Olen taiteilijan tytär. Siitä huolimatta pidän tauluista. Erityisen paljon olen mieltynyt maalauksiin, jotka elävät ja joissa on ihmishahmoja sekä eleitä ja ilmeitä. Sieluttomat ja jäykät muotokuvat eivät inspiroi, mutta Mona Lisa eittämättä hengittää. Monien muiden tavoin en edes muista aikaa, ettenkö olisi tiennyt mikä on Mona Lisa. Olen melko varma, että jos minulle on luettu lasten kuvakirjoja, Mona Lisa on ollut ujutettuna sinne kissojen, koirien ja helistimien kuvien sekaan.
– Katsopas nyt, mikäs se siinä on?
– Kitta.
– Miten kissa sanoo?
– Miaau.
– No mikäs se siinä on?
– Mona Lita.
– Mitäs se Mona Lisa tekee?
– Titä vätyttää.
Ei siitä niin kovin kauan ole. Pidin maalausta Mona Lisasta väsyneen naisen muotokuvana koko lapsuuteni, mutta teini-iässä aloin epäillä, että ehkä sittenkin malli kyllästyneenä miettii, tuleekohan tästä ikinä valmista. Välillä naista näyttää hymyilyttävän, välillä itkettävän. Leonardo oli taitava, mutta onnettoman hidas.
Mona Lisan kasvoihin on tullut lisää syvyyttä sitä mukaan, kun olen itse vanhentunut ja oppinut tulkitsemaan ihmisten ilmeitä. Niitä oppejahan kukin kantaa mukanaan muun muassa tauluja katsellessaan, siksi tulkinnat ovat niin erilaisia ja kiehtovia. Mona Lisa elää sekä muuttuu katsojan seurassa. Taulu peilaa kokemuksiani sekä mielialojani. Onko hymyn arvoitus sittenkin vain katsojan mielikuvituksen tuotetta?
Mona Lisan kasvojen lisäksi huomio kiinnittyy avonaisen kaula-aukon tarjoamaan kiehtovaan näkymään, tuohon valoa hohtavaan ja houkuttelevaan dekolteen. Mekon etumuksen pieniä poimuja voisi vaikka hypistellä ja sormenpäillään tunnustella rintamuksen kirjailuja. Iholla voi melkein tuntea kiharoiden hennon kutinan. Jokainen taulun yksityiskohta on vaatinut herpaantumatonta keskittymistä. Seitinohuen huivin kevyt kosketus Mona Lisan hiuksilla, hihan poimuissa ja viitan kauluksella hehkuva kulta, joka taustalla näkyvän kiemuraisen tien kanssa saa näyttämään siltä, kuin nainen olisi parhaillaan kääntymässä taiteilijaa kohti.
Myöhemmin näin kuvaparin, jossa verrattiin Leonardo Da Vincin piirtämää omakuvaa ja Mona Lisan muotokuvia toisiinsa: sama ihminen, ei epäilystäkään, ja sitä mieltä olen edelleen, mutta en siksi, että yhdennäköisyys olisi niin hätkähdyttävä ja ajatus valloittavan sensaatiomainen. Voisihan taulu esimerkiksi ihan hyvin kuvata kauan kadoksissa ollutta ja varsin kookasta sukulaistyttöä, mutta tässä saippuasarjojen draamamaailmassa se tuntuu jotenkin kuolleelta ajatukselta. Ongelma on siinä, että kuvassa hymyileekin mies, jonka ilme on arvoitus. Kuinka kummassa da Vinci on onnistunut mystifioimaan miehen hymyn? Mona Lisahan on kuin seireeni, joka vetää seikkailijoita Louvreen vuodesta toiseen. Museon seinällä alkuperäisen naismallin mukaan nimetty La Gioconda* hymyää unohtumatonta hymyään ja turistit huokailevat ihmetyksestä. Ajatella, että Mona Lisa onkin mies! Voisiko miehen arvoituksellinen hymy koskaan riivata yhtä raivokkaasti? Minua voi.
Se nyt vain on niin, että mielestäni Mona Lisalla on miehen kaula. Kun peittää Mona Lisan kasvot, huomaa, miten kaulaa tuntuu riittävän aina vain. Kaula on pitkä, ohut ja voimakas ja sen kaarevuus on jyrkän maskuliininen verrattuna vaikkapa Mona Lisan palleroisiin pumpulikäsiin. Melkein lapsen kädet! Sitä paitsi uhkealla naisella pitäisi olla uhkeampi pää. Jos Mona Lisa nousisi seisomaan, se näyttäisi kummajaiselta. Naisellisen pehmeän vartalon yläpäässä keikkuisi pieni kallo pitkän ja kapean kaulan varassa.
Luulen, että Leonardo maalasi alkuperäistä mallia hyvin pitkään ja liian hartaasti, jolloin signoran kärsivällisyys joutui koetukselle. Niinpä eräänä erityisen hiostavana firenzeläisenä iltapäivänä kaiken sen kolmivuotisen maalaamisen ja kaiken sen istumisen jälkeen malli nosti puutuneen takamuksensa tuoliltaan, kiskaisi tyllinsä ylös ja pinkaisi ateljeesta kirkuen ulos. ”L’artista pazzo! En jaksa enää! Tuo ei saa sitä ikinä valmiiksi!”, nainen huusi. Seitinohut huivi tarttui tuulen ja leijaili kiveykselle niin kuin donna olisi karistanut mustat ajatukset kannoiltaan. Leonardo kiiruhti selkä maalaamisesta jäykistyneenä mallinsa perään, mutta pysähtyi sitten voipuneena rappusille, noukki huivin käteensä, nuuhkaisi sitä ja kietoi sitten päähänsä. Nainen katosi sillä aikaa ketterästi loikkien puutarhan uumeniin yhä kirkuen.
Da Vinci laahusti sisään ja näki itsensä aulan peilistä. Taiteilija hymyili väkinäisesti ja murahti hampaidensa välistä: ”Naiset!”. Hän palasi huokaisten työhuoneeseensa. Keskeneräinen taulu oli masentava näky. Mallinsa perään hän ei kyselisi. Tuittupää sai mennä. Leonardo otti käteensä maalausveitsen ja veti sen kärjellä viivan hahmottelemansa muotokuvan kaulan ylitse. Sen jälkeen da Vinci maalasi taulunsa taustalle pienen, vulkaanisen näköisen vuoren. Se oli muotokuva hänen mallistaan. Turta taiteilija rojahti tuoliinsa, haukotteli ja katseli pää kallellaan maalaustaan, eikä tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella; olisiko itkenyt vai nauranut, olisiko jättänyt kaiken kesken niin suuren työn jälkeen, vai jatkaisiko vain muina miehinä. Sitten da Vinci haki peilin.
- Saara
(http://saaranblogi.blogspot.com)
* Ranskaksi La Joconde
Louvre: http://www.louvre.fr/louvrea.htm
Webmuseum, Leonardo da Vinci: http://www.ibiblio.org/wm/paint/auth/vinci/
Mona Lisa suurennuslasilla:
http://www.elrelojdesol.com/interactive-paintings/mona-lisa.html
Why is the Mona Lisa Smiling? http://library.thinkquest.org/13681/data/link2.htm
Who is Mona Lisa? http://library.thinkquest.org/13681/data/millennium/monalisa.htm
3 kommenttia:
Mona Lisa on muuten ällistyttävän pieni taulu. Huomasin sen, kun aikoinaan Louvressa tihrustelin taulua lukemattomien lähelle tunkeutuneiden ihmisten selkien takaa.
Niin, että jospa sukulainen ei ollutkaan isokokoinen sukulaistyttö vaan lyhyenläntä mutta pulleavartaloinen. : )
Niin, taulun kokohan on tosiaan 77 x 53 cm. Melkoisen pieni tirppahan siihen mahtuu, mutta suhteessa kuitenkin yllättävän iso :)
1. Mona Lisa ei hymyile. Mielemme tulkitsee sen hymyksi, mutta kun katsotte tarkkaan sitä kuvaa, näette ettei Lisa Rouva hymyile.
2. Leonardo todellakin maalasi sitä hyvin hitaasti. Siinä maalia ei ole sivelty kankaaseen, vaan kuva muodostuu väripisteistä, eräänlaisesta rasterista, jossa jokainen piste on maalattu erikseen.
Pisteiden välinen etäisyys, koko ja läpikuultavuus saavat aikaan sitten kolmiulotteisen vaikutuksen.
Tämä tekniikka on erittäin hidas, ja jos oletetaan että Messer Leonardo on saanut valmiiksi yhden neliömillin päivässä, työn valmiiksi maalaamiseen on mennyt 2 vuotta 8 tuntisia päiviä.
Lähetä kommentti