai leppiksiä ja pirkko on varattu pirteäksi nimeksi. Tohtori Orffkin kuulostaa enemmän rockilta.

Listan kärjessä on yksinkertaisin mahdollinen bändinimi. Bändi nimeltään BÄNDI. Pitäisikö ihastua vai vihastua moisesta röyhkeydestä? Mitä sitä turhaan nimiä miettimään, romaanin voi vallan hyvin nimetä Romaaniksi, koiran Koiraksi ja kissan Kissaksi… Koska kaikki orastavat muusikonalut eivät kumminkaan voi perustaa vain Bändejä, on nettimaailma väärällään nimigeneraattoreita. Eli tästä vaan - BANG - orkesterille uusi nimi, vaikka joka päivä!

Kuvalähteet:
http://www.sxc.hu/pic/m/s/sp/splenetic/643121_tiny_rock_stars.jpg
http://www.sxc.hu/pic/m/j/ju/juliaf/654359_guitars.jpg

Haastattelu: Kristiina Koivunen

2006-11-17T08:05:00.000+02:00

Kristiina Koivunen (s.1959) on Kurdistan-tutkija, vapaa toimittaja ja sosiaalityöntekijä. Häneltä on ilmestynyt kaksi Turkkia ja kurdien elämää käsittelevää teosta: Teetä Kurdistanissa (Like 2001) ja Sankarimatkailijan Kaakkois-Turkki (Like 2006).

Olet paitsi tehnyt väitöskirjan, myös kirjoittanut kurdeista lukuisia artikkeleita ja kaksi kirjaa Teetä Kurdistanissa (Like 2001) ja Sankarimatkailijan Kaakkois-Turkki (Like 2006). Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan kurdeista?

Kiinnostukseni kurdeihin heräsi täysin sattumalta. Tein uskontotieteen gradua Suomessa asuvista musliminaisista, ja rajasin työn koskemaan yhtä kansallisuutta. Valitsin aiheeksi kurdit tietämättä heistä juuri mitään. Jätin gradun sosiaalipolitiikan laitokselle, vaikka se oli ollut sivuaineeni.

Matkustin Kurdistaniin (Kaakkois-Turkkiin) ensimmäisen kerran vuonna 1997. Tämän matkan jälkeen halusin paneutua kotimaassaan asuvien kurdien tilanteeseen, vaikka sitä ennen olin ollut kiinnostunut pakolaisina olevien kurdien asioista. Aloin tehdä lisensiaattityötä aiheesta samana vuonna.

Millaista on elää tai vierailla suomalaisena Turkissa juuri nyt, vaikuttaako poliittinen asetelma (Suomi EU:n puheenjohtajamaana vs. Turkki EU-jäseneksi haluavana mutta ei kovin haluttuna) ihmisten suhtautumiseen?

En tunne Länsi-Turkkia enkä tiellä miten siellä suhtaudutaan suomalaisiin. Kaakkois-Turkissa juuri kukaan ei tiedä missä Suomi on, jos sanon, että se Amerikan mantereella, kukaan ei epäile asiaa. Kurdit ovat hyvin politisoitunut kansa, kaikki tietävät kuka on Olli Rehn. Kurdit pitävät hänestä, mutta eivät tiedä, että hän on suomalainen tai että Suomi on EU:n puheenjohtajamaa. EU-vastaisuus on lisääntynyt paljon viime aikoina Turkissa.

Kurdit ovat kuuluisia vieraanvaraisuudestaan, josta voi lukea jo vanhoista matkakertomuksista. Kurdistanhan sijaitsee sekä Silkkitien että idästä Mekkaan johtavan pyhiinvaellusreitin varrella. Vieraanvaraisuus pätee edelleen, he todella rakastavat ulkomaalaisia. Käytännössä tämän huomaa sekä suurista että pienistä asioista, esimerkiksi teetä tarjotaan jatkuvasti. Minulle käy myös usein niin, että kaupassa otetaan tavarasta halvempi hinta kuin mitä hintalapussa lukee. Tätä sattuu niin usein, että se ei voi olla myyjän virhe.

Koska vierailit Turkissa ensimmäisen kerran? Millainen maa se oli silloin?

Kävin Turkissa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1997 suomalaisen newroz-delegaation mukana. Newroz on kurdien uusivuosi, jota vietetään kevätpäivän seisauksen aikaan. Tuolta matkalta on jäänyt mieleen toisaalta upeat vuoristomaisemat, joista parhaimmatkaan valokuvat eivät välitä kuin kalpean aavistuksen. Toisaalta olin järkyttynyt sotilaiden ja sotilaskaluston paljoudesta, jollaista en ollut koskaan nähnyt.

Yhdeksän ja puoli vuotta sitten poliittinen tilanne kurdialueella oli paljon jännittyneempi kuin nykyään, juuri kukaan ei uskaltanut puhua ulkomaalaisten kanssa.

Millainen on kurdien nykyinen asema Turkissa?

Tähän on vaikea vastata lyhyesti. Turkin tasavalta perustuu teesiin "yksi valtio, yksi kansa, yksi kieli, yksi kulttuuri"- vähemmistöillä ei siis ole oikeuksia. Kurdien oikeuksia ajavan liikkeen tärkein tavoite on saada kurdin kielelle vähemmistökielen asema, siis samanlainen tilanne kuin ruotsinkielen asema Suomessa. Kurdien tarkkaa lukumäärää Turkissa ei tiedetä, heitä on ehkä noin 17 miljoonaa.

Kurdialueella, siis Kaakkois-Turkissa, on valtavasti luonnon rikkauksia, kuten öljyä ja mineraaleja ja se on hyvää maatalousaluetta, koska Eufrat ja Tigris virtaavat siellä. Kurdit eivät tästä hyödy, vaan useimmat heistä ovat hyvin köyhiä. Viime vuosikymmenellä armeija tuhosi alueella olleista viidestä tuhannesta kylästä noin kolme ja puoli tuhatta kylää. Poltettujen kylien asukkaiden, noin kolmen miljoonan ihmisen, olot suurkaupunkien slummeissa ovat edelleen hyvin vaikeat eivätkä he ole saaneet humanitaarista apua ulkomailta. Väitöskirjani keskeinen tulos oli se, että Kaakkois-Turkin terveystilanne oli viime vuosikymmenellä yhtä huono kuin Saharan etelänpuoleisen Afrikan.

Entä Turkin ulkopuolella?

Euroopassa elää ainakin kolme miljoonaa kurdia siirtotyöläisinä tai pakolaisina. Monien elämä Euroopassakin on vaikeaa. Turkin kansalaisten on vaikea saada turvapaikkaa EU-maista, se myönnetään vain mikäli heillä on näyttöä yksilöön kohdistuvasta sorrosta. Monien muiden maiden (kuten Afganistan, Irak ja Somalia) kansalaisten kohdalla riittää se, että maan olosuhteiden tiedetään olevan vaikeat.

Monien EU:ssa laillisestikin siirtotyöläisinä elävien kurdien elämä on vaikeaa, he tekevät esimerkiksi Saksassa raskaimpia ja huonoimmin palkattuja töitä. Hyvin monet lähettävät pienestä palkastaan säännöllisesti rahaa sukulaisilleen Turkkiin.

Turkkilainen Orhan Pamuk voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Miten turkkilainen media on reagoinut Pamukin Nobeliin?

Päätös hämmentää turkkilaisia. Pamukillahan oli vielä alkuvuonna kesken rikosoikeudenkäynti, jossa häntä syytettiin turkkilaisuuden häpäisemisestä, koska hän totesi lehtihaastattelussa armenialaisten kansanmurhan tapahtuneen. Nobelin kirjallisuuspalkintopäätöksen jälkeen Turkissa ei ole alkanut julkista keskustelua Pamukin esille nostamista ongelmista.

Turkin tärkein englanninkielinen lehti Turkish Daily News käsitteli Pamukin palkintoa vain vähän. (Lehti seuraa maailman tapahtumia yleensä huolellisesti, se uutisoi mm. sen, että Aki Kaurismäki kieltäytyi Oscar-ehdokkuudesta.) Lehden kolumnisti Mehmet Ali Birand toteaa, että turkkilaiset eivät osaa nauttia Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Hän jakaa turkkilaisten reaktiot kolmeen kategoriaan:

1. jotkut pitävät palkintoa salaliittona lain 301 (turkkilaisuuden häpäiseminen) kumoamiseksi
2. jotkut ovat kateellisia Pamukille
3. jotkut pitävät Pamukin voittoa hyvänä asiana, mutta eivät uskalla ilmaista sitä.

Artikkeli löytyy tästä:
http://www.turkishdailynews.com.tr/article.php?enewsid=56924

Miten tavallista on se, että taiteentekijä saa Turkissa syytteenteoksensa tai omien haastattelulausuntojensa takia?

Tämä on tavallista, mutta tarkkoja lukuja minulla ei ole. Niitä löytää esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjen englanninkielisiltä nettisivuilta:

IHD (Human Rights Association): http://www.ihd.org.tr/eindex.html
Mazlum Der: http://www.mazlumder.org/ana.php?konu=ana&lang=en
Kurdish Human Rights Project: http://www.khrp.org

Onko taide Turkissa väistämättä myös poliittista?

Ei suinkaan kaikki taide. Kurdien taiteen kohdalla asiaan vaikuttaa se, että Turkin virallisen näkemyksen mukaan maassa ei ole muslimivähemmistöjä. Jos taideteos kertoo muslimivähemmistön kulttuurista, se kyseenalaistaa tämän politiikan.

Kurdien taiteessa erityisen tärkeitä ovat musiikki ja tanssi. Miehet ja naiset tanssivat kurdien perinteisiä tansseja yhdessä, joten tanssien arvellaan olevan vanhempia kuin islamin uskonto. Kurdeilla on myös mattomalleja, joissa on eläinten kuvia, vaikka islamin uskonto kieltää elävien olentojen kuvaamisen. Ne kertovat Noakin arkista, joten mallit ovat todella vanhoja.

Parhaillaan kurdeilla on menossa varsinainen kulttuurirenesanssi ja he kehittävät uusia taidemuotoja, esimerkiksi teatteri on kurdeille aivan uusi asia, jossa on otettava kantaa siihen voivatko miehet ja naiset esiintyä yhdessä. Teatteri ja moderni maalaustaide kuvaavat usein kurdien kärsimyksiä, joten on selvää, etteivät ne ole valtion mieleen. Uskon, että taiteen avulla kurdit pystyvät käsittelemään emotionaalisesti kokemiaan kauheuksia. Perinteisesti kurdikulttuuriin ei kuulu ongelmista puhuminen.

Onko turkkilaisten taiteilijoiden vapaus rajoitetumpaa kuin eurooppalaisten, esimerkiksi suomalaisten?

Turkkilainen taide on rikasta ja monipuolista. Turkin taide-elämä perustuu sen rikkaaseen kulttuuriperintöön. Taide ja tiedonvälitys on vapaata, mikäli niissä käsitellään muita asioita paitsi kurdeja tai islamia. Näissä asioissa rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

Olet parhaillaan Suomessa. Aiotko palata Turkkiin? Jos, niin millä mielellä?

Haluaisin matkustaa pian Turkkiin, se riippuu siitä koska minulla on aikaa. Millä mielellä? Huolestuneena. Turkin tilanteessa on nyt monia huolestuttavia merkkejä, turkkilainen kiihkonationalismi lisääntyy nopeasti. Viime kesänä (2006) maassa tuli voimaan uusi terrorismin vastainen laki, ja kurdit ovat aika peloissaan. Syksystä 2004 kevääseen 2006 olen saanut seurata Turkissa kehityksiä ja uudistuksia. Tämä kausi näyttää nyt päättyneen.

Turkin tilanne voi nopeasti muuttua hyvin huonoksi, ja maassa on jopa Balkanin niemimaan tapaisen etnisen konfliktin vaara. Toisaalta on myös mahdollista, että kurdikysymykseen aletaan vihdoin etsiä poliittista ratkaisua, mikä johtaisi Turkin muidenkin ongelmien ratkaisemiseen ja maan demokratisoitumiseen. Tähän vaikuttaa kurdien painoarvon lisääntyminen maailman politiikassa ja Pohjois-Irakin kurdien Yhdysvalloilta saama tuki.

Mitä haluaisit suomalaisten erityisesti ymmärtävän kurdeista tai Turkin tilanteesta yleensä?

Turkki, erityisesti Kaakkois-Turkki (kurdialue), on kulttuurisesti rikas maa ja ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Jos matkustaa Turkkiin, kannattaa mennä muualle kuin turistikeskuksiin, itään tai länteen, ja tutustua todelliseen elämään. Matkustaminen on helppoa ja halpaa, bussit kulkevat joka paikkaan ja hotelleja ja ravintoloita löytyy kaikkialta.

Turkissa on paljon mielenkiintoisia asioita, sekä hyviä asioita että ongelmia. Toivon, että tiedotusvälineet kertoisivat niistä.

Kristiina Koivusen blogi: www.kurdistan.vuodatus.net

Valokuva Munzurin luonnonsuojelualueelta Tuncelissa: Kristiina Koivunen.

Kristiina Koivusen kasvokuva: Uutistoimisto DIHA.

Marikki: "Nimen sain, nimen annoin."

2006-11-15T15:17:00.000+02:00

Olen valinnut blogini nimen samoilla perusteilla kuin lasteni nimet. Kun olin pieni, suunnittelin perheitä, joissa oli kymmenen tai kaksitoista lasta. Kirjoitin tärkeisiin vihkoihini kaikkien lasten nimet, toisia nimiä myöten. En haaveillut häistä tai omista vauvoista, mutta haaveilin siitä, että saisin antaa lapsilleni nimet.

Vanhempiani syytin asiasta. He olivat mielestäni katkerasti epäonnistuneet nimeni suhteen. Heidän olisi pitänyt tietää ja tajuta, että melkein joka toinen - siltä minusta tuntui - heidän ikätoverinsa haluaisi antaa lapselleen saman nimen kuin mitä he antoivat minulle. Mutta he eivät tajunneet. Itse asiassa heillä ei ollut siitä aavistustakaan. He olivat suunnitelleen minulle nimeä Elisa, mutta sitä nimeä ei minulle annettu, ja olin siitä jonkin aikaa varsin katkera.

Sukunimestä en voinut syyttää ketään. Kannoimme kaikki samaa nimeä. Se oli ikävä. Sellainen, josta tulee ensimmäisenä mieleen tyhmiä asioita, hulluutta ja sekopäisyyttä. Ei sellaista nimeä pieni tyttö kanna mielikseen. Aikuisena totuin nimeen, ja ajattelin, että olkoon mieluummin persoonallinen, selkeä nimi, kuin mikään virtanen tai lahtinen.

Päädyin lopulta valitsemaan oman nimeni. En rakastunut virtasen poikaan, vaan pienen suvun persoonallisen nimen kantajaan. Otin hänen nimensä ja samaan syssyyn muutin etunimeäkin. Minulla on nyt mieluinen, kaunis nimi, sen entisen tavallisista tavallisimman ja vähän omituisen yhdistelmän sijalla.

Minusta tuntuu vähän, että ennen olin enemmän vanhan nimeni kaltainen tai ainakin tunsin itseni sellaiseksi. Ja elettyäni nyt nämä kymmenen vuotta uuden nimen kanssa on ikään kuin olisin itsekin itselleni vähän mieluisampi. Joskus joku sanoo: "Sinullapa on kaunis nimi. Hymyilen ja nautiskelen vähän. Ajattelen, että minulla on siihen oikeus, kun sentään niin pitkään kannoin sitä tavallista ja vähän rumaa.

Kun pääsin nimeäjän paikalle, etsin nimeä pitkään ja hartaudella. Ei tietenkään mitään aivan tavallista, mutta ei erikoistakaan. Kaunista, mutta ei lapsellista tai hörhöä. Yksinkertaista, selkeää. Vieraskielisiin en kiintynyt, enemmän rakastan omaa kieltä. Hain piirtoja luonnosta, läheltä, hyvästä, pyhästä, ikiaikaisesti läsnä olevasta. Niin päädyin lasteni nimiin. Ja blogista, siitä tuli Kuusi.

Kirjoittaja: Marikki www.kuusi.blogspot.com

Valokuva: Cinnamon P./Stock.xchng

Kuohuviini virtaa juhlissa ennen kuolemaa

2006-11-14T09:12:00.000+02:00

Hemmottelin juuri itseäni Sofia Coppolan Marie Antoinettella. Takanani elokuvateatterissa istui teinikuningattaren ikäisiä tyttösiä, jotka tiivistivät elokuvan pariin virkkeeseen.
”Että oli tylsä kuva.”
”Niinpä. Eihän tossa siis tapahtunut niin kuin mitään”, tytöt sanoivat kävellessään ulos.

Minä olen tosiaan muuttumassa keski-ikäiseksi tädiksi. Ajattelin nimittäin ihan samaan aikaan, että Coppolan elokuva on kaikkea muuta kuin tylsä, se on alusta loppuun silkkaa nousuhumalaa ja hurmosta, visuaalisesti rikas.

Tuleva kuningatar on elokuvan alussa epävarma lapsi vieraassa ympäristössä. Tutut ja rakkaat asiat ovat jääneet kotiin Itävaltaan sylikoiraa myöten, Ranskassa tavat ovat jäykkiä ja ihmiset pelottavia. Kruununprinsessan pitää äkkiä synnyttää Ranskalle perillinen, muuten hän jääkin ympäristölleen vieraaksi. Häkkilintua ahdistaa, vaikka häkki on ylellinen. Marie Antoinette pakenee tilannetta loputtomiin juhliin.

Coppolalla on moitteeton rytmitaju. Hän sotkee tyylikkäästi sekaisin nykyistä pop-estetiikkaa ja 1700-luvun esineistöä. Elokuva on ehkä kuvattu Versailles’ssa, mutta päättymättömien bileiden taustalla soi silti 80-luvun I want Candy. Rokokookengät on suunnitellut Manolo Blahnik.
Kirsten Dunst on oiva valinta kuningattareksi, samaan aikaa viettelevä ja viaton.

Marie Antoinette on hattaraa silmille, kevyttä ja karamellinväristä. Alkuun saattaa vaikuttaa siltä, ettei elokuvalla muuta annettavaa olekaan, että se on pelkkää söpöä hömppää tyttösille, väkinäinen rakkaustarinakin on saatu mukaan elokuvaan. Ranskassa tarinasta ilmeisesti ainakaan ei pidetty, Cannesissa yleisö buuasi elokuvan lopuksi.

Minäkin mietin teinityttösten tavoin elokuvateatterista poistuessani, miksi juuri tämä tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.

Historian kannalta teinikuningatar muistetaan vain siksi, että hän sattui istumaan silloin kuin istui valtaistuimella, hetkeä ennen vallankumousta. Ilman sitä hänen kohtalossaan ei ole mitään kovin tavatonta tai omalle ajalleen outoa. Marie Antoinette kaupattiin avioliittoon ja valtaistuimelle melkein lapsena, mutta sellainen oli ajan tapa. Kuninkaallisten lasten avioliitot olivat suurvaltapolitiikkaa eikä kukaan muuta niiltä odottanutkaan. 2000-luvun katsoja voi sääliä nukkeparkaa, mutta samaistuminen häneen on jo hyvin vaikeaa.

Historiallisena kuvauksena Marie Antoinette ei ole kovin merkittävä, varmastikaan.

Väittäisin silti, että jotain oleellista ja ajatonta Coppola on tavoittanut: tietyn riittämättömyyden tunteen, sen miten ihminen reagoi jatkuviin kohtuuttomiin vaatimuksiin vieraassa ja itselleen väärässä ympäristössä.

Loputtomat juhlat tuntuvat traagisilta juuri siksi, että me tiedämme niiden loppuvan pian. Elokuva päättyy, kun vallankumous alkaa. Giljotiinin putoamista katsojalle ei näytetä lainkaan, mutta silti koko elokuvan jännite on sen varassa.

Onko kukaan muu jo ehtinyt nähdä Marie Antoinettea?

Juri Nummelin: Valionimet

2006-11-12T20:02:00.000+02:00

Juri Nummelin on paitsi Pulpetti-blogin kirjoittaja, myös etunimistä paljon kirjoittanut tietokirjailija. Uusin nimiä käsittelevä teos Aarnu, Evena, Vinjami (yhdessä Elina Teerijoen ja Rea Lehtosen kanssa) esittelee 1700 nimiehdotusta eli nimiä, joita ei ole Suomessa vielä käytetty. Kirja on ilmestynyt 2006 Nemon kustantamana. Nonon pyynnöstä Nummelin etsi arkistostaan artikkelin omapäisestä etunimien keksijästä Rauha Hammarista ja hänen etunimiehdotuksistaan. Hammarin Valionimet -kirja on herättänyt huomiota muuallakin, esimerkiksi Tiina Aalto on kirjoittanut siitä Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa.

Rauha Hammar paransi suomalaista nimistöä
Vaihtelua Valionimistä

Kirpputorilta tarttui käteen omituinen kirja: Rauha Hammarin Valionimiä. Paksu pahvikantinen kirja koostuu vuosina 1943-1949 ilmestyneistä nimikalentereista, jotka Hammar oli omalla kustannuksellaan julkaissut.

Kirja on vaatimatonta ulkoasuaan kummallisempi: Hammarin nimikalenterit koostuvat nimistä, jotka ovat hänen mielestään parempia kuin suomalaisessa kalenterissa olevat nimet. Hammarin mukaan suomalaiset nimet eivät ole suomalaisia, vaan suurimmaksi osaksi vierasperäisiä. Hammar kirjoittaa jo vuonna 1943: "Almanakan muukalaisten marttyyrien nimistä suomalaisia muovailtaessa on syntynyt sanoja, joilla ei ole kielemme muotovalmista ajatusta, soinnun kuvaannollisuutta tai lausunnan vauhtia. Usein nämä tekeleet ovat meistä kummallisempia kuin alkuperäinen muoto." Hammar mainitsee mm. Mannan (= Amanda), Hetan (= Hedvig) ja Rikun (= Rikhard). Mitähän Hammar sanoisi nykyisistä Charlotoista ja Maxeista! (Lue lisää...)

Teestä, syanidista ja elegiasta

2006-11-11T12:23:00.000+02:00

Kello viiden tee - syanidilla, kiitos on bloginimi, joka on kaihertanut mieltäni. Teeaika herätti muistikuvia parin vuoden takaisesta matkasta Skotlantiin - ennen matkaa olin lukenut saarivaltakuntalaisten tavasta juoda teetä ja syödä keksejä tietyillä kellonlyömillä, mutta minulle oli yllätys, että tapa oli erittäin totta,tee aina teepannusta tarjoiltua ja lisänä bisquits, ei cookies. Syanidista taas tulivat mieleen Agatha Cristien yläluokkaiseen maalaisidylliin sijoittuvat murhamysteerit, ne joissa murhaaja on aina se vähiten epäilyksiä herättävä puhdas pulmunen.

Päätin kysyä Elegialta, mistä moinen nimi on peräisin. Näin Elegia vastasi:

"Kello viiden tee viittaa brittiläiseen perinteeseen, mutta minulla nimen synty liittyi enemmänkin ikivanhaan japanilaiseen teeseremoniaan, jossa on hyvinkin tarkat säännöt teehetkelle. Blogin nimi syntyi kuin itsestään, koska olin tuolloin tekemässä kulttuuritutkielmaa Japanista, joten sieltä se nimi-ideakin putkahti. Pelkkä tee olisi ollut mielestäni hölmö nimi, joten lisäsin siihen tunnetun käsitteen eli tuon ajankohdan.

Syanidia halusin teehen, koska sen oli tarkoitus heti tuoda esille, ettei blogissani välttämättä käsitellä mitään rentoja ja mukavia teepöytäaiheita. Se kuvaa myös osaltaan huumorintajuani, joka on aika musta. En muuten itse juo juuri ollenkaan teetä. Viime kerrasta taitaa olla aikaa useita vuosia ja silloinkin kyseessä oli yksittäistapaus, kun ei kahvi maistunut. Jos juon teetä, nautin sen hunajan kera syanidin sijasta.

”Nimeni” blogissa, Elegia, taas mielestäni kuvaa aika osuvasti erästä puolta itsestäni. Sitä puolta, joka on vaikea (ristiriitainen). Tähän elegisyyteen perustuu bloginikin ja siitä voi joku saada kohtalaisen synkän kuvan. Minä en välitä siitä. On aika totta, ettei ihminen tarvitse tukea onneensa, mutta vaikeuksiinsa kylläkin. Minä pohdin niitä aiheita, jotka minulle ovat ongelmallisia ja joita ehkä häpeänkin. ”Testaan” myös omia mielipiteitä ja toivon, että löytyy muita samalla tavalla ajattelevia. Se helpottaa. Myös kommentit, joissa joku sanoo ymmärtävänsä tai samastuvansa, tuntuvat hyvältä. En ole ajatuksineni yksin, on muitakin.

Blogini on purkautumiskanava minulle. En koe omaavani mitään netti-identiteettiä, koska en esiinny missään muualla internetissä Elegiana enkä minään muunakaan. Erääseen kirjoittamiseen liittyvään keskustelupalstaan tosin olen kirjautunut (en nimellä Elegia), mutta hyvin harvoin siellä nykyään käyn, saati sinne kirjoitan."

Kuvalähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:Tea_ceremony_performing_2.jpg

Lady Baffles: Ei nimi naista pahenna, vaan nimimerkki

2006-11-08T22:40:00.000+02:00

Omasta etunimestään voi syyttää vanhempiaan, ellei sitten käytä nimilain suomaa oikeutta ja vaihda nimeään. Mutta kun on keksittävä itselleen nimimerkki, on itse vastuussa siitä, millaisen kuvan nimi kantajastaan antaa.

Nick tai nikki, eli tässä kirjoitelmassa nimimerkki, on eräänlainen taiteilijanimi. Se kertoo ihmisen sukupuolen tai sukupuolettomuuden; se voi paljastaa kulttuuritaustan, kielitaidon tai jopa iän. Jos siis haluaa kertoa ihmisille jotain itsestään tai toisaalta peittää jotain ominaisuuksiaan, voi se onnistua nimimerkin avulla. Nimimerkki on virtuaaliympäristössä se ensimmäinen vaikutelma, kasvot ja käyntikortti, joka tietoisesti tai tahtomattamme kertoo, kuka olemme.

Peitellessämme ja harhauttaessammekin kerromme nimittäin itsestämme paljon. Jos olen nainen, ja valitsen nimimerkikseni miehen nimen, kertoo se suhteestani sukupuoleen. Ainakin siis sen, että en halua välttämättä deittailla, siis ainakaan miesten kanssa. Jos valitsen nikin Sari352, kerron anonyymiyteni takaa olevani vaatimaton, mielikuvitukseton olento. Joku saattaa tosin käyttää vastaavaa nimi+numero yhdistelmää ironisena näennäistavallisena taitelijanimenä, mutta useimmiten se kertoo vain kuinka monta saria on kyseiseen palveluun rekisteröitynyt.

Yksinkertaisinta on tietysti valita nimimerkikseen ihailun kohde: sarjakuvasankari, muusikko, kirjailija, taiteilija, filosofi, tiedemies, poliitikko tai vaikkapa toteemieläin. Mutta useimmiten käy ilmi, että 'Sartre' on filosofinen kuin kumisaapas ja 'tiikeri' on ylipainoinen lahtelaismies; se että ihailee Einsteinia ei valitettavasti tee viisaammaksi. On siis mietittävä, onko nimimerkkinsä mittainen, tai ainakin on otettava selvää kuka se alkuperäinen nimen kantaja oikein oli.
Jos näen nimimerkin, jonka viittausta en ymmärrä, esimerkiksi siksi että se on selkeästi jotain itselleni tuntematonta kieltä, herättää se joko uteliaisuutta tai pientä ärtymystä; mongolialaisen laulajan tai muinaisen indonesialaisen jumaluuden nimi saa henkilön vaikuttamaan eksoottisuutta hakevalta juntilta, ellei kyseessä todella ole mongolialaisen musiikin tai uskontotieteen harrastaja. Samaa kastia ovat mielestäni myös hip-hop-artistien nimiä jäljittelevät nimimerkit; ne voivat olla tosi viileitä tai sitten hellyttävän naurettavia.

Latinan- tai kreikankieliset nimimerkit kielivät halusta vaikuttaa klassisen filosofiselta, ja taiteellinen vaikutelma on taattu, jos nimimerkki on luonnonilmiöstä väännetty epäsana. Söpöt, lemmikkieläimen nimeä muistuttavat nimimerkit puolestaan voivat antaa vaikutelman kotoisesta, maanläheisestä ihmisestä, mutta raja söpöyden ja pornotähteyden välillä on usein häilyvä, joten on oltava tarkkana onko tulos pörröinen vai karvainen. Jos nyt ehdottomasti haluaa korostaa seksuaalista vetovoimaansa, parhain kikka on lisätä nimimerkkiin viittaus johonkin perinaiselliseen/miehekkääseen, rohkeimmat voivat vaikka valita jonkun niistä tavallisilta nimiltä vaikuttavista, sukupuolielimiin viittaavista kiertoilmauksista, joita kielemme vilisee.

Oma lukunsa ovat liioitellut nimimerkit, joiden takana voi olla joko sekopäinen hihhuli tai itseironinen huumorimies/nainen. Lord of Distruction tai Angel of Death ovat hauskoja, tosin vain jos nimimerkin omistaja ei harrastuksenaan polta pikkueläimiä metsään rakentamansa viisisakaraisen tähden keskellä.

Ei siis ole ollenkaan yksinkertaista, minkä nimimerkin itselleen valitsee. Ja kuitenkin paras tapa on mielestäni se, miten itse olen valinnut nimekseni Lady Baffles. Nimittäin sattumalta. Tein hakua elokuvista, ja löysin vahingossa kirjoitusvirheen kautta ohjaajan, joka on 20-luvulla tehnyt sarjan mykkäelokuvia (!). Elokuvien sankaritar on Lady Baffles, eräänlainen herrasnais-rikollinen, jota Detective Duck yrittää saada kiikkiin. Ihastuin sekä elokuvien hauskoihin nimiin että erityisesti Lady Bafflesin henkilöhahmoon, ja niin valitsin sen nimimerkikseni. Kertoohan se ainakin sen, että pidän vanhoista ajoista ja elokuvista ja että huumorintajuni on hieman omalaatuinen. Tai ainakin niin haluaisin ihmisten minusta ajattelevan.

Lady Baffles (blogi keksi)

Kuva: http://www.sxc.hu/photo/421471

No no nono no no nono no no nono there's no limit

2006-11-08T10:04:00.000+02:00

Kun tälle sivustolle mietittiin nimeä, harkitsimme tarkkaan. Keskustelimme viikkoja, mietimme kymmeniä sopivia ehdotuksia. Selasimme läpi sitaattisanakirjoja, luimme tuhansia runoja. Maksoimme kymmenen miljoonaa euroa mainostoimistolle sopivan nimen luomisesta. Soitimme parille tutulle kielitieteilijälle.

Tai siis oikeasti emme.

Maria ehdotti tällaista hassua nimeä. Kannatin ehdotusta, kun en kehdannut tunnustaa, etten tiedä mitä koko sana tarkoittaa. Nono, höh, mikä se nyt on muka olevinaan? Ei-ei? Noh-noh? Dadan vastakohta?

Onneksi apuun tuli jokaisen sivistymättömän sanakirja nimeltä Google. Internetissähän tiedetään kaikki. Kirjoitin hakukenttään Nono, ja kas, löysin Nonoja.

Ensiksiksikin sana on ihan oikeaa suomea, jos uskotaan kotimaisten kielten tutkimuskeskusta:"Interjektio eli huudahduspartikkeli on nimitys vakiintuneille kielellisille äännähdyksille kuten huh, hui, yäk, kääk, oho, nono, jotka osoittavat puhujan affektista reaktiota tapahtuneeseen, sanottuun tai omaan tunnetilaan."

Portugaliksi nono on lukusana, se tarkoittaa yhdeksättä.

F-securen mukaan nono on vaarallinen tietokonevirus. Erittäin totta, ja me sen kuin vain leviämme.

Nono näkyy olevan myös espanjankielinen taidesivusto , italialainen säveltäjä , itävaltalainen designsaitti, aika monen teini-ikäisen ranskalaisbloggaajan suosima bloginimi, hollantilainen klovni, amerikkalainen webhotelli, spammilta suojaava ilmaisohjelma , suomalainen jazzmuusikko ja tietysti urheiluseura .

Ehkä eniten pidin tästä hakukoneen löytämästä selityksestä: "NoNo on yksinkertainen, helppo selittää ja toimii hyvin perhepelinä tai seurapelinä." Näinpä. Tervetuloa pelaamaan ja leikkimään kanssamme.

Artikkelin valokuva: Michelini/Stock.xchng

EI nimi ihmistä pahenna, vai?

2006-11-05T19:09:00.000+02:00

Nono jutustaa seuraavaksi nimistä: nimimerkeistä, bloginimistä, lempinimistä, haukkumanimistä, taideteosten nimistä, nimien etymologiasta, nimenvaihdosta...

Nimi on usein se ensimmäinen mielikuvia herättävä tieto uudesta ilmiöstä. Vaikka asiaa ei tuntisi mitenkään, sen nimen tunteminen saa aikaan tiettyä tunnistamista. Haluaisin matkustaa Havannaan, sillä pelkästään nimen sointu on korvissani lempeä, lämmin ja keinuva. Samoilla – irrationaalisilla – perusteilla Connecticut ei kiinnosta. Minun puolestani saa jäädä väliin paikka, jonka ääntäminen muistuttaa yhtä aikaa konia, kutistamista ja ruohonleikkurin säksätystä.

Kysymmekin teiltä, hyvät lukijat:

Haluatko paljastaa blogisi nimen taustoja? Oletko käynyt henkistä kädenvääntöä bloggaamisesta henkilötodistukseen merkityllä nimelläsi? Minkä nimen itse olisit valinnut itsellesi, jos vanhempasi olisivat sinulta kysyneet? Tai oletko valvonut yökausia miettien, mikä jälkikasvulle (tai blogille, tai novellin/romaanin/kappaleen henkilölle) nimeksi? Oletko viehättynyt jostakin teoksesta nimen perusteella ja lähemmässä tarkastelussa hämmästynyt yhteensopivuutta (tai yhteensopimattomuutta)? Kerro meille nimikokemuksistasi sähköpostiin osoitteella nonotoimitus@hotmail.com

Kuvalähde: http://www.sxc.hu/photo/650192

Kirsi Järnefelt: Valkoiset siivet

2006-11-05T13:20:00.000+02:00

Kirsi Järnefelt: "Valkoisten siipien riisuminen".

Vuosia sitten eräällä Helsingin matkallani poikkesin Ateneumin taidemuseoon, jossa oli esillä Hugo Simbergin piirrosten näyttely. Nuo pikkuruiset puupiirrokset kiehtoivat minua kovasti ja kulutinkin useita tunteja tutkiskellen Simbergin pienten pirujen ja enkelien elämää.

Näyttelyssä oli eräs piirros, joka teki minuun merkillisen suuren vaikutuksen. Siinä oli kuvattuna muuri, muurissa portti ja sen takana paratiisi ihanine sypresseineen. Portti oli juuri ja juuri havaittavasti raolllaan, siitä oli juuri menty. Uteliaisuuteni heräsi, kuka oli päässyt paratiisiin? Kuva kertoi lisää: jokin siivekäs olento oli pyrkinyt sinne. Sisäänpääsy oli kuitenkin ollut työlästä, koskapa menijältä oli irronnut pieni siipi ovenrakoon. Kaiken lisäksi tuo kaunis valkoinen siipi oli irrotessaan tahriutunut vereen.

Mikä kauhea näky ja mikä kauhea ajatus: miten nyt enkeli voi nauttia paratiisin riemuista, jos oma valkoinen siipi puuttuu! Ja mikä tuska, kun siipi on revennyt irti! Ja voiko hän, siivetön, olla enää enkelikään, voiko hän olla oma alkuperäinen itsensä?

Näyttelyssä kulkiessani löysin useita töitä, joissa toistui tämä sama aihe. Ja meidän kaikkien nähtävissä se on Tampereen Tuomiokirkon saarnastuolin portaiden kaiteessa. Sinne Simberg on tosin pelkistänyt teemaa yksinkertaisemmaksi ja koristeellisemmaksi. Samalla hän on liittänyt siihen uuden assosiaation tekemällä aidan ja portin orjantappuran oksista. Orjantappuran piikkeihin tuo pieni valkoinen siipi veritahroineen on järkyttävästi jäänyt roikkumaan.

En ole tutkinut kirjallisuudesta, mitä merkityksiä Simbergin arvellaan tällä teemalla välittäneen katsojille. Sillä ilman selityksiäkin tämä aihe alkoi välittömästi elää omissa kuvissani. Ensinnä ilmaantuivat mustat paratiisin portit rikottuine siipineen niin tussimaalauksiini kuin keramiikkaveistoksiinikin. Sitten aihe laajeni kaikenlaisiin portteihin ja niistä kulkemisen valintoihin. Ja luullessani porttiteeman jo jääneen taakse, oli tämä aihe kuitenkin kuin varkain hiipinyt kuviini mukaan pienten enkelimäisten olentojen ja suurempienkin siipimäisten muotojen hahmossa. Kuitenkaan en ole uskovainen ihminen, vaan vannoutunut tieteellisen maailmankäsityksen kannattaja.

Minulle valkoiset siivet merkitsevät unelmia, ihmisen pyrkimystä olla ihanteidensa ja oman ihmiskäsityksensä mittainen. Varsinkin lapsina, nuorina ja vielä aikuisuudessakin meillä on korkeat ihanteet ja uskomme, että voimme elää niiden mukaan. Jos ei vielä nyt, niin jonain päivänä tulemme niiden mittaisiksi! Ja kuinka käykään? Joudumme pettymään, sillä elämä ei olekaan sellaista kuin luulimme. Ja mikä pahinta, emme itsekään ole sellaisia kuin luulimme. Emme pystykään olemaan hyviä, täydellisiä ja epäitsekkäitä, vaan tahtomattammekin toimimme tavalla, jota itsekään emme aina hyväksy. Tehdessämme yhdelle hyvää, huomaammekin tekevämme toiselle pahaa. Kaikilla asioilla onkin monta puolta, hyvä ja moraalinen riippuu monesti siitä, miltä kannalta asioita katselee.

Tämän toistuvasti koettuaan monet luopuvat ihanteistaan ja tulevat kyynisiksi ja välinpitämättömiksi, kadottaen näin oman sisäisen itsensä. Tätä kuvaa pieni veistokseni ”Valkoisten siipien riisuminen”. Siinä siivekäs hahmo riisuu viittaansa, jonka mukana riisuutuvat myös siihen kiinnittyneet siivet. Hän luopuu unelmistaan ja ihanteistaan. Mutta viitan alla ei ole mitään, rinta jää tyhjäksi sydäntä vailla, sillä ilman ihanteita ihminen ei ole ihminen.

Todellinen ihminen joutuu kulkemaan tahriintuneiden siipien kanssa, valkoiset siipensä veressä. Sillä jos ihminen ei suostu antamaan siipiensä tahriintua elämän multaan, mutaan ja likaan, niin hän lentää epätodellisen korkealla, tuskin edes näkee oikeaa maanpintaa. Hän on etäällä toisten ihmisten oikeista murheista, hän on yläpuolella.

Luulisin, että oikea paratiisi ei olekaan se, minne noustaan ylös johonkin epätodelliseen onnelaan. Todellinen paratiisi on rajallisuuden hyväksymistä, riittävän hyvänä ihmisenä elämistä ja sen ymmärtämistä, että elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että. Tällaisen paratiisin asukkaat kantavat selässään unelmien valkoisia siipiä, mutta ne ovat lukuisten maanpinnalle putoamisten ja pettymysten seurauksena tahriintuneet vereen ja saaneet elämän mullasta harmaata väriä pintaansa.

***

Kirjoittaja: Kirsi Järnefelt

Veistos: Kirsi Järnefeltin "Valkoisten siipien riisuminen".

Valokuvat HML.

Muistojeni ilottomat huorat Ilosen talon vieraana

2006-11-04T14:17:00.000+02:00

Pari viikkoa sitten maanantaina (16.10.) luin loppuun Muistojeni Ilottomat huorat. Samana iltana tv 1:ltä alkoi Kreetta Onkelin Ilosen talon ensimmäinen jakso (kyllä, nämä kaksi teosta liittyvät minun mielessäni toisiinsa).

Myöhemmin viikolla törmäsin Helsingin Sanomien verkkokeskusteluun, jossa useampikin katsoja esitti huolestumisensa siitä, että Ilosessa talossa suomalaiset keskittyvät taas negatiiviseen omakuvaan, ryyppäävät ja rypevät itsesäälissä. Parempi on katsoa ulkomaisia draamakomedioita maksullisilta kanavilta, niin voi välttyä meikäläiseltä ahdistukselta. Samaan aikaan jotkut soraäänet huomauttivat, että eräissä perheissä Ilonen talo on totta, se mitä tapahtuu juuri nyt.

Hm. Toisaalta pitäisi näyttää realistisesti ympäröivää maailmaa ja toisaalta pitäisi tarjota mielen ylennystä, sankaruutta, nousua yleisen elämänahdistuksen yläpuolelle. Kumpikin vaihtoehto kumminkin suhtautuu taiteeseen välineenä, joka kertoo (tai jonka pitäisi kertoa) suomalaisista ja erityisesti luhankalaisista tietynlaista tarinaa.

Hauki on kala on kala on kala. Taide on taidetta on taidetta.

Gabriel García Márquezin Muistojeni ilottomien huorien (WSOY 2006) näyttämönä on Rosa Cabarcasin ilotalo. Onko latinalaisessa Amerikassa närkästytty siitä, millaista kuvaa latinoista teos välittää muulle maailmalle? Takerrutaanko muuallakin ajatukseen taiteesta kansallisten mielikuvien luojana ja muokkaajana, vaaditaanko että ”pitäisi olla” kansan nimissä jonkinlainen: todenmukainen, optimistinen, hauskuuttava, moraalinen? Mietitäänko jossakin kuvitteellisen Macandon todellisen esikuvan laitamilla ahdistuneina sitä, miten Márquezin uudessa pienoisromaanissa taas vahvistuu machoileva mieskuva, ja naiset ovat neitsytmadonnia - tai huoria?

Gabriel García Márquez on tärkeä kirjailija, minulle. Tämän olen häneltä oppinut: kirjoitetun ei tarvitse olla meidän maailmamme lakien mukaista, kirjoitettu noudattaa omia lakejaan, on omassa ympäristössään uskottavaa. Sanat ovat totta paperilla.

Muistojeni ilottomissa huorissa totta on 90-vuotias sähketoimittaja, vanhempiensa ainoa poika, vanhempiensa talossa ikänsä asunut, ikänsä rakkaudesta rahalla maksanut.

Turha kai kertoa, koska minut erottaa kilometrien päästä: olen ruma, ujo ja aikaani kuulumaton. Mutta kieltäytymällä sinnikkäästi olemasta sellainen olen onnistunut tekeytymään täysin päinvastaiseksi. Vasta nyt olen päättänyt kertoa itselleni millainen olen, olkoonkin vain omatuntoni keventämiseksi.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)

Mies haluaa itselleen syntymäpäivälahjan, neitsyen. Hän ostaa yhden yön, sitten toisen ja kolmannen. Yö yön jälkeen mies palaa ilotaloon katsomaan tyttöä, päivisin hän kuvittelee tytön osaksi omaa elämäänsä.

Tässä taitaa olla osa rakastumisen perusolemuksesta paljaimmillaan: sitä rakastuu omiin mielikuviinsa toisesta ihmisestä, ja mielikuvat ruokkivat itse itseään. Ehkä mies rakastuu enemmän uuteen (rakastuneeseen) itseensä kuin rakastettuun.

Mies keksii tytölle nimen, joka hänen mielestään soi paremmin kuin tytön oikea nimi (oikeaa nimeä hän ei halua kuulla). Mies jättää tytölle mielikirjallisuuttaan ja kirjoittaa viestejä, vaikka tyttö on lukutaidoton. Mies valikoi tytölle äitinsä koruja, siis niitä jotka miehen mielestä sopivat tytön tyyliin ja kampaukseen. Kun tyttö kerran unissaan puhuu, mies toteaa:

Hänen äänessään oli rahtunen rahvaanomaisuutta, ikään kuin ääni ei olisi ollut hänen omansa vaan jonkun vieraan joka oli hänen sisällään. Viimeinenkin epäilyn varjo kaikkosi sydämestäni: pidin hänestä enemmän nukkuvana.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)

Joskus uni loppuu. Tulee särö, herääminen. Sen jälkeen jotain muuta.

Valokuvia: Rune Snellman

2006-11-02T15:52:00.000+02:00

Rune Snellman on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Voit lukea hänen NONO-haastattelunsa täältä.

Granaattiomena (Pomegranate)
pigmenttimustevedos / pigment print
17x28 cm
2005

Omena (Apple)
pigmenttimustevedos / pigment print
17x28 cm
2005

Sarjasta "Ajanlasku" /From the series "Chronology"
Rikkisävytetty hopeagelatiinivedos / Sulfid toned silver gelatin print
10 x 20 cm
1984

Sarjasta "Ajanlasku" /From the series "Chronology"
Rikkisävytetty hopeagelatiinivedos / Sulfid toned silver gelatin print
10 x 20 cm
1984

ESB
pigmenttimustevedos / pigment print
44 x 29 cm
1998-2006

Haastattelu: Rune Snellman

2006-11-02T14:56:00.000+02:00

Rune Snellman (s.1950) on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Yhteis- ja ryhmänäyttelyjen lisäksi hänen töitään on ollut esillä yksityisnäyttelyissä.

Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan valokuvauksesta?

Joskus vuonna 1964 ollessani 14v. lainasin veljeni kameran (Nikon Ftb) jolla otin ensimmäiset mv-kuvat ja samaiena vuonna taisin myös vedostaa ekat kuvat. Kuvat tein ystäväni Matti Lahden saunan pukuhuoneessa. Mikä se eka kuva oli sitä en muista mutta sen tunteen kun ensimmäistä kuvaa tein ja se alkoi ilmestymään altaan pohjalle ,se ei unohdu. Hetki oli aivan maaginen.

Mikä ammattikuvaamisessa on muuttunut vuosien varrella?

Siirtyminen mv-kuvaamisesta väripuolelle oli suurin muutos mitä silloin perinteisen filmin saralla tapahtui. Toinen suuri murros on digitaalisen kuvaukseen siirtyminen. Jos on vuosikausia tehnyt pimiössä töitä niin oli se mahtavaa päästä valoisaan tekemään kuvia.

Mikä on suhteesi digikuvaukseen? Entä vanhoihin tekniikoihin?

Nykyään kuvaan pääasiallisesti digille mutta opetan myös Jyväskylän kansalaisopistossa Neulanreikävalokuvausta josta koko valokuvaus on aikoinaan lähtenyt.

Ketä vanhoista mestareista arvostat eniten?

Tärkeitä hmisiä on valokuvauksen saralle sattunut useita, kuten kaksi suuresti arvostamani opettajat, Pekka Helin ja Martti "Kapa" Kapanen. Mestareista taitaa lähinnä sydäntä olla Robert Capa ja Tiina Modotti.

Onko sinulla tyypillistä työpäivää, jos on, niin millainen se on?

Valokuvaajana/valokuvataiteilijana ja yksityisyrittäjänä ei tyypillistä työpäivää taida olla. Jokainen päivä on erilaisia ja mielenkiintoisia. Päivät vaan tahtoo olla pitkiä ja opettaminen Kansalaisopistossa on mukavaa mutta joskus aika uuvuttavaa hommaa.

Miten ideat kuviin tai kuvasarjoihin syntyvät?

Ideat syntyvät useimmiten aivan spontaanisesti. Valokuvataiteilijana on koko ajan töissä. Heti kun herää niin päässä alkaa pyörimään ja alkaa miettimään että mistähän nyt alottaisi.

Kertooko valokuva aina totuuden? Jos ei, niin mitä se kertoo?

Kertooko valokuva totuuden??? Tuskinpa... valokuva valehtelee, varsinkin tämän päivän teknologisessa yhteiskunnassa jossa valokuvan muokkaminen on joka päiväistä. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä että valokuva aikojen alusta lähtien on ollut "manipuloimista" koska kun painat laukaisinta niin hetki on jo kadonnut jonnekin.

Kuva, jonka olisit halunnut ottaa?

Ei kait sellaista olekaan, ainakaan minulle ei tule mieleen mikä se voisi olla.

Mitä sinulla on juuri nyt työn alla?

Tällä hetkellä kuvaan K-S:n sairaanhoitopiirin taidekokelmassa olevia teoksia kirjaa varten ("Terveyttä taiteesta"). Kirjan on määrä tulla markkinoille huhtikuussa 2007.

Jos saisit antaa aloittelevalle ammattikuvaajalle vain yhden ohjeen, mikä se olisi?

Avoin mieli mukaan kun lähtee kuvamaan, että tekee työnsä ajatuksella ja sydämellä. Joskus olisi vielä parempi että laittaisi aivot narikkaan ja kuvaisi pelkästään sydämellä. Vielä voisin lisätä tähän että jos valitsee tällaisen ammatin kuin minä niin siihen pitää suhtautua vakavasti mutta ei kuolemanvakavasti.

Rune Snellmanin kotisivut: www.personal.inet.fi/taide/rune.snellman/index.htm
Blogi: www.rantaruotsalainen.blogspot.com

Artikkelin valokuva: Rune Snellman

Lumikko ja yhdeksän muuta

2006-11-02T07:20:00.000+02:00

Jos tartut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaanin aikomuksenasi lukea niukkaa, kenties hiukan lakonistakin päälauseproosaa, olet napannut käteesi väärän kirjan. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006) on kieleltään rikas, juoneltaan nopeakäänteinen, arkitodellisuuden rajoja rikkova teos.

Vaikeus onkin siinä, miten kertoisin kirjasta paljastamatta liikaa, antamasta lukijalle vääriä ennakko-odotuksia. Tässä kuitenkin joitakin lähtökohtia: teos alkaa siitä, kun Ella Milana, äidinkielen sijaisopettaja Jäniksenselän lukiossa, lukee erään oppilaan kirjallisuusesseen, jossa Dostojevskin romaanin (Rikos ja rangaistus) juoni esitetään merkillisesti vääristyneenä. Ella Milana ottaa esseen kirjoittaneen pojan puhutteluun epäillessään tämän yrittäneen vilppiä, jolloin oppilas vetää Dostojevskin teoksen repustaan esiin. Poika kykenee todistamaan, että esseessä kuvatut tapahtumat ilmiselvästi myötäilevät mestariteosta. (lue lisää...)

Kadehdittavia ideoita novelleihin

2006-11-01T09:15:00.000+02:00

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjailija, joka on ilahduttanut minua jo vuosia, kauan ennen erinomaisen hyvän esikoisromaanin julkaisupäivää.

Portissa ja muissa science fiction -julkaisuissa Jääskeläisen nimi tarinan alussa on aina merkinnyt tavallista laadukkaampia novelleja.

Siksi olinkin jokunen vuosi sitten aivan tohkeissani, kun Jääskeläisen novellit koottiin kokoelmaksi Missä junat kääntyvät. Se piti heti ostaa ja lukea, enkä pettynyt.

Yleensä hullaantumiseni johonkuhun kirjailijaan liittyy selkeästi kieleen. Rakastun jonkun sanoihin, lauseiden rytmiin. (lue lisää...)

Haastattelu: Pasi Ilmari Jääskeläinen

2006-10-30T09:05:00.000+02:00

Valokuva: Tommi Anttonen
Pasi Jääskeläinen (s. 1966) on jyväskyläläinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000) ja tänä syksynä esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta.

Atena julkaisi tänä vuonna romaanisi Lumikko ja yhdeksän muuta. Mikä oli alkusysäys teokselle?

Ihan alussa oli pieni joulunäytelmä, eräänlainen kauhusatu, jonka kirjoitin vuosia sitten ainejärjestön pikkujouluihin. Siinä esiintyi Laura Lumikko, lastenkirjailija, ja hänen perustamansa Tulevien Kirjailijoiden Klubi. Silloin syntyi tuo perusasetelma, eli tarina kirjailijasta, joka on kasvattanut joukon kirjailijoita. Kaikki temaattisen tason jutut ja muut kuviot sitten syntyivät paljon myöhemmin, kun aloin tosissani kirjoittaa romaania.

Romaanissa tutkiskelen ihmisen identiteettiin liittyviä kysymyksiä, sitä, mistä meidän olemuksemme lopulta koostuu.

Olet blogissasi määritellyt tekstisi lajiksi reaalifantasian. Mitä se tarkoittaa?

Reaalifantasia on emansipatorinen käsite. Kirjallisuutta on pitkään kahlittu genrejaottelulla ja toisaalta Suomessa nimenomaan realismin ylivallalla; realismin rajoja murtava romaani on päätynyt helposti genremarginaaliin, ja monethan kiertävät kaukaa teokset, joista puhutaan scifinä tai fantasiana. Reaalifantasia on lähtökohtaisesti realistista korkeakirjallisuutta, joka hyödyntää tarvittaessa fantasian, scifin tai vaikkapa dekkarin keinoja, jos ne auttavat käsittelemään kirjan teemoja ja tuovat jotain lisäarvoa teokseen. Reaalifantastikko ottaa siis käyttöön kaiken, mitä kirjallisuudessa on sen historian aikana kehitelty, sitoutumatta sen enempää tiukkaan arkirealismiin kuin mihinkään genreenkään.

Kuka muu voisi tyylinsä puolesta olla reaalifantastikko?

Reaalifantastikkojen esitteessä ovat mukana minun lisäkseni Anne Leinonen, J-P. Koskinen ja J. Pekka Mäkelä, jotka ovat siis olleet mukana tässä reaalifantasia-ajatuksessa. Muita tyypillisesti reaalifantasiaa kirjoittavia kirjailijoita ovat mm. Johanna Sinisalo, Maarit Verronen, Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Sari Peltoniemi, Kurt Vonnegut, Peter Höeg... Voisin luetella nimiä loputtomiin, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole pystyttää uusia raja-aitoja kirjojen ja kirjailijoiden välille vaan nimenomaan kumota vanhat.

Kirjallisuus on kirjallisuutta, eikä sitä voi kovin pitkälle määritellä realismin ja fantasian käsitteiden avulla. Voidaan löytää hyvin mielikuvituksetonta fantasiaa ja scifiä ja toisaalta hyvinkin mielikuvituksellista ja ajatukseltaan vapaata realistista proosaa. Genrejaottelut ovat kirjallisuuden periluonteen vastaisia, sillä minkä tahansa teoksen syvin olemus ei määrity juonielementtien realistisuuden tai fantastisuuden varassa. Reaalifantastikko on kuka hyvänsä kirjailija, joka vapauttaa itsensä genresidonnaisuudesta, olipa genre sitten arkirealismi tai vaikka scifi. Reaalifantastikko voi kirjoittaa ensin arkirealistisen romaanin, sitten fantasiaelementeillä operoivan teoksen ja seuraavaksi vaikka dekkarin, jos tarinoista sellaisia tulee. Kirjallisuus on perimmäiseltä luonteeltaan vapaata - kirjailijat ovat vuosituhansien saatossa kehittäneet niin monituisia keinoja kertoa tarina, ettei minkään tule estää meitä hyödyntämästä tuota keinovarastoa täysin estottomasti.

Kirjallisuus on jatkumo. Yhdessä päässä on äärimmäinen realismi, toisessa päässä äärimmäinen fantasia. Käytännössä kumpaakaan päätä ei ole mahdollista saavuttaa puhtaasti, vaan kaikki teokset ovat eriasteisia realismin ja fantasian sekoituksia. Tämä on reaalifantasian perusajatus. Kirjailijan pitää voida kirjoittaa tarinaansa fantastisiakin elementtejä ilman, että teos karsinoidaan heti ahtaaseen ja epäilyksiä herättävään genrelokeroon.

Miksi et enää halua tulla määritellyksi scifi-kirjailijaksi?

Koska määritelmä olisi harhaanjohtava. En ole muutenkaan koskaan kirjoittanut tyypillistä scifiä, vaan jonkinlaista realismin ja fantasian sekoitusta. Scifi tuo ihmisten mieleen avaruusoopperat ja sädepistoolit. Scifiä lukee hyvin pieni osa kirjallisuuden ystävistä, suurin osa ihmisistä välttelee scifiksi luokiteltua kirjallisuutta, koska scifi-kirjallisuuden luullaan koostuvan vain "tulevaisuuden teknisillä keksinnöillä spekuloivista tarinoista", kuten scifin tietosanakirjamääritelmä kuuluu.

Miksi haluaisin kirjoittaa vain pienelle lukijakunnalle? Käytännössä moni scifiä vieroksuva ihminen on innostunut romaanistani. Jos sitä markkinoitaisiin scifinä, he eivät olisi edes lukeneet sitä. Ja scifin ystävät osaavat kyllä lukea tuotantoani, vaikka sitä ei scifinä markkinoitaisikaan, jos se vain heitä kiinnostaa. Ja jos joku on niin ennakkoluuloinen ettei lue muuta kuin scifi-leimalla varustettua kirjallisuutta, niin se on sitten huonompi juttu hänelle itselleen.

Eikä romaanissani edes ole scifi-elementtejä. Fantasiaa siitä kyllä löytyy, vaikkakaan ei tolkienilaista.

Ensimmäiset novellini toki kirjoitin ensisijaisesti scifi-yleisölle, ne ovatkin melko mutkikkaita ja toisinaan vaikeita ymmärtää niille, jotka eivät ole tottuneet scifin koukeroisiin juoniviritelmiin. Romaanin kuitenkin kirjoitin suurelle yleisölle, niin ihan tavallisille kirjallisuuden ystäville kuin myös scifistä ja fantasiasta kiinnostuneille, jos he vain lukevat muutakin kuin avaruusoopperaa tai tolkienilaista fantasiaa.

Mitä scifi-fandom sinulle nykyisin merkitsee?

Sitä mitä ennenkin: joukkoa hyvin erilaisia ihmisiä, joista monet ovat kiinnostuneet kirjoittamastani kirjallisuudesta ja jotkut taas eivät. Vieraita, tuttavia ja kamuja. Scifi-fandomissahan minä kirjoittamiseni aloitin, kuten moni muukin kirjan jo julkaissut kirjailijatoveri; ilman Portin kisaa ja fandomin lehtiä tuskin olisin harrastusta tullut aloittaneeksi tai jatkaneeksi. Fandomissa on se kaikkein ennakkoluulottomin lukijakunta, jonka myöntämät Atoroxitkin kannustivat minua kehittymään määrätietoisesti kirjoittajana. Ilman fandomia en olisi tänään kirjailija.

Ja tietysti pidän yhä muiden asioiden ohessa myös hyvästä scifistä ja fantasiasta ja kuulun näin itse fandomiin. Luen säännöllisesti Porttia ja Tähtivaeltajaa, vaikka kirjallinen tai elokuvallinen makuni ei rajoitukaan vain spekulatiiviseen fiktioon.

Miten työstät tekstiä, mikä on tapasi kirjoittaa?

Ideoin ensin perusasetelmia, juonenkäänteitä, henkilöhahmoja, erilaisia kerronnan elementtejä. Sitten, kun kokonaisuus alkaa hahmottua mielessäni, istun koneen ääreen. Kirjoitan, deletoin, hion, muokkaan, kokeilen erilaisia tyylejä, erilaisia kertojaratkaisuja, erilaisia lähestymistapoja. Sadan erilaisen aloituksen jälkeen löydän sen, joka tuntuu oikealta. Kirjoitan hyvin hitaasti, alussa, sillä jos en ole varma siitä, että olen löytänyt oikean tyylin, en pääse eteenpäin. En halua tyytyä vähempään kuin siihen, mikä vakuuttaa minut itseni.

Kun sitten löydän oikeat sanat, työ muuttuu aika nopeaksi. Lumikon ja yhdeksän muuta kirjoitin suurimmaksi osaksi kesän 2005 aikana. Minähän olen äikänope lukiossa, joten kirjoittaminen painottuu kesälomalle. Aloitin kunnolla kesäkuun alussa ja lähetin alustavan version kustantamoihin elokuun puolivälissä.

Mikä sinulle kirjoittamisessa on vaikeaa - vai onko mitään mikä olisi? Millä pääset vaikeuksien yli?

Aloittaminen on vaikeinta, ja siinä oikeiden sanojen löytäminen. Kun on kirjoittanut kymmenen sellaista sivua, jotka tuntuvat oikeilta, tekstiä alkaa syntyä nopeasti.

Vaikeuksien yli pääsen perslihaksilla. En tapaa antaa periksi, kun tosissani johonkin ryhdyn, vaikka luonteeltani jossain määrin tuuliviiri olenkin. Olen kokeillut monia juttuja ja kyllästynyt, mutta kirjallisuus on ikuista.

Miksi kirjoitat?

Kirjoitan, siis olen. Kirjoitan minuuttani kokoon. Kirjoitan maailmaa ympärilläni todellisemmaksi. Kirjoitan koskettaakseni ihmisiä samalla tavalla kuin jotkut kirjat ovat minua koskettaneet.
Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Kurt Vonnegut on yksi suurista. Hänen romaaninsa ovat yhtä aikaa kepeitä ja älykkäitä, niissä voi tapahtua mitä vain, ja niissä on ajatusta. Milan Kunderan kirjallisuuden keveä painavuus on sekin vaikuttanut minuun kovasti. Peter Höeg on ehdoton. Isabel Allenden Henkien talo kolahti, oli hienoa lukea teos, joka osasi olla syvällinen ja jota pidetään "oikeana kirjallisuutena", vaikka se pelaakin vahvoilla fantasiaelementeillä. Siinä ovat nykyiset esikuvani. Ja on joukko suomalaisia kirjoittajia, joiden tuotantoa ihailen, mutta esikuvat ovat tietysti eri asia.

Ennen oli muita, mutta ihminenhän muuttuu. Parikymppisenä wanna be -novellistina luin ahkerasti Clive Barkeria, Stephen Kingiä, Peter Straubia, Ursula LeGuinia, Ray Bradburya ja muita scifin, fantasian ja kauhun suuria nimiä. Tutkin ihan alussa ahkerasti myös Portti-kisan voittajia oppiakseni itse voittamaan Portti-kisan; esimerkiksi Juha K. Tapion ja A. C. Rossin novellit luin kymmeniä kertoja yrittäessäni selvittää, mikä niistä teki niin hienoja. Lopulta selvitin voittajanovellin kaavan, sovelsin sitä ja kirjoitin neljä voittajanovellia itsekin...

Kirjallisuuteeni vaikuttavat myös monet elokuvantekijät, kuten Fellini, Almodovar ja Tim Burton. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei Henkien kätkemä saanut jotain liikahtamaan siinä kohdassa päätäni, jossa tarinat syntyvät. Ja on Chagallin maalauksillakin ollut vaikutuksensa kirjoittamiseeni.

Miten päivätyösi opettajana vaikuttaa kirjoittamiseesi?

Se auttaa minua pysymään hengissä, sillä proosan kirjoittamisella ei perhettä elätetä. Voisin kyllä kirjoittaa työkseni myös arvosteluja ja kolumneja, jos niistä joku minulle riittävästi maksaisi. Itse opettamisesta pidän edelleen kovasti, lyseolaiset ovat huipputyyppejä, mutta valitettavasti heidän kirjoitustaitonsa ei ole yhtä korkealla tasolla ja aineiden lukeminen on toisinaan tappavaa. On sanottava, että nuorison taito käyttää omaa äidinkieltään kirjallisesti on heikentynyt melkoisesti. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Aineiden lukeminen käytännössä vie henkisen energian arki-iltoina ja viikonloppuna en jaksa välttämättä tehdä muuta kuin tuijottaa telkkaria, vaikka yritänkin löytää aikaa ja voimia myös proosan kirjoittamiseen. Kesälomat ovat onneksi suht pitkiä.

Missä vaiheessa seuraava projektisi "Salakäytävät" nyt on?

Yritän saada korjatuksi rästissä olevat korjaamattomat aineet, ennen kuin seuraavat uudet aineet tulevat korjattavaksi, jotta saisin aloitetuksi kirjoittamisen jossain välissä. Ideat ovat siinä määrin kasassa kuin tässä vaiheessa on mahdollista, muu rakentuu kirjoittamisen myötä.

Olet ahkera bloggaaja. Mitä blogin kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Montaakin asiaa. Yksi blogin funktio on markkinoida kirjaa ja saada uusia lukijoita, koska Suomen markkinoilla varsinainen kirjojen mainostaminen on melko vähäistä ja keskittyy muutamiin suht varmoihin myyntimenestyksiin. Toinen on tarjota teoksen jo lukeneille mahdollisuus tutustua teoksen taustoihin ja kommentoida kirjaa, kysyäkin jotain kirjailijalta, jos mieli tekee. Kolmas funktio on pitää yllä kirjoitusvirettä; blogijututhan kirjoitan nopeasti, useimmiten muutamassa minuutissa, ja sitten kun aika riittää proosaan, ei tarvitse kuluttaa aikaa verryttelyyn. Neljäs syy blogittaa on se, että se on jostain syystä hauskaa.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?

Lue, lue ja lue. Lue monipuolisesti mahdollisimman hyvää kirjallisuutta, kaikista eri genreistä. Analysoi lukemaasi. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Osallistu kirjoituskisoihin, mutta älä masennu, vaikket voittaisikaan. Opiskele kirjoittamisen taitoa oppaista ja kurssien avulla, jos siltä tuntuu, mutta älä luovuta vastuuta oppimisestasi muille. Lähetä käsikirjoitus kustantamoihin, kun olet päässyt sille tasolle. Ota opiksesi saamastasi palautteesta, mutta älä anna hylkäävien päätösten nujertaa sinua. Jotta pääsisi julkaistuksi kirjailijaksi, pitää olla lahjakas, mutta pelkkä lahjakkuus on vasta lähtökohta: kirjailijan erottaa lahjakkuuksista sinnikkyys ja kyky opiskella kirjoittamisen taitoa määrätietoisesti - ja silkka onni, sillä moni potentiaalinen klassikko on varmasti jäänyt vuosien varrella vaille sitä yhtä tärkeää ymmärtäjää, joka käyttää valtaansa saattaakseen käsiksen julkaistavaksi.

Tuotantoa:
Lumikko ja yhdeksän muuta (romaani), Atena 2006.
Missä junat kääntyvät (novelleja), Tampereen Science Fiction Seura 2000.

Pasi Jääskeläisen kotisivut: www.kolumbus.fi/pasi.jaaskelainen .
Blogi: www.pazi.vuodatus.net .

Loppuvenytykset

2006-10-28T12:58:00.001+03:00

Ennen kuolemansyntikirjoituksien julkaisua kyselin lukijoilta missä taideteoksissa kuoleman synnit olisivat keskeisessä osassa. Hyviä vinkkejä annettiinkin ja tässä ne ovat kootusti, suluissa vinkkaajan nimi:

Elokuvat:

David Fincher: Se7en (Medis)
Tuulen viemää; Scarletilla on kuulemma kaikki synnit (SusuPetal)

TV:

Englantilainen TV-sarja Synnit (Sins) (Anonyymi)

Musiikki:

YUP: Syyllisyys (Valpuri)
Marianne Faithfull: The Seven Deadly Sins - Kurt Weil's Die sieben todsünden (Luke)

Kirjallisuus:

Grimmin veljesten sadut (Isopeikko)
Topeliuksen saduista etenkin Ahdin lahja (Isopeikko)

Kuvataide:

Hieronymos Boschin maalaus Seitsemän kuolemansyntiä (Roosa)

Kiitos vinkkaajille!

Tui

Artikkelin maalaus: Hieronymus Bosch (tietoja kuvasta)

Rita Mentor: Hyveet ja paheet kasvatuksessamme

2006-10-28T10:06:00.000+03:00

Minut värvättiin mukaan kirjoittelemaan seitsemästä kuolemansynnistä ja hyveistä, joten niitäpä tässä pohdiskelen. Hyveen ja synnin käsitteet ovat tavallisen ihmisen arjessa vähän vieraita ellei ihminen ole uskovainen. Minä en ole, joten puhun tavallisesti mieluummin tutummilla, arkisemmilla sanoilla, kuten “hyvä ja paha”, “oikea ja väärä”, “myönteinen ja kielteinen”.

Miten oppi hyvästä ja pahasta liittyy kasvatukseemme? Miten se auttaa meitä kehittymään? Kyllä kai tarkoitus on kehittyä hyväksi ihmiseksi? Älä tee pahaa. Tee hyvää. Koulun ja kodin yhteisvaikutus, joskus kirkonkin, tuntuu meissä kaikissa. Punnitsemme näkemäämme ja kuulemaamme, vertaamme itseämme toisiin, muodostamme joko omat käsitykset asioista tai otamme pureskelematta vastaan muiden tehtailemat totuudet.

Miten voi olla vain seitsemän kuolemansyntiä? Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus? Ovatkohan jotkut kiihkouskovaisten lahkot kehittäneet pidemmän listan? Ja toisaalta kysyn mikä ylpeyden lajeista on syntiä, mikä ei? Vai kaikkiko? Eikö isä saa olla ylpeä pojastaan? Mihin itsekkyys sijoittuu? Onko itsekkyys selkeästi pahe? Eikö joskus ole hyväksi olla itsekäs? (lue lisää...)

Valokuva: Bies/Stock.xchng

Kirjailija Reko Lundán on kuollut

2006-10-27T16:07:00.000+03:00

ja Helsingin Sanomissa on melko laaja nekrologi.

En taida osata kirjoittaa tästä laajasti ja kaunopuheisesti. Muistan muutaman vuoden takaista Lundánin näytelmää Aina joku eksyy. Katsoin sitä naurusta kippurassa, vaikka samanaikaisesti myös itketti ja mietin, miten hirveille asioille nauran.

Tämä ei naurata, tämä surettaa.

Kahdeksas kuolemansynti

2006-10-26T06:18:00.000+03:00

Inhimillinen heikkous ei järjesty siististi luetteloiksi. Minä lupasin siksi, että keksin meille kahdeksannen kuolemansynnin sitten, kun kaikki vakavammin otettavat rikkeet on käsitelty.

Sitten tajusin, etten osaa. En nimittäin pysty ottamaan mitenkään vakavasti niitä seitsemääkään.

Enimmäkseenhän niissä synneissä on kyseessä kohtuudesta ja tasapainosta, joistain on tullut jo melkein hyveitä. Ahneudesta ja ylpeydestä ainakin olisi silkkaa etua nyky-yhteiskunnassa. Viha, kateus ja laiskuus ovat jossain mittakaavassa sittenkin välttämättömiä meistä kunkin psyykkiselle hyvinvoinnille. Äärimmäisyyksiin ei toki sopisi mennä, mutta jossain määrin terve ihminen niitäkin tarvitsee. Kohtuuttomuus ruuassa ja juomassa kuulostaa enemmän sairaudelta kuin synniltä.

Ja irstaus sitten, kuka teistä ei hymyile salaa, kun päästään tähän kohtaan listaa.

Kuolemansynneistä on tullut keveitä, kliseisiäkin. Kymmenessä käskyssä on ehkä vielä tallella enemmän särmää, mutta syntejä pyörittelemällä ei vielä oikein pääse käsiksi ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Synnit ovat kiehtovia ja lystikkäitä kevytpaheita. Synnit ovat jotain, jota voi hauskasti testata käytännössä ylioppilaslehden artikkelissa. Ne ovat niitä, joihin se piirrettyjen sarvipäinen hahmo yrittää yllyttää, ja enkeli kieltää kesysti. Niiden uskonnollista merkitystä en tässä lähde nyt erittelemään, mutta kulttuurisesta merkityksestä on teho karissut ja kauan sitten.

Se todellinen pahuus on jotain muuta, siihen ei näin helpoilla kulttuurityökaluilla pääse käsiksi. Edes viha ei riitä selittämään lapsiprostituutiota tai orjuutta tai kidutusta. Keskitysleirejä tai kansanmurhia ei pysty puhumaan tyhjiin tai ymmärtämään, eivätkä ne silti mihinkään ilmiöinä katoa tai lopu.

Ja vaikeinta on tietenkin ymmärtää sitä, että hirveimpiäkin tekoja tekevät aivan tavalliset ihmiset. Meissä jokaisessa asuu sisällä myös se mahdollinen hirmuhallitsija. Onneksi useimmissa tapauksissa sillä ei ole tilaa toteuttaa itseään aivan vapaasti.

Ehkä voisin nimetä sen kahdeksannen syntini vaikka ahdasmielisyydeksi.

Se on vanhoista synneistä lähinnä laiskuutta, jos puhutaan nimenomaan hengen laiskuudesta. Vihastakin se on lainannut joitain piirteitä, polttoainetta se voi hakea vaikka ahneudesta. Siihen liittyy kuitenkin ehdoton uskomus oikeutuksesta mille tahansa teolle. Se on sitä jääräpäisintä ehdottomuutta, lujaa vakaumusta, kaikkeen uuteen ja erilaiseen kohdistuvaa raivoa, äärimmäistä konservatiivisuutta ja paikoilleen jämähtämistä. Se on meissä kaikissa.

Ja kun en osaa sitä paremmin kuvailla, annan vuoron eräälle filosofian klassikolle:

“And sin, young man, is when you treat people as things. Including yourself. That’s what sin is.”
“It’s a lot more complicated than that-”
“No. It ain’t When people say things are more complicated than that, they means they’re getting worried that they won’t like the truth. People as things, that where it starts.”
“Oh, I’m sure there are worse crimes-”
“But they starts with thinking about people as things…”

(Jos nyt ihan totta puhutaan, niin sitaatti oli kyllä varastettu Terry Pratchettin Fantasiaparodiasta Carpe Jugulum ja filosofiaa miettii siinä noita-akka nimeltä Muori Säävirkku)

Lisää laiskahkoa moralisointia löytyy vinttikamaristani

Valokuva: dlRitter/Stock.xchng

Laiskuudesta ja joutilaisuudesta

2006-10-24T22:16:00.000+03:00

Laiska, laiskamato, laiskanläntä, laiskanpulskea, laiskiainen, laiskimus, laiskuri, lorvailija, lorvi, vetelys, tyhjäntoimittaja.

Laiskuus, joutilaisuus? Laiska, joutilas? Sanat soivat korvissani erilaisin painotuksin. Niitä käytetään usein toistensa synonyymeina, mutta niiden välillä on eroa. Laiskuus on negatiivista, joutilaisuus positiivista. Nykysuomen sanakirja vahvistaa asian. Laiska on muun muassa haluton työntekoon, veltto, vetelä, saamaton ja mukavuutta rakastava. Joutilas puolestaan toimeton ja vapaa.

Laiskuus on aktiivinen sana. Laiskotella, olla laiska on tekemistä, tietoista valintaa olla tekemättä mitään. Joutilas on näennäisesti passiivisessa lepotilassa, ikään kuin valmis tekemään jotain kunhan työ kohdalle osuu. Useimmat meistä ovat mieluiten toimettomia ja vapaita kuin saamattomia ja velttoja.

Pahimmillaan laiskuus on velvollisuuksien laiminlyömistä, välinpitämättömyyttä, toisten huomioonottamattomuutta, itsekkyyttä. Välinpitämättömyys liittyy ennen kaikkea henkiseen laiskuuteen, haluttomuuteen ottaa selvää asioista, haluun olla tietämätön. Laiska kieltäytyy. Laiska ei piittaa.

Joutilaisuus ei ole passiivisuutta. Näennäisessä tekemättömyydessä voi muhia suuria ajatuksia, löytämisen mahdollisuuksia, uusia oivalluksia. En usko monenkaan taideteoksen tai tutkimuksen syntyvän ilman joutilaisuuden mahdollistamaa oivalluksen tilaa. Joutilaisuus valmistaa ideoille tietä, mahdollistaa niiden kypsyttämisen. Se on positiivinen tila. Joutilaisuus ja laiskuus ottavat toisistaan mittaa, kun tulee aika toteuttaa ideoita. Muuttuvatko hiljalleen kypsytetyt ideat toiminnaksi vai ottaako laiskuus vallan?

Kirjoittaja: Tui

Valokuva: Plusverde/Stock.xchng

Ahneus

2006-10-22T23:27:00.000+03:00

”Lattialla kamarinoven vieressä oli pino avaamattomia sokerilaatikoita. Sohvanpäätyä vasten oli ladottu kymmenittäin suklaarasioita, itse asiassa joka puolella keittiötä oli jos jonkinlaisia makeisia, ikkunalaudoilla, peltiämpäreissä ulko-oven pielessä, sohvan alla, tiskipöydällä. Karamellipusseja, siirappi- ja fariinisokeri- ja hunajapurkkeja, pastillirasioita.
--
Makea ravinto, se oli syynä siihen että hän yhä eli, että hän surkeudestaan huolimatta oli yhä niin käsittämättömän vahva ja kestävä. Niin iso ruho kuin hänen oli hirvittävän painava kantaa, kuin tynnyrillinen suolasilavaa, vain makeiset sisälsivät tarvittavan määrän ravintoa, ilman niistä saatavaa voimaa hän makaisi tässä kuin valas kuivalla maalla. Kun työnsi suunsa täyteen rusinoita ja fariinisokeria, silloin pystyi sytyttämään lampun ja kantamaan puut sisään ja panemaan tulen uuniin, ainakin niin kauan kuin suupalaa kesti.
--
Hän kuvitteli, Olaf sanoi, hän kuvitteli joskus että oli olemassa jotain mitä hän ei vielä ollut maistanut, täydellinen makeinen, että kaikki mitä hän tähän saakka oli kokeillut oli ollut vain esimakua, hän uskoi että hunaja ja rintasokeri ja suklaapalat viittasivat johonkin, joka oli niin makeaa ettei sitä voinut sanoin kuvailla. ”
Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä, s. 34-35, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1996

Lapset ovat ahneita, jos he yrittävät omia litran jäätelöpakkauksesta muita isompaa siivua tai kolmatta kakunpalaa. Aikuiset osaavat olla korrektisti kahvipöydässä, heidän ahneutensa on näkymättömämpää. Jos se on ruoka-ahneutta, niin se toteutuu helpoimmin yksin kotona keksipaketin tai suklaalevyn kanssa.

Ahneus on likellä kohtuuttomuutta, mutta siinä missä kohtuuttomuus on määrän ylittämistä, ahneus on sisäistä tyytymättömyyttä siihen, mitä on käsillä tässä ja nyt. Torgny Lindgrenin Kimalaisen medessä Olaf haaveilee täydellisestä makeisesta, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan maistanut. Ahneen pitäisi mielestään olla jossakin muualla kuin on, tehdä muuta kuin tekee tai toisella tavalla, tavoittaa lisää ja paremmin sitä epämääräistä jotakin, jota myös elämiseksi kutsutaan.

Tietyt ahneuden muodot hyväksytään ahkeruuden tai aktiivisuuden nimissä. Uraputkessa puurtavat jatkavat päiväänsä ylitöillä eivätkä vapaallakaan ole vastaamatta firman puheluihin. Elämysahneet taas laukkovat kurssilta toiselle ja tapaavat siinä välissä pari ystäväänsä, menevät nukkumaan puolen yön jälkeen ja lähtevät aamuvarhain kuntolenkille. Silti ahneelta uhkaa koko ajan jokin mennä ohi, se tärkein projektityö ei toteudukaan, kohuttu uutuuselokuva jää näkemättä. Ahne ei tule kylläiseksi.

Ystävä ihmetteli, miksei joogan jälkeen olo ollutkaan hyvä ja rentoutunut. Sitten hän tajusi ahnehtivansa tunneilla: raajat piti taivuttaa ääriasentoihin, sillä pienillä liikkeillä hän ei olisikaan tarpeeksi hyvä joogaaja eikä näyttäisi muiden kurssilaisten silmissä mahdollisimman tehokkaalta. Itse ahnehdin kirjoja, en malta lukea yhtä loppuun, vaan aloittelen viittä yhtä aikaa ja etsin sitä ”parasta”, joka ”kannattaa” lukea loppuun asti. Enhän halua hukata aikaa mitättömyyksiin.

Ahneuteen liittyy luopumisen vaikeus. Kun kirjoitan, säilyttelen viittä versiota samasta tekstistä ”varmuuden vuoksi”, jos niitä joskus kumminkin tarvitsin. Samaan aikaan en malta pysähtyä jo saatuihin ideoihin ja kehitellä niitä, vaan kuvittelen että mutkan takana on se vielä parempi, se täydellinen. Tynkätiedosto tiedoston perään kertyy kovalevylle – kas, olenhan ollut ahkera ja tuottelias, olen ollut olemassa. Kauhistus, jos aika ja elämä loppuvat kesken ennen kuin ehdin löytää sen mitä olen etsimässä, siis sen täydellisen idean ja sille toteutuksen.

Ahne minä pelkää valitsemista, sillä valitsemalla sulkee jotakin pois mahdollisista tulevaisuuksista. Siispä soudan ja huopaan eri vaihtoehtojen välillä ruokakaupan tiskilläkin. Ottaisinko viiliä vai jogurttia? Maustettua vai maustamatonta? Mitä siitä etten oikeasti tarvitsisi molempia, kun kumminkin haluan? Mitä enemmän yritän rajoittaa haluamisiani, sitä enemmän haluan ja mainoksetkin haluavat että haluan – olen siis ahneuteni vanki, haluan viilin JA jogurtin silläkin uhalla, että jompikumpi pääsee vanhenemaan jääkaapissa.

Ahnetta ajaa eteenpäin haluamisen ja kokemisen vimma. Samalla haluaminen ja kokemusten etsiminen jumittavat: jotta voisi aidosti kokea ja kohdata uutta, pitäisi olla valmis myös luopumaan. Kaikkia henkisiä ja aineellisia nippeleitä ja nappeleita ei kannattaisi omia itselleen, mutta ahne ei osaa hellittää. Siksipä kirjahyllyssäni kummittelee mappirivi, jonka vanhimmat paperit ovat viidentoista vuoden takaa. En minä niitä ole moneen vuoteen tarvinnut, mutta saattaisin tarvita, ehkä kenties. Sitten joskus.

Ahne vaatii itseltään ja muilta, on tyytymätön vanhaan, sitkuttelee tulevaisuutta ja mutkuttelee nykyisyyttä. Jos olisinkin muuttanut Helsinkiin, jos olisinkin alkanut opiskella luonnontieteitä, jos olisinkin alkanut seurustella sen kurssi-ihastukseni kanssa, olisin kenties saanut enemmän kuin minulla on nyt – kenties, sitähän en ikinä saa selville. Sitten kun vuodenvaihteessa olen lomamatkalla, niin siitä otan kyllä kaiken irti.

Niin, tässä välissä jossakin on se nykyhetki. Pitää siteerata Kai Niemistä (Kokoelmasta En minä tiedä, vuodelta 1985, kustantaja Tammi).

"Elämä on kuin hyvä juusto: ensin höyläät ohuen viipaleen, maistelet, viivyttelet, nautit; sitten vedät toisen, kolmannen viipaleen, tunget niitä suuhusi yhä nopeammin, lopulta heität juustohöylän tiskipöydälle ja otat veitsen, kuorit koko kimpaleen ja pilkot sen paksuiksi palasiksi joita ahmit kunnes alkaa närästää. Lihot; nenäsi ja niskasi ovat täynnä punaisia näppylöitä, etkä enää piittaa koko juustosta: mielesi alkaa tehdä sipulimakkaraa. Sellaista on elämä."
Kirjoituksen valokuva: RA

Viides rooli: Vihan värit

2006-10-21T12:53:00.000+03:00

Tunnen vihan kolme muotoa, ne näyttäytyvät minulle väreinä: punaisena, mustana ja valkoisena.

Vaarattomin niistä on punainen. Se on raivon tulinen sisar, joka syöksähtää esiin valon nopeudella ja linkoaa ilmoille teräviä, satuttamaan tähtääviä sanoja. Se saa veren kuohahtamaan ja suonet sykkimään, se hämärtää näön, viskaa pään taaksepäin ja kasvattaa äänen karjunnaksi, hervottomaksi huudoksi, jonka seassa kirosanat törmäilevät toisiinsa. Punainen viha toimii kuin palkeet, se lietsoo itsensä salamannopeasti näyttäväksi ja suureksi liekkimereksi, mutta sen elinkaari on lyhyt. Arat se pelästyttää, mutta pauhuun tottuneita punainen viha myös huvittaa. Huipun saavutettuaan se hiipuu pois, jättäen jälkeensä hämillisiä ilmeitä ja palaneen käryä, toisinaan myös puhdistuneen ilmapiirin.

Musta viha on vahva, silmitön ja aggressiivinen, se on syntynyt lyönneistä, potkuista, alistamisesta ja jatkuvasta pelosta. Se on täynnä kuonaa, visvaa ja märkiviä haavoja. Se kalvaa sielua ja syö sydäntä, pesiytyy ihon alle ja mielen moniin onkaloihin. Musta viha leimahtaa esiin pimeydessä, yön hiljaisina sudenhetkinä, katseiden ulottumattomissa. Se on pitkäikäinen ja vaikea nujertaa, sillä kostonhimo pitää mustan vihan hengissä. Se kutsuu itseään mielellään oikeutetuksi ja odottaa kärsivällisesti tilaisuutta jatkaa pahojen tekojen kierrettä. Oman ajan ehtyessä se siirtää löyhkäävän taakkansa seuraavalle sukupolvelle.

Kolmikosta kavalin ja julmin on valkoinen viha. Se on kylmä ja laskelmoiva eikä tarvitse syytä sivalluksilleen, sillä sille riittää nöyryyttämisen tuottama nautinto. Valkoinen viha ihannoi kovuutta ja väkivaltaa, se rakastaa yleisöä ja julistaa aina olevansa oikeassa. Se puolustaa olemassaoloaan reviirillä sekä itsekkäillä ajatuksilla, joiden sijamuoto on genetiivi: minun, minun, minun! Armolle valkoinen viha vain nauraa halveksivasti, sillä muiden tuska on sen eliksiiri ja olemassaolon suurin syy. Valkoinen viha on kolmikosta vaarallisin ja synneistä raskain kantaa, sillä sen viitan alle on kätkeytynyt kalma, itse armoton tuoni, joka viikatteellaan katkaisee elämänlangan.

Kirjoittaja: Viides rooli www.viidesrooli.wordpress.com

Valokuva: Blary54/stock.xchng

Irstaus ja elokuva

2006-10-17T17:10:00.000+03:00

Pyysimme kahta toisilleen tuntematonta mediaopettajaa, turkulaista Tommia ja rovaniemeläistä Medistä käymään sähköpostikeskustelua elokuvien irstaudesta. Nyt kaikkien luettavissa oleva keskustelu on käyty 21.- 26.9.2006.1.

(Tommi) Turussa. Työhuoneen ikkunaan tuijottaessa. Torstai.

Olen miettinyt irstautta paljon. Olen miettinyt irstautta elokuvassa. Olen miettinyt, miten kuva voisi olla irstas. Kysehän on valosta. Toisaalta koska valo on se, joka paljastaa kaikki irstaudet, voi elokuvaakin pitää irstaana - mutta ehkä kattokruunuakin.

Tavallisesti irstaaksi laskettaneen ensi sijassa seksiin ja pornografiaan liittyvät kuvat, vaikka irstaus elokuvassa kyllä liittyy muunkin kuin paljaan pinnan näyttämiseen. Kyse on joka tapauksessa juuri pinnasta, itsestäänselvyyksien painokkaasta, itseisarvoisesta näyttämisestä.

Tällaiseen pinnan estetiikan irstauteen liittyy olennaisesti myös tapa, jolla pinta kerrotaan – vaikka ennemminkin kyse on näyttämisestä eikä niinkään kertomisesta. Viittaan Hollywoodin klassiseen elokuvakerrontaan, jonka keskeinen sääntö on syyn ja seurauksen logiikan rikkumattomuus sekä se, että pahan on saatava palkkansa.

Kuvatut kohteet eivät sinänsä ole irstaita ennen kuin leikkaaja on tehnyt työnsä ja valtamedian silmät on leikatun kokonaisuuden irstaaksi määritellyt. Oleellista onkin se, kuka määrittelee sen, millainen on paha henkilö, jonka on saatava palkkansa. Siis kysymys on tuotannon vallasta ja rahanvirtoja seuraavista median kätyreistä.

Sukupuolielinten näkyminen elokuvassa ei ole irstasta, mutta sen määrittäminen irstaaksi on irstasta.

2. (Eero) Rovaniemellä. Keittiön pöydän ääressä. Sunnuntai.

Niin, taitaa olla katsominen yksi irstailun muoto. Ja sitähän koko elokuva on, katsomista.. Jo mykkäelokuvan ajalla tehtiin paljon mukamoralisoivia elokuvia kaikenlaisista irstailun muodoista, koska silloin voitiin myös näyttää niitä. Eikä siitä ole varmaan vielä kovin kauas edetty.

Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen yksi elokuva, joka ihan oikeasti pyrkii asiaa pohtimaan.

Martin Scorsesen Taksikuski (1976) on sellainen. Katolisen kasvatuksen saanut ja pappisuraakin harkinnut Scorsese teki elokuvan ankaran kalvinistin Paul Schraderin käsikirjoituksesta. Taitaakin olla niin, että mitä ankaramman moraalikäsityksen vaikutuksessa on kasvanut, sitä enemmän näitä asioita pohtii.

Taksikuskissa metodinäyttelijä Robert DeNiro näyttelee unettomuudesta kärsivää taksikuskia Travis Bickleä, jota suurkaupungin irstaus alkaa pakkomielteenomaisesti häiritä. Taitaa elokuvan syntinen suurkaupunki olla kuitenkin Travisin oman psyyken symboli. Väkivaltaanhan se johtaa, jos ei viettejään osaa käsitellä. Are you talking to me?

Paul Schrader käsitteli aihetta vielä omassa ohjauksessaan elokuvassa Hardcore (1979), jossa keskilännen uskovaisen miehen (Schraderin alterego?) tytär joutuu töihin pornobisnekseen ja isä lähtee tätä pelastamaan ja tietysti kohtaamaan omat demoninsa. Nyt ei kukaan enää tekisi sellaista elokuvaa. Porno ei ole enää pornoa vaan ”aikuisviihdettä” ja sen kuluttaminen kuuluu arkipäivään. Taitaa ylensyöntikin olla nykyään paljon pahempi kuolemansynti kuin irstailu.

3. (Tommi) Turussa. Saman ikkunan edessä. Maanantai.

Jos katsominen on irstailua, niin kannattanee miettiä, miksi näin on. Mikä tekee katsomisesta irstailua? Voyeurismia lienee aina pidetty irstaana ja epäilyttävänä, mutta koska tämän päivän kokemuksemme suurelta osin perustuvat silmän valtaan, niin kai me kaikki olemme irstailijoita. Ja tosiaan myös elokuvan katsoja on aina tavallaan tirkistelijä. Ikään kuin elokuvaa katsoessamme tirkistelisimme toisten elämää avaimenreiästä.

Mutta kysymys liittyy mielestäni ennen muuta valtaan esittää jokin jollakin tavalla. Nimenomaan tuo esittämisen tapa tekee meistä katseeseen nojaavia tirkistelijöitä – kuten Travis Bicklestäkin. Jean Baudrillard käyttää asiasta ilmaisua ”läpinäkyvyyden rivous”, jota luonnehtii syvyydettömyys, pinnallisuus, joka saa kaiken tuntumaan läheiseltä. Aivan kuin katsoisimme kaikkia asioita lähikuvassa, kuten Bickle omaa peilikuvaansa.

Kyse on kuitenkin aina spektaakkelista, joka on jonkun toisen rakentama. Katseestamme tekee irstaan katsettamme ohjaavat rakenteet kuten elokuvan kerronnalliset ratkaisut, joiden avulla teemme päätelmiä näkemästämme. Kysymys on kuitenkin vallasta myös katsojan tasolla: me emme ole katsojina taustoiltamme samanlaisia, ja siksi jokin asia on irstasta jollekin mutta tavallista kauraa toiselle.

Eräänlainen ääriesimerkki voisi olla Pasolinin Saló, Sodoman 120 päivää (1975). Yhteiskunnan valtaapitävät miehet näyttäytyvät elokuvan fiktiossa äärimmäisen vastenmielisinä, mutta kyse on kuitenkin fiktiosta. Elokuvan irstaudesta on vedetty paralleeleja fasismiin Mussollinin valtakauteen. Läpinäkyvyyden rivoudessa kuvista saadut kolhutkin osuvat (kenen tahansa) omaan nilkkaan. Valtaa ei saa moisella, vallitsevien normien mukaan perverssiksi kuvatulla tavalla sohia: elokuvan esittäminen kiellettiin monessa maassa (esim. Suomessa levitykseen vasta 2001) ja ohjaaja murhattiin heti ensi-illan jälkeen. (Kuka nyt omalle irstaudelleen nauraisi?) Murhan yhteydessä uskomukset jonkinlaisesta salaliittoteoriasta ovat voimissaan…

Spektaakkelin, yhteiskuntarakennelmien on pysyttävä pystyssä fiktiossakin. Se on irstasta. Tämän mukaan epäilyksesi siitä, että ylensyönti olisi pahempi kuolemansynti kuin irstailu, pitää paikkansa. Tosin valmiiden rakennelmien syöttäminen ajaa meidät irstaiksi ylensyöjiksi. Irstaus ei siis kuitenkaan aina synny vasta katsojan silmässä. Meille näytetään asioita, jotta emme näkisi jotakin muuta? Mitä irstas läpinäkyvyys estää meitä näkemästä?

4. (Eero) Rovaniemellä. Olohuoneen sohvalla. Jälleen sunnuntai.

Kuule Tommi, tajusin juuri että irstauslaarini taitaa olla tyhjä. En oikein löydä viisasteltavaa aiheesta enää. Elokuvissa taitavat tabut olla nykyään aivan muualla ja irstauden käsitteen laajentamista johonkin modernimpaan en osaa tehdä. Enkä osaa vastata tuohon viimeisessä kappaleessasi esittämiisi kysymyksiinkään. Taitaa kyllä olla taas yksi kuolemansyntikin tässä takana. Laiskottelu.

Mutta juuri kun ajattelin ja kirjoitin, että kaikki on nähty elokuvissakin, pääsi tositelevisio hätkähdyttämään. Minua ja toivottavasti kaikkia muitakin, jotka sen näkivät.

Big Brotherin talossa nähtiin jotain, joka näytti hyväksikäyttöyritykseltä. Toivon todellakin, ettei kyynisinkään BB-tuottaja innostunut tästä potentiaalisena katsojalukunostattajana. Toivon todellakin, että katsojat ajattelevat mitä näkivät muutenkin kuin pelin osana.

Humalainen riisumassa sammuneen housuja oli järkyttävää katsottavaa. Irstasta?Jätän Tommi, sinulle loppusanojen kirjoittamisen. Seuraava aiheemme on toivottavasti sellainen, että saamme rajumpia näkökulmavaihdoksia aikaan. Olkaapa ihmisiksi siellä Turussa!

5. (Tommi) Turussa. Ikkunan takana puut vaihtaneet väriä. Tiistai.

Kertookohan se mitään elokuvan ja irstauden suhteesta, että meidän irstauslaarimme on tyhjä? Se voisi kertoa enemmän meistä mutta tuskinpa vain. Viimeksi esittämäni kysymys jäänee vaille vastausta: läpinäkyvyyden taakse ei voi nähdä, koska kaikki nähtävä kelluu pinnalla. Voimme silti yrittää nähdä mekanismeja, joilla pinta pannaan toimimaan ja joilla meistä tehdään ylensyöjiä.

Jotenkin tuntuu, että tästä aiheesta olisi paljonkin kirjoitettavaa, jos olisi aikaa paneutua asiaan erilaisista näkökulmista. Nyt olemme ehkä jääneet pääosin kuvailun tasolle. Alku se on sekin, mutta oikeastaan vasta tuota mainitsemaasi viisastelua. Ehkä syynä on laiskottelu, ehkä ympäröivää arkea joka tasolla määrittävä irstaus. No, taas päädyin tyhjään tokaisuun. Vai onko niin, että asiat muuttuvat irstaiksi vasta, kun niiden sanotaan olevan irstaita.

Lopuksi vielä yksi esimerkki. Mainitsit Big Brotherin, jota minä en oikein pysty katsomaan. Se on niin katsojaa aliarvostavaa ”viihdettä”, että ohjelman tuottajia voi sanoa irstaiksi. Muuten Ben Eltonin romaani Tappavan kuuluisa (2001, suom. 2003) on tästä mukava fiktiivinen esimerkki. Minun esimerkkini ei kuitenkaan ole Big Brother vaan sunnuntaina televisioidut Miss Skandinavia –mittelöt. Oli kammottavaa katsoa Jani Sievistä haastattelemassa missikandidaatteja. Sievinen seisoa tapitti täysissä pukeissa rusetti tiukasti kaulassa haastelemassa tyhmiä paperinmakuisia kysymyksiä bikineissä hetkuville naisille. Missikisojen asetelma osoitti yhteiskuntamme perustan, jota tuotetaan kaikenlaisissa audiovisioissa, niin Big Brotherissa, missikisojen televisioinneissa kuin elokuvissakin. Sanottakoon loppusanoiksi, että raapimaamme elokuvan (ja yleensä kuvan) irstautta kannattaisi tarkastella enemmänkin. Ehkä senkin aika vielä tulee.

Artikkelin valokuva: Bubbels/Stock.xchng

Kirsi Myllyniemi: Kohtuuttomuus

2006-10-15T20:54:00.000+03:00

Esi-isämme luolamiehet metsästivät ja marjastivat pysyäkseen hengissä. Tuolloin parhaat hengissä selviämisen edellytykset oli ihmisillä, joilla oli hyvä hyötysuhde, jotka pystyivät käyttämään nauttimansa energian mahdollisimman hyvin hyväkseen. Nyt on toisin: tämä hyvä hyötysuhde koituu ongelmaksi: tarjolla on niin paljon energiaa, että pitää miettiä keinoja, millä energiaa polttaisi, ettei kaikki jäisi kehoon.

Visuaalisuuteen painottunut kulttuurimme ihannoi hoikkuutta, jopa laihuutta ja uskottelee, että se on merkki itsekurista. Moni pistää yhtäläisyysmerkit hoikkuuden ja terveyden väliin sen enempää ajattelematta. Hoikkuutta ihannoidaan enemmän kuin terveyttä. Hoikkuuskaan ei takaa terveyttä. Aikamme tuotoksiin kuuluu syömishäiriöiden hengenvaarallinen ongelma. Edelleen on niitäkin, jotka tupakoivat terveytensä kustannuksella pysyäkeen hoikkina tai saavuttaakseen hoikkuuden. (lue lisää...)

Veloena: Gula shaker

2006-10-15T17:21:00.000+03:00

Kohtuuttomuus, gula, on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Toisinaan se suomennetaan mässäilyksi. Koska Kirsi Myllyniemi on lupautunut kirjoittamaan gulasta syömiseen liittyen, en aio tässä puuttua mässäilyyn sen enemmän kuin esittämällä muutaman kysymyksen, jotka johdattelevat kohti varsinaista aihettani – henkistä kohtuuttomuutta.

Onko liiallisessa mässäilyssä (sekä kvalitatiivisessa makusteluun keskittymisessä tyyliin ”elän syödäkseni” että kvantitatiivisessa mättämisessä – johon käytetyt summat ja safkat ovat aina pois jonkun nälkäisen suusta) kyse lopulta vain vääristä ehdollistumista? Onko kyse siitä, että tilanne nimetään väärin ”näläksi” kun kyseessä olisi ”unentarve” - unihäiriöiden tutkimushan kertoo meille, kuinka liian vähän nukkuminen (joka usein kytkeytyy stressiin) sekoittaa kylläisyyshormonien, leptiinin ja greliinin, toiminnan? Ovatko väärät ehdollistumat oikeastaan sielun vika – kai syntien pitäisi jotenkin tahrata nimenomaan sielua? Ja jos ovat, tarkoittaako tämä, että sielu voitaisiin ymmärtää joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa?

Viimeinen kysymys tuo mieleen jotain lihavuudesta viime aikana kirjoitettua: "We know this is not about gluttony -- it is the interaction of heredity and environment.” Nämä ovat Sydneyssa kansainvälisen lihavuutta käsittelevän konferenssin toisen johtajan Kate Steinbeckin sanoja.

Jos lihavuus on perimän ja ympäristön vuorovaikutuksen tulosta, eikä suinkaan minkään sielun virheen syytä, olisiko myös mässäilyn kohtuullisuutta niinikään karttava päinvastine – pidättyvyydellä mässäily – sitä?

Huomaan ajattelevani aristoteelisen perinteen mukaisesti kohtuuttomuutta poikkeamana jostakin keskitien ratkaisusta, kohtuullisuudesta. On monia tapoja olla hillitön, kohtuuton. Eikä oikeastaan ole kovinkaan mielekästä erotella kohtuuttomuuden lihallisia ja henkisiä puolia. Prae-propere, laute, nimis, ardenter, studiose - liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian tarkasti (joku latinisti saa halutessaan kernaasti hienosäätää tätä raakarouhaisua – käänsin nuo katolisen tietosanakirjan englanninkielisestä käännöksestä edelleen) ovat määreitä, jotka sopivat paitsi mässäilyyn, myös henkiseen kohtuuttomuuteen.

Katolilainen mystikko Juan de la Cruz näyttääkin teoksessaan Noche Oscura (eglanniksi The Dark Night of the Soul) puhuneen myös henkisestä mässäilystä. Katolilaisen verkkoensyklopedian mukaan henkinen mässäilijä etsii rukouksessa ja muissa uskonnollisissa teoissaan aistimellista mielihyvää. Hän tuntee ja maistaa Jumalan ikään kuin tämä olisi kosketettavissa ja saavutettavissa kaikissa hänen kiintymyksen osoituksissaan. On kiinnostavaa, että tätä pidetään ihmiskuvaltaan tiukalla tavalla rationaalisessa lännessä (vastineena kehollisemmalle ja mystisemmälle idälle) syntinä. Sillä ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi intialaisia pyhiä miehiä, saddhuja, tai Shivalle omistettuja eroottisen hekumoivia runoja, ymmärtääkseen, että se, mikä on läntisessä elämässä kohtuutonta ylilyöntiä, on jossakin toisessa kulttuurissa arvostettua itsen kadottamista. (lue lisää...)

Runoja: Hannu Häkli

2006-10-14T09:48:00.000+03:00

Toisin silmin

Mies ummistaa silmänsä samaan laukaukseen
johon naapuri herää,
pakkasyö täyttää keuhkot
ja tähdet muuttuvat haulisuihkuksi
taivaan puhuttelevaa syvyyttä vasten.

Olen herännyt keuhkot täynnä
vuorotellen savua ja vettä
epävarmana kumpi on kohtaloni
vai kuvittelenko kaiken
hetkellisessä riittämättömyyden tilassa.

Maitohammas lohkeaa jäiseen omenaan
jonka poimin karkeita neulasia muistuttavalta nurmikolta
enkä voi olla näkemättä oksien välistä
miten tähdet muuttuvat hauliparveksi
taivaan epäoikeudenmukaisuutta vasten.

Seitsemän

Toiset kuolevat
kun toisille tehdään ruokaa,
kannan silpoutuneita sammakoita, hiiriä ja rottia
pellolta metsänreunaan.

Auringonpistoksesta viisastuneena
lippalakissani lukee
Lujaa Laatua Lada
ja ojassa pesen verestä kuivuneita käsiä
kuin kokenut tappaja
punnitsen kämmenissä veren värjäämää
vettä.

Ja paarmat himoitsevat hionnutta ihoa
edes pienen palan
kotiin vietäväksi.

Saalistaja

Nostokurjen nokassa betonia
joka saa sisälleen
talveksi monta elämää.

Koko kesä hengitetty
rakennustyömaan pölyä
keuhkot täyteen
kuunneltu koneiden ääniä.

Tutustutaan villiintyneen heinikon reunalla
kysyt onko fasaaneita näkyny
kädessäsi torilta ostettu,
muovinen jousipyssy

ja vyökotelossa kolme imukuppinuolta
palavat halusta
pureutua lihan läpi.

Pawnee

Imukuppinuolten haavat
jäävät iholle vuosiksi
terä uppoaa muistiin
maalatut kasvot vääntyvät huutoon.

Taistelu taukoaa hetkeksi
keittiön pöydän ääressä
revin sämpylää kuin biisonin lihaa,
kaakao kuivuu vereksi suun ympärille.

Laskettuani äidin patistaman pissakaaren
tahrimatta reunoja
olen valmis viemään ensin roskapussin
ja vasta sen jälkeen
vihollisen päänahan.

Omin päin

Jääkausi alkaa marraskuussa
kaatuminen purkautuu suuhun
muistamattomina lauseina.

Kypärän jätin valopylvään alle
lumi putoaa repaleisina lastuina
kuin hidastettuna
pään paikalle.

Hannu Häkli (s. 1972) on tamperelainen kirjoittaja. Hän on käynyt Viita-akatemian, ja hänen runojaan on julkaistu mm. runouslehti Taitteessa sekä Helsingin Sanomissa. Vuonna 2005 Häkli sijoittui kolmanneksi Poetry Slamin SM-kisoissa. Samassa kilpailussa kolmikko Hannu Häkli, Kari Raineranta ja Anna Elina Turunen voitti lavarunouden joukkuemestaruuden.

Linkkejä:

Viita-akatemia
Lisää Poetry Slamista Tuli & Savun sivuilla.

Totoro on hurmaava hirviö

2006-10-13T10:43:00.000+03:00

Hayako Miyazakin Naapurini Totoro on vihdoin saatu Suomenkin elokuvateattereihin - oli jo korkea aikakin.

Elokuva on nimittäin kiistatta animen klassikko sekä Japanissa että maailmalla, ja saanut ensi-iltansa jo 80-luvulla. Suomessa se on aiemmin nähty televisiossa, mutta laajempaan levitykseen se on uskallettu laittaa vasta nyt, kun muut Studio Ghiblin animaatiot ovat menestyneet meillä.

Elokuvassa 11-vuotias Satsuki ja 4-vuotias Mei saapuvat isänsä kanssa asumaan autiotaloon Japanin maaseudulle kolmestaan, koska tyttöjen äiti on sairaalassa. Äitiä on ikävä, mutta onneksi takapihalta löytyy polku metsän salaiseen osaan Totoro-nimisen metsänhengen luokse. Totoro on pörröinen ja sympaattinen otus, valtava mutta ystävällinen.

Elokuva etenee hitaasti. Juoni ei ole yhtä tiivis ja ehjä kuin monissa Miyazakin tuoreemmissa elokuvissa. Totoro on selkeämmin lasten elokuva kuin aiemmin Suomessa nähdyt Porco Rosso, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu. Pienien ja arkistenkin asioiden kuvaamiseen käytetään runsaasti aikaa. Toisaalta nimenomaan tässä näkyykin Miyazakin nerous, yksityiskohtien tarkkuudessa.

Olen aiemminkin ajatellut, että ainakin osa studio Ghiblin elokuvien viehätyksestä syntyy siitä, että ne voivat yllättää katsojansa koska tahansa.

Tarina ei etene sitä tutuinta Aristoteleen auraamaa latua pitkin; yksiulotteista pahaa ei ole, mikä tahansa ratkaisu on mahdollinen. Olen aiemmin syyttänyt tästä kulttuurieroja.

Totoroa katsellessani ajattelin, että ehkä kysymys on pikemminkin lapsen ja aikuisen maailman välisistä eroista. Totorossa asioita onnistutaan tosissaan tarkastelemaan tarhaikäisen tasolta. Maagiset asiat eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muutkaan, koska kaikki maailmassa on uutta ja käyttäytyy arvaamattomasti. Esimerkiksi kodin osoittautuminen kummitustaloksi ei yllättäen olekaan pelottavaa vaan pelkästään kivaa. Äkillinen kompastuminen ja putoaminen karjuvan hirviön niskaan on riemastuksen aihe.

Hahmoina Totoro, kissabussi ja muut metsän öllinkäiset ovat ihastuttavia. Erityisesti minua viehättävät Susuwatari, eräänlaiset liikkuvat hiilenpalaset, jotka asuvat tyhjissä taloissa ja kehräävät nurkkiin pölyä. Samanlaisia pikkuotuksia näkyy myöhemmin myös Henkien kätkemässä - vielä kun keksisi, millä ne saisi karkotettua omasta asunnostaan.

Nausicaa.net - fanisivusto englanniksi
Online Ghibli - toinen englanninkielinen sivusto
Totoro suomenkielisessä wikipediassa
Maahantuoja Cinema Mondon sivut
Studio Ghiblin viralliset sivut - komeaa katsottavaa, mutta japaniksi

Käsi ylös, kuka muu on jo ehtinyt katsoa Totoron? Mitä piditte?

Orhan Pamuk

2006-10-12T16:40:00.000+03:00

Orhan Pamuk on voittanut vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Pamuk syntyi Istanbulissa vuonna 1952 ja on asunut etupäässä Turkissa. Vuonna 2005 häntä syytettiin "turkkilaisen identiteetin loukkamisesta"(lähde: Wikipedia).

Katso video julkistustilaisuudesta: Nobel.org
Elämänkerrallisia tietoja Orhan Pamukista Nobel.org

Orhan Pamukin suomennettuja teoksia:

Istanbul. Muistot ja kaupunki. (Istanbul. Hatiralar ve sehir, 2003). Suom. Tuula Kojo. Tammi 2004.
Lumi (Kar, 2002). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 2004.
Nimeni on Punainen (Benim adim kirmizi, 1998). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 2000.
Musta kirja (Kara kitap, 1990). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 1998.
Uusi elämä (Yeni hayat, 1994). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 1995.
Valkoinen linna (1985). Kalevi Nyytäjä suomentanut Victoria Holbrookin englanninnoksesta The white castle. Keltainen kirjasto. Tammi 1993.

Näin alkaa Pamukin teos Nimeni on punainen:

"Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla. Viimeisen henkäykseni vedin jo kauan sitten, sydämeni ei ole lyönyt enää aikoihin, mutta vain se riivattu joka minut tappoi tietää mitä minulle tapahtui. Se halvatun ryökäle kuunteli hengitystäni ja tunnusteli pulssiani varmistaakseen että oli todella saanut minut hengiltä, sitten hän potkaisi minua kylkeen, raahasi minut kaivolle ja heitti alas.----"

Orhan Pamuk Nimeni on punainen, suom. Tuula Kojo. Tammi 2000.

Kirsti Ellilä: Kateus

2006-10-10T16:23:00.000+03:00

Kun minulta kysyttiin haluaisinko kirjoittaa jostain kuolemansynnistä ja mistä kuolemansynnistä haluaisin kirjoittaa, valitsin kateuden koska ajattelin että se on ainakin tuttu synti. Olen saanut kärsiä kateudesta monin tavoin. Enimmäkseen olen tietenkin itse kadehtinut muita. Lapsena kadehdin niitä joilla oli enemmän leluja, hiukan vanhempana niitä jotka olivat kauniimpia, sitten niitä jotka menestyivät elämässään minua paremmin. Mutta myös minua on kadehdittu. Lapsena veljeni kadehti minua siitä huomiosta jonka sain vanhemmiltani. Myöhemmin minua on kadehdittu mm. sen vuoksi, että elämäni vaikuttaa niin vapaalta ja itsenäiseltä. Mutta henkilökohtainen kokemukseni on, että olen itse paljon enemmän kadehtinut kuin ollut kateuden kohteena.

Aineistoa siis tarinaan olisi, mutta minua alkoi harmittaa valintani, koska kateus on syntinä aika tylsä ja yksiulotteinen. Se ei nimittäin juuri tuota tyydytystä synnintekijälle itselleen, toisin kuin esimerkiksi mässäily tai hekumallisuus. Oikeastaan kateus on kadehtijalle itselleen niin tuskallinen ja raskas kokemus, että sen perusteella sitä voisi milteinpä jo kuvitella hyveeksi. Se on kuolemansynti joka on kuolemaksi juuri kadehtijalle itselleen. Se joka kadehtii, kärsii aina eniten. Voi tietysti olla, että hän osaa pistää myös kohteensa kärsimään, mutta kateuden kohteen kärsimys ei kuitenkaan hetkeksikään vapauta kadehtijaa hänen omasta tuskallisesta piinastaan, piinasta joka liittyy syvään oman perimmäisen arvottomuuden kokemukseen, siihen epäilykseen, että hän ei ihmisenä kelpaa.

Sigmund Freudin mielestä kateus oli erityisesti naisten mielentila, hänhän lanseerasi tuon legendaarisen käsitteen "peniskateus". Me emme tietenkään ota sitä enää vakavasti, mutta siitä huolimatta, miten voin erottaa milloin kysymys on epäoikeudenmukaisen kohtelun aiheuttamasta oikeutetusta ärsyyntymisestä, milloin kateuden kuolemansynnistä? Jos julkaisen rakkausromaanin, jota ei arvostella missään, kun sen sijaan (minun mielestäni) huono dekkari arvostellaan näyttävästi kaikkien päivälehtien kulttuurisivuilla, niin kummasta on kysymys. Olenko vain närkästynyt sen vuoksi että edustamani genre on ilman pätevää syytä aliarvostettu? Vai olenko kateellinen kun jollakin menee niin paljon minua paremmin (minun mielestäni ilman omaa ansiotaan)? Joskus puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta kateudesta. Positiivinen kateus on sitä, että tavoitellaan sitä samaa hyvää joka toisellakin on. Negatiivinen sitä, että toisen hyvä halutaan tuhota, koska ei kestetä sitä että toisella menee paremmin kuin itsellä. Positiivinen kateus tässä kohden kai tarkoittaisi, että minä päättäisin ryhtyä kirjoittamaan dekkareita. Sillähän tuo ongelma olisi sitten ratkaistu. Vai olisiko?

Kateus lähestyy usein epäsuoraa väkivaltaa ja sen on nähty ilmenevän nimenomaan naisten välisissä suhteissa ja sen tehtävänä on ollut jarruttaa toisten naisten menestystä ja mitätöidä näiden saavutuksia. En osaa sanoa onko kateus nimenomaan naisellinen pahe, epäilen syvästi. Ehkä miehet ja naiset kadehtivat hiukan eri asioita. Miehet uramenestystä, naiset ulkonäköä. Tämä voi kyllä olla aika rankka stereotypia ja luultavasti olen aivan väärässä.

Jaakko Heinimäki sanoo kuolemansyntejä esittelevässä kirjassaan, että kateus on eltaantunutta samastumista. Ilman samastumista emme oppisi edes kävelemään tai puhumaan. Me opimme nuo taidot ihailemalla, samastumalla, matkimalla. Kateus onkin jonkinlaista vääristynyttä rakkautta. Me samalla vihaamme ja rakastamme kateutemme kohdetta. Rakastamme, koska sillä on jotain niin hienoa. Ja vihaamme, koska meillä ei ole sitä samaa, ei ainakaan yhtä paljon ja yhtä hyvää. Tai ainakin meistä tuntuu siltä. Synnilliseksi ja tappavaksi tämä tunne eltaantuu siinä vaiheessa kun olemme valmiit pilaamaan toisen ihmisen ilon pelkästään ilonpilaamisen vuoksi.

Mutta onko kateus jokin sellainen asia meissä, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Kateus liittyy siihen, että olemme sosiaalisia eläimiä, elämme yhteisöissä ja vertailemme itseämme jatkuvasti muihin. Ilman vertailua ei ole kateutta. Ilman kilpailua ei ole kateutta. Miten voisi päästä vertailemisesta ja kilpailemisesta? Mikä olisi kateuden vastalääke? Pappina Heinimäki tarjoaa kateuden vastalääkkeeksi armoa itseä kohtaan. Minä kelpaan kyllä. Minun ei tarvitse pyristellä ja pinnistellä ollakseni jotain. Minä olen miettinyt, että ellei tuota kelpaamisen kokemusta ole elämänsä varhaisissa vaiheissa saanut, niin miten sen voi myöhemmin itselleen hankkia. Se varmaan auttaa, kun hankkiutuu sellaisten ihmisten seuraan, joille kelpaa sellaisenaan, ilman ponnisteluja. Se on merkillistä, mutta sellaisia ihmisiä tosiaan on. Että kun sitä tarpeeksi kauan viettää aikaa sellaisten ihmisten parissa jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, niin ehkä se kokemus vähitellen syöpyy tajuntaan, alan vähitellen uskoa siihen että kelpaan ja kateuden ote minusta kirpoaa.

Kirjoittaja: Kirsti Ellilä www.k.ellila.vuodatus.net

Kirsti Ellilän tuotantoa:

Iiris 2006
Maanantaisyndrooma 2005
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin 2005
Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes 2005
Emma ja Kapteeni Nemo 2004
Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba 2004
Emma ja Amorin huolet 2003
Emma ja tähtipoika 2003

Lisää kirjailijan teoksia sekä tietoja kirjoittajasta:
Sanojen aika
Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli

Mielikirjapäivän kirjoitukset: Haavetar, Katja ja Louhi

2006-10-10T00:04:00.000+03:00

Kolme mielikirjapäivän kirjoitusta.

Haavetar: Tove Janssonin Kesäkirjasta (ja vähän muistakin lemppareista)

On kirjoja, joista on tullut minulle lempisellaisia ajan myötä, pikkuhiljaa, sulatellen. Sitten on niitä, jotka ovat olleet kuin ilotulitus – lumonneet räjähtäen. On vielä kolmanlaisia, sellaisia, joissa on kotonaan heti... (lue lisää)

Katja: Häämatkalla Bo Carpelanin kanssa

Tutustuin mielikirjaani kymmenen vuotta sitten työn merkeissä. Olin saanut opettajan pestin ja innostuneena päätin kahlata kesäloman aikana upouuden oppikirjan lukuehdotukset yläasteikäisille. .. (lue lisää)

Louhi: Ei hunningolle tänään

10.10. vietetään Aleksis Kiven syntymäpäivää ja Mielikirjapäivää. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa omasta lempikirjastani, otin tehtävän vastaan mielelläni, vaikka tiesin jo silloin, ettei tehtävä ole mitenkään helppo... (lue lisää)

Ylpeys

2006-10-09T09:08:00.000+03:00

Kohdalleni osui ensimmäisestä ja "pahimmasta" kuolemansynnistä kirjoittaminen. Sattumoisin löysin runon, jossa ylpeys näkyy. Siispä aloitan sillä. Jos jotakuta turhauttaa runojen lukeminen, niin kursiivilla säkeisiin jaetun osuuden voi vallan mainiosti rullata näytöltä sivuun. Niin minäkin ennen tein. Toisaalta uteliaat voivat lukea lisää runoilijasta ja nimenomaisesta käännöskokoelmasta esimerkiksi Kiiltomadosta.

Ei, minä en halua mitään.
Johan sanoin etten halua mitään.

Älkää tuoko minulle johtopäätöksiänne.
Ainoa johtopäätös on kuolema.

Älkää tyrkyttäkö minulle taidekäsityksiänne!
Älkää puhuko minulle moraalista!
Viekää metafysiikka hiiteen!
Älkää ylistelkö täydellisiä järjestelmiä, älkää
latoko riviin eteeni tieteiden saavutuksia,
(tieteiden, herrajumala, tieteiden!)
tieteiden, taiteiden, modernin sivilisaation!

Mitä pahaa minä olen tehnyt jumalille?

Minä olen teknikko, mutta tekninen vain tekniikassa.
Sen ulkopuolella olen hullu ja olen sitä täysin oikeutetusti.
Täysin oikeutetusti, kuuletteko?

Jättäkää minut Jumalan tähden rauhaan!
Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen,
veronmaksukykyinen?

Haluatteko että olisin vastakohta, jonkin asian vastakohta?
Jos olisin joku toinen, olisin teille kaikille mieliksi.
Yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!
Painukaa helvettiin ilman minua,
tai antakaa minun painua helvettiin omin neuvoin!
Miksi meidän pitäisi mennä yhdessä?

Älkää tarttuko minua käsipuolesta!
En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta.
Haluan olla yksin.
Sanoin jo että olen yksin!
Mikä riesa että minusta halutaan seuraa!

Oi sininen taivas – sama kuin lapsuudessani –
ikuinen totuus, tyhjä ja täydellinen!
Oi lempeä, ikiaikainen ja mykkä Tejo!
Pieni totuus jossa taivas päilyy!
Oi jälleennähty murhe, Lissabon, muinainen ja nykyinen!
Mitään ette minulle anna, mitään ette ota pois
mitään sijaa ette saa tunteissani!

Jättäkää minut rauhaan! En viivy kauan, en koskaan viivy…
Niin kauan kuin viipyvät Kadotus ja Hiljaisuus
tahdon olla yksin.

(Fernando Pessoa: Lisbon Revisited (1923), s 139-140, kokoelmasta En minä aina ole sama, suom. Pentti Saaritsa, Otava 2001)

Ylpeän lempisana on ei, huutomerkillä, ja laskujeni mukaan tässä runossa huutomerkkejä on perätä viisitoista, erimuotoisia kieltosanojakin neljätoista. (Lue lisää..)

Enon opetusten toinen oppitunti

2006-10-08T11:48:00.001+03:00

Koska kertaus on opintojen äiti, päätin kirjoittaa Petri Tammisesta, hänen kirjoistaan ja erityisesti Enon opetuksista, vaikka Maria jo ansiokkaasti arvioi Enon aiemmin.

Tamminen on minulle jokseenkin tärkeä kirjailija. Silti en muista, miten hänen kirjoihinsa alkujaan tutustuin. Kas, muistanpas. Kerran liki kymmenen vuotta sitten lainasin kirjastosta erään novellikokoelman ja puolessa välissä aloin ihmetellä kirjan nimeä. Minusta se oli 'Eläimiä', mutta ihmisiähän henkilöt olivat, hullunkurisia ja vinksahtaneita tosin.

Miehen ikävästäkään (1997) en muista juuri mitään, paitsi että sen päähenkilö oli mies ja eksyksissä ja jokseenkin sympaattinen. (Lue lisää...)

Alkuverryttelyä ennen maanantaita

2006-10-07T19:23:00.000+03:00

Suunnitellessamme NONOn ensimmäiseen teemaan Seitsemän kuolemansyntiä liittyviä kirjoituksia lupasin laatia listan, jossa jokaiseen syntiin liitetään jokin taideteos - romaani, runo, maalaus, laulu tai elokuva - joka kiteyttäisi jotain olennaista kyseisestä aiheesta. Olin kovin huoleton lupauksessani, sellaista se on kahvilapöydässä istuessa ja hurjien ideoiden lennellessä kahvikuppien ja muruilla peittyneiden lautasten yllä.

Kotimatkalla alkoi jo epäilyttää. Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus. Miten minä voisin keksiä seitsemän niin tarkoin määriteltyä teosta? Sisältäväthän taideteokset yleensä enemmän kuin yhden idean.

Amerikkalainen kirjailija Lawrence Sanders on julkaissut neljä kuolemansyntikirjaa sankarinaan Edward X. Delayney: The First Deadly Sin (1973), The Second Deadly Sin (1977), The Third Deadly Sin (1981) ja The Fourth Deadly Sin (1985), jotka kaikki on myös suomennettu.

Lapinlahden lintujen sketsisarja Seitsemän kuolemansyntiä.
Petronius Arbiterin Trimalkion pidot? Irstaus vai kohtuuttomuus?
Donna Leonin Seitsemän syntiä (2006) ? Ahneus ja ylpeys?
Ivan Gontsarovin Oblomov? Olisiko liian kapea-alaista liittää se pelkästään laiskuuteen, jos oikeampi termi olisikin joutilaisuus, joka on sisällöltään laiskuutta positiivisempi? Entäs Putkinotkon Juutas Käkriäinen? Eikös siinä vasta olekin laiska mies?
Eero Ojanen on kirjoittanut Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta (2004), mutta ei sekään taida listaan sopia.
Pikkutuhmat irstailuviisut?
Sergio Leonen dollarititrilogia? Viha, ahneus, ylpeys, kateus?

Lista jäi siis tekemättä. Maanantaina alkavat NONOn teemakirjoitukset. Sitä ennen voisitte pohtia omia ehdotuksianne teemaan sopivista taideteoksista.

Kommenttilaatikko on avoinna!

Tui

Artikkelin kuva: Beatus Pierpont, Wikipedia Commons.

Kuka oli kirjoittaja?

2006-10-06T22:51:00.000+03:00

Kuusi lainausta ja kuusi kirjoittajaa. Kolme naista, kolme miestä - kaikki suomalaisia. Yhdistä tekstit ja kirjailijat (tekstiotteiden alapuolelta löydät listan kirjailijoista ja heidän kirjoittamistaan teoksista, joista lainaukset on irrotettu):

"Egoisti katsoo oikeudekseen saavuttaa jotakin, menestyä, olla ainakin oman elämänsä sankari ja saada osakseen ihailua. Näin egoisti sortuu virhepäätelmään, joka vähentää hänen kosketustaan todellisuuteen ja sen mukana hyveeseen. Hän yksinkertaisesti alkaa kuvitella liikaa itsestään. Samalla hän unohtaa, että egoismi on vain oman edun asettamista
muiden edun edelle. "

"Moni nainen on kuollut sitten Kamelianaisen ja Nuorena nukkuneen, mutta heidän kuolintavoistaan ei ole syntynyt maailmankirjallisuutta. Moni mieskin on kuollut, ilman että heidän vuoteidensa ympärillä parveilisi ihaileva naisyleisö. Enää keuhkojen märkäpesäkkeistä ei synny runoutta, eikä yskös ylevöitä."

"Todellisuus on sellainen, että sitä nimenomaan tulee lähestyä ja kuvata monella tavalla. Todellisuuden eri aspektit ovat sisäisessä suhteessa keskenään."

"Hiljaisuuden pelko tyhjyyden pelkona nykyihmisen todellisuudessa saa yhden konkreettisen ilmauksensa muzakissa. Mika Taanilan dokumenttielokuvassa Thank You for the Music käsitellään muzakin eri ulottuvuuksia. Tutkimusten mukaan musiikin avulla voidaan joko hidastaa tai kiihdyttä ihmisenaineenvaihduntaa."

"Miksi kirjoittaja valitsee lukemattomista mahdollisuuksista juuri tietyt vaihtoehdot? Miksi hän valehtelee? Onko se lainkaan valehtelemista, kun sepittää tarinan vain ja yksinkertaisesti koska haluaa sepittää ja kertoa tarinoita? Ehkä tiettyjen vaihtoehtojen valinta ei olekaan satunnaista, vaan valinnat ovat muistojemme ja kokemustemme sanelemat, omalla tavallaan loogisisa ja jopa vaihtoehdottomia ja vastaansanomattomia?"

"Sosiaalinen katse kestää muutaman sekunnin. Se on juuri katse, jolla viranomainen tervehtii meitä luukulla. Sen jälkeen muutumme numeroiksi."

Hannele Koivunen: Hiljainen tieto, Otava 2000
Claes Andersson: Luova mieli, Kirjapaja 2002
Ritva Enäkoski: Pistä persoonasi peliin, WSOY 2001
Timo Airaksinen: Todellisuuden kosketus, Otava 1997
Ilona Reiners: Kaipausta ja kannibalismia, WSOY 2005
Eero Ojanen: Ihmisen filosofia, Kirjapaja 2005

Kerro meille kuka kirjoitti mitäkin? Voit käyttää apunasi tietojasi, loogista päättelykykyä tai arvausta.

Oikeat vastaukset löydät täältä.

Kirjaesittely: Enon opetukset

2006-10-06T12:30:00.000+03:00

Petri Tammisen Enon opetukset (Otava 2006) kertoo suomalaisesta nuorukaisesta ja miehestä nimeltä Jussi, joka hapuilee elämässään. Jussin alkoholisoitunut enokin hapuilee, mutta katsoo asiakseen ohjastaa siskonpoikaansa elämää varten.

Romaanin alussa eletään kahdeksankymmentäluvun alkua. Televisiossa vietetään Dianan ja Charlesin häitä. Nuori Jussi ja eno lähtevät sukukahinoitten keskeltä ostamaan enon kuolevalle isälle arkkua. Eno koukkaa matkalla mukaan ystävänsä Myrskyn ja kolmikko suuntaa farmarin nokan kohti kaupunkia. Ihan ensimmäisessa liikkeessä ei kauppoja synny, mutta toisella yrityksellä eno on päättäväinen.

"Tässä liikkeessä myyjä seisoi ovella, arvokkaan oloinen nainen. Eno näytti nyt valmistautuneen, hän käveli sisään kirjekuori kädessä ja kertoi ostavansa tuhannenviidensadan markan arkun, väri puu."

Jos lukija tässä vaiheessa luulee, että miehet pääsevät arkun kanssa kunnialla kotiin, hän erehtyy... (Lue lisää...)

Kirjoittaminen on tapa olla olemassa

2006-10-04T09:53:00.000+03:00

Kristiina Wallin on tamperelainen kirjailija, taidekirjansitoja ja sanataideohjaaja. Hän on kirjoittanut useita kuunnelmia, joista tuorein, Puhallus, esitetään YLE 1:n Radioteatterissa 10.12. Kristiinan esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet ilmestyi viime vuonna Tammen kustantamana. Nono haastatteli Kristiinaa elokuussa.

Millainen on tyypillinen työpäiväsi kirjoittajana?

Tyypillinen työpäiväni kirjoittajana voi olla sellainen, että menen työhuoneelle heti aamulla ja kirjoitan uutta tekstiä tai muokkaan vanhaa intensiivisesti lounaaseen saakka. Lounaan jälkeen teen yleensä muita töitä. Paras vire kirjoittaa on aamulla, silloin olen lähellä omaa minää eikä maailman huiske ole vielä ehtinyt viedä mennessään. Mutta tyypillinen kirjoittamispäivä voi olla sellainenkin, etten kirjoita sanaakaan. Kävelen, teen asioita ilman päämäärää ja annan jonkin sanan tai mielikuvan tekeytyä ja kypsyä. Antaudun ja olen kasvualustana ajatuksille ja tunteille.

Miten pidät yllä kirjoittamista niinä aikoina, kun teet muuta työtä?

En ajattele, että kirjoittaakseni minun pitäisi kirjoittaa koko ajan. Silloin, kun opetustyö vie aikani, olen aivan rauhassa kirjoittamatta. En edes pyri kirjoittamaan joka päivä. Uskon, että silloin, kun en kirjoita, minun kerääntyy ajatuksia, tunteita ja mielikuvia, jotka purkautuvat myöhemmin tekstiksi. Sitä paitsi opetustyö ruokkii innostusta omaan kirjoittamiseen, koska siinä saa kohdata ihmisiä, joille sana on tärkeä, pysähtyä yhdessä tuon tärkeän äärelle, vaihtaa ajatuksia. Kirjansidontatyö vuorottelee usein kirjoittamisen kanssa niin, että kirjoitan aamupäivän ja sidon kirjoja tai teen taiteilijakirjoja iltapäivisin. Kun kädet tekevät työtä, sanat kasvavat piiloissaan.

Mitä erillinen työtila merkitsee sinulle?

Kun menen työhuoneelle kirjoittamaan, menen todella kirjoittamaan. Kotona saattaisin pestä pyykkiä, käydä kaupassa tai tehdä muita tekemättömiä töitä kirjoittamisen lomassa. Työhuone on paikka, jossa minun ei tarvitse etsiä kirjoittamisen virettä. Illalla voin jättää kirjaimet lojumaan pitkin pöytiä ja lattioita. Välillä tuntuu, että öisessä yksinäisyydessään ne hivuttautuvat lähemmäs toisiaan, vaihtavat paikkaa ja ovat aamulla odottamassa minua jollakin tavalla eri asennossa, nyrjähtäneenä oikeaan suuntaan. Kun lähden pois työhuoneelta, en yleensä tietoisesti ajattele kirjoittamista.

Miten määrittelet runon?

Runo on salaisuus, se on leikki ja hyppy tuntemattomaan. Runo on seikkailu, matka ilman määränpäätä, se on ilo ja kipu. Runo on kohtaamispaikka ja syli, kaipaus ja kosketus. Runon jälkeen ei ole enää entisellään.

Miten runosi syntyvät?

Eräs nelivuotias määritteli runon syntyprosessin jotenkin näin: ihminen kävelee maailmassa ja runo menee jalkapohjasta sisään ja sieltä se menee vatsaan ja tulee suusta ulos. Näin minunkin runoni syntyvät. En tiedä, koska aloitan jonkin tekstin kirjoittamisen. Suurin ja tärkein osa työstä tapahtuu tiedostamattomassa. Kun jokin on tekeytynyt siellä aikansa, minulle tulee kummallisen levoton olo. Kuljeskelen. Sitten jonakin sopivana hetkenä istun koneelle ja kirjoitan. Runo syntyy siitä, mitä elän, vaikka en suoraan omasta elämästäni kirjoitakaan. Sellaisia kirjoittamisen lähtökohtia, jotka osaan jäljittää, ovat usein kuvataide ja moderni tanssi. Niiden kieltä ymmärrän jollakin muulla kuin kielellisellä tasolla, ne puhuttelevat sitä, mikä on minussa piilossa. Usein mielessäni on sana tai kuva, joka ei jätä rauhaan. En tiedä, mihin se liittyy tai minkä asioiden kanssa se aikanaan asettuu dialogiin, mutta olen oppinut luottamaan siihen, että tuollaisesta kiusaavasta kuvasta tai sanasta syntyy yleensä jotakin. Kun jotakin syntyy, en suunnittele, vaan hyppään, sukellan, luotan.

Miksi kirjoitat?

Kirjoittaminen on keino jäsentää maailmaa ja sietää sitä, että loppujen lopuksi ei ymmärrä mitään, ei edes itseään. Kirjoittaminen on myös kommunikaatiota, mahdollisuus kohdata ja antaa ajatusten kietoutua toisiinsa. Jos runoni on tärkeä edes yhdelle lukijalle, olen onnellinen, että olen saanut kirjoittaa sen. Kirjoitan, koska en ole samalla tavalla olemassa, jos en kirjoittaisi. Silti en ajattele, että minä kirjoitan, vaan että jokin minussa kirjoittaa. Kirjoittaminen vaatii itsensä unohtamista ja läsnäoloa samaan aikaan. Kirjoitan myös siksi, että haluan tutkia sanoja ja kohtaamisia sanoissa. Välillä vihaan sanoja, koska niillä pystyy sanomaan niin kovin vähän, ne voidaan ymmärtää niin kovin väärin ja ne kantavat mukanaan niin kovin paljon lukkiutuneita merkityksiä, pimeää painoa. Mutta vaikka vihaan sanoja, kirjoitan, koska sanoissa voin tavoittaa edes jotakin siitä, mitä kohti kurotan. Kun kirjoitan, tutkin ihmisyyttä. Sen tehtävän edessä olen pieni ja voimaton, ja siksi en voi koskaan kyllästyä kirjoittamiseen.

Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Mannerin runojen äärellä olen aina auki ja vailla suojauksia. Duras pysäyttää minut hetkiin, joissa aika ei ole mitattavissa. Peltosen [Juhani]kieli, joka kulkee rekisteristä toiseen, saa minut hämmästymään. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. En osaa nimetä yhtä tai kahta kirjailijaa, joka olisi vaikuttanut minuun eniten. Kuljetan mukanani tekstikerroksia; paikkoja, henkilöitä, aikoja ja muistoja, elämiä, jotka lohduttavat minussa.

Mikä on mielestäsi proosan, lyriikan ja draaman kirjoittamisen keskeisin ero?

Lyriikan ja draaman kirjoittaminen on sillä tavalla samankaltaista, että molemmat tekstilajit sietävät isoja leikkauksia ja etenevät paljolti assosiaatioiden varassa. Molemmissa voi puikkelehtia, vaihtaa nopeasti suuntaa, pudota kaninkoloon ja nousta pinnalle toisessa todellisuudessa. Proosa on ainakin minulle, ainakin vielä, hitaampi ja raskaampi laiva. Haaveilen kyllä, että joskus kirjoittaisin proosaakin. Lyhyttä, tiivistä ja assosioivaa, mutta proosaa kuitenkin.

Mikä on suhteesi satuihin?

Kengitetyn eläimen jäljissä on paljon viittauksia satuihin ja myytteihin, samoin monissa kuunnelmissani. Oikeastaan se on yllättänyt minut. En ole ajatellut, että suhteeni satuihin tai myytteihin olisi jotenkin erityinen. Ehkä niiden korostuminen teksteissäni johtuu siitä, että sadut ja myytit kumpuavat lapsuudesta. Ja silloin kun kirjoitan, olen lapsi – leikin ja olen kaikkivoipa, rakennan maailman toisensa jälkeen.

Mikä muuttui esikoisen ilmestymisen jälkeen?

Eniten muuttui ympäristön suhtautuminen kirjoittamiseeni. Vaikka olin julkaissut tekstejä kuunnelmina jo ennen esikoiskirjaa, vasta kirjan julkaiseminen tuntui olevan ”oikeaa” kirjoittamista. Samalla minä henkilönä nousin kiinnostavaksi, aikaisemmin teksti oli ainoa, jolla oli merkitystä. Tuo ympäristön suhtautumisen muutos oli hämmentävää ja aika epämiellyttävääkin. Ihana muutos oli se, että nyt voin kohdata lukijoita ja tekstini päätyvät todennäköisemmin lukijoiden käsiin kuin silloin, kun kirjoittaminen oli harrastus. Pidän myös esiintymisestä, runojen lukemisesta yleisölle. Itse kirjoittamisessa, siinä tärkeimmässä, kirjailijaksi tulo ei ole muuttanut juuri mitään. Ehkä nyt luotan itseeni himpun verran enemmän ja annan itselleni paremmin luvan kirjoittaa silloinkin, kun tuntuu, että oikeastaan pitäisi tehdä jotakin hyödyllisempää. Yhä harvemmin putoan hyödyllisyyksien ja velvollisuuksien sudenkuoppaan.

Miten esikoisen jälkeen kirjoitetut runot suhteutuvat jo julkaistuihin?

Tuntuu, että olen liian lähellä uusia runoja suhteuttaakseni niitä mihinkään. Jo julkaistuihin runoihin pystyn suhtautumaan teksteinä, tarkastelemaan niitä edes jonkin verran ulkopuolelta, mutta uudet runot ovat vielä palasia minusta. Olen liian lähellä näkemään, muodostuuko jo julkaistuista runoista ja uusista runoista jatkumo vai leikkaanko nyt aivan toisaalle. En uskalla analysoida yhtään noita vastasyntyneitä, iloitsen vain, että ne ovat.

Mistä annat plussapisteitä kustantajallesi?

Avoimesta kommunikaatiosta ja mukana elämisestä. Ajattelin, että isossa kustantamossa asioiden hoitaminen olisi jotenkin etäistä, mutta se kuinka Tammessa on tultu lähelle ja tehty yhdessä töitä, yllätti positiivisesti.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?
Lennä!

Linkkejä:
Kirjailijan kotisivut
Lukukeskuksen esittely
Tammen kirjailijaesittely

Tervetuloa

2006-10-02T11:00:00.000+03:00

Nono on neljän bloggaajan (Luke, Maria, Tui ja Valpuri) perustama blogi, joka käsittelee kulttuuria ja muita ajatuksia herättäviä asioita. Nono tulee sisältämäään teemakirjoitussarjoja, haastatteluja, kirjaesittelyjä ja elokuvakritiikkiä. Julkaisemme myös novelleja ja runoja, ja kuva- ja valokuvataidetta.

Alkajaisiksi olemme pyytäneet eri kirjoittajia ottamaan osaa ensimmäiseen teemakirjoitussarjaamme, joka käsittelee seitsemää kuolemansyntiä*. Kukin kirjoittaja on valinnut yhden synnin, josta kirjoittaa. Luvassa on pohdintoja inhimillisistä heikkouksista: ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, kohtuuttomuudesta ja irstaudesta.

Teemasarjan ensimmäinen kirjoitus, joka käsittelee ylpeyttä, julkaistaan maanantaina 9.10. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

Osin Mielikirjapäivän (10.10) innoittamina olemme myös pyytäneet joitakin uutteria lukijoita kirjoittamaan mieliteoksistaan. Julkaisemme heidän kirjoittamiaan mielikirjaesittelyjä ensi viikolla.

Pyydämme myös lukijoita kertomaan omista mielikirjoistaan. Miksi jokin teos miellyttää, lohduttaa, ihastuttaa? Voit "äänestää" jonkun mieleisesi kirjan puolesta jättämällä kommentin tämän postauksen loppuun. Kiitos.

*Kuolemansynneistä on ollut erilaisia listoja ja näkemyksiä kautta vuosisatojen. Listasimme kuolemansynnit Wikipedian mukaan, mutta tuo lista on aivan hiljakkoin poistettu netistä. Kuitenkin esimerkiksi Jaakko Heinmäen teos Seitsemän syntiä listaa synnit suunnilleen samalla tavalla (vaikka eri järjestyksessä) kuin Wikipedia. Heinimäki käsittelee kirjassaan ylpeyttä, ahneutta, kateutta, vihamielisyyttä, hekumallisuutta, mässäilyä ja hengen velttoutta.