Eintell: Kaksi tekstiä raskaudesta

Yhdeksän ja puoli kuukautta

Odottaessani viimeisilläni ensimmäistä lastani, tytärtämme Kissanminttua, oli paahteinen hellekesä. Neste kerääntyi ruumiiseeni ennen näkemättömällä tavalla: nilkkani ja ranteeni turposivat palloiksi ja olin ympärivuorokautisessa ellotuksen tilassa. Muistan, kuinka sinä päivänä, kun olin käynyt yliaikaiskontrollissa kuulemassa, ettei synnytystäni käynnistettäisi vielä muutamaan viikkoon, istuin bussissa ja katselin kadulla käveleviä ihmisiä ärtyneenä.

Ajattelin että jokaisen heistä on joku nainen synnyttänyt: ensin kantanut lähes vuoden verran sisällään tuntien kaikenlaista kipua, kolotusta ja yrjötystä, ja sitten synnyttänyt ja kokenut elämänsä suurimman tuskan. Erityisesti mulkoilin kadulla käveleviä miehiä tuntien katkeruutta siitä, kuinka vähän krediittiä tuosta kaikesta naiset saavat. Päinvastoin, naisia rangaistaan synnyttämisestä ja kyvystä synnyttää vuosisadasta toiseen alituisella moralisoinnilla (myös toisten naisten tahoilta), taloudellisilla riippuvuussuhteilla ja huonolla työmarkkina-asemalla. Ja vaikka mitään näistä ei ole vuosien saatossa onnistuttu kunnolla korjaamaan, nyt yhtäkkiä miesaktivistit vaativat isyyden rehabilitointia, kun vanhemmuus on kuulemma ihan samaa sukupuolesta riippumatta. Yhdeksän kuukauden odotuksesta kertyneellä kokemuksella olin aika eri mieltä synnyttävän ja ei synnyttävän vanhemman samuudesta, hitto vieköön. Välitin saman tien oivallukseni myös vaimolleni Pikkukarhulle kirpein sanankääntein 'me ei muuten olla molemmat yhtä paljon raskaana..' Illalla Pikkukarhu lepytteli minua kukin ja kanelipullin.



Kuinka äkäpussiksi kehitytään

Olen tutustunut kaikkiin asioihin lukemalla kirjoja. Joanna Russin Naisten planeetta ja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tekivät minusta feministin. Tai ainakin ne osuivat otolliseen maaperään. Nauroin ilosta läpi Virginia Woolfin Oman huoneen. Epäonnisista miessuhteista irrottautumista ja naisiin fokusoitumista avittivat Woolfin Orlando, Marilyn Frenchin Naisten huone ja Anja Meulenbeltin Häpeän aika on ohi. Jonkinlaisia kiertoteitä nuo romaanit olivat, mutta ne kelpasivat, sillä aihetta käsittelevää kirjallisuutta oli silloin paljon huonommin saatavilla kuin nykyään. Seksuaalikasvatuksestani sai 1980-luvulla vastata Meulenbeltin feministinen neuvokkikirja Itsellemme. Sen kannessa pienet violetilla kynällä piirretyt pullukat tätöset loikkivat nakuina. Kannen yli kulkee suuri rusetti.

Odottajille suunnatun ohjekirjallisuuden tulva on suuri. Aloitimme vaimoni kanssa lukemisen asiapitoisesta ja juridiikkaa selvittävästä Tiia Aarnipuun Sateenkaariperheiden ABC-kirjasta. Kun raskauteni eteni, talkintuoksuisemmat ja kuvailevammat opukset alkoivat vetää meitä puoleensa. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä saimme jopa kaksi kappalein Stakesin kirjasta Meille tulee vauva, yksi meidän kotiin, yksi tulevan lapsen isälle.

Lukiessani joululahjaksi saamaani Suurta vauvakirjaa pääsin sen väistämättömän johtopäätöksen juurille, että minusta ei ole Äidiksi suurella alkukirjaimella:

"Työtoverit puhuvat työasioita, ystävät raivoavat liikennejärjestelyistä. - Taidat olla väsynyt, kuuluu kysymys, kun onnellisen rauhan löytäneen äidin katse harhailee ikkunasta ulos. - Anteeksi vaan, mutta parkkiongelmat tuntuvat melkoisen mitättömiltä. Minä nimittäin luon, rakennan ja ylläpidän vatsassani koko luomakunnan suurinta ihmettä, ihmisenrakentamiskonetta."
Leeni Peltonen (toim.) Suuri Vauvakirja: Elämän ensimmäiset vuodet (2002) , s. 39.

Koko raskauden aikana ei tuota onnen tyventä löytynyt minusta, ja vaikka katse joskus harhailikin, liikennejärjestelyt ottivat minua yhtä paljon päähän kuin aina ennenkin - tosin omalla kohdallani julkisen liikenteen, eikä autoilun näkökulmasta.

En tuntenut pinkeänahkaista vatsaani sen paremmin ihmisenrakennuskoneeksi kuin itseäni luomakunnan ihmeeksikään. Vaan eipä siinä mitään, sillä kun luin samaa kirjaa eteenpäin, saatoin päätellä mistä vinoon kasvamiseni johtuu. Vaikka sukupuolta ja leikkiä käsittelevän luvun kirjoittaja Tellervo Riikonen pyrkii muistuttamaan, että pojatkin voivat joskus leikkiä nukeilla ja tytöt joskus riehua, sukupuolirooleja naulataan tekstissä vinkeästi paikoilleen:

"Sankari- ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat fyysisesti väkivaltaisempia kuin tytöt. Kotia ja omaa leikkitilan reviiriä ei tarvitse vahtia kepakkojen ja pyssyn avulla, mutta poika haluaa silti tehdä niin. Niinpä pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa 'luontoa' vastaan. Jos poika ei saa pyssyään, hän tekee konekiväärin mattopiiskasta ja miekkailee pihaltaan löytämillä kepeillä."
(s. 268, 270)

"Varhaiskasvatus ja alkuopetus suosivat 'tyttömäistä' puuhailua: piirretään, askarrellaan, rakennetaan - kaikki muu paitsi riehuminen on sallittua."
(s. 270)

Hupsan, milloin rakentaminen muuttui tyttömäiseksi? Ehkä samoihin aikoihin kuin lääkärin ammattiin alkoi kouluttautua enemmän naisia kuin miehiä. Odotan vain, koska papin ammattiakin aletaan kutsua 'tyypilliseksi naisen työksi', teologisissa tiedekunnissa nimittäin jo itketään puuttuvien miesopiskelijoiden perään.

Lopulta Suuri vauvakirja etenee piilotettuun psykoanalyysipuheeseen ja tarkkaavainen lukija voi löytää sieltä itsensä - tai olla löytämättä:

"Tyttöjen nukkeleikkien sanotaan ilmentävän oman kehon 'sisätilan' kokemista; hoivaleikkien avulla tyttö etsii ja harjoittelee omaa naiseuttaan. Nukkeleikkejä pidetään hyvin olennaisena osana naiseksi kasvamista."
(s. 268)

On todettava, että minua eivät pelastaneet edes lapsuuden nukkeleikit, sillä on tunnustettava, että minun tuli myös paljon riehuttua pihalla poikien kanssa. Enemmän tai vähemmän puolustimme pihan kunniaa vaanien milloin missäkin pusikossa naapuritalon porukoita. Ehkä tätini oli oikeassa neuvoessaan äitiäni: minut olisi pitänyt pakottaa luopumaan sukupuolen ylittävistä poikatyttöfantasioistani ja kohtaamaan se tosiasia, että olen tyttö. Ehkä silloin tuntisin sisätilani ja olisin raskaana ollessakin saavuttanut onnen vapaakellunnan vatsahappojen vapaakellunnan sijaan.

Vaan mikä hitto se sisätila oikein on? Vaginani? Kohtuni? Ensinmainittuun olen päässyt tietenkin tutustumaan paremmin kuin jälkimmäiseen. Jotenkin minua epäilyttävät sisätilan siirtyvät merkitykset: minun feministisessä vainoharhassani ne siirtyvät merkitsemään naisen naulaamista kotiin. Kotiin kiinnittäminen alkaa merkitä omasta intellektuaalisesta toiminnasta luopumista luonnollisena seuraamuksena. Minun dystopiassani nainen kieltää rakkautensa maailmaan vaihtokauppana sille, että ainakin jonkin aikaa Se Toinen (se jolla on pyssy & kikkeli) tuo kotiin rahaa. Liikaa pihalla heilumista ja minusta muotoutui äkäpussi, joka tahtoo oman huoneen ja oman tilin.

Eintellin blogi Tarinoita Harmaan puun kylästä
Kuva: Albrecht Dürer, Wikimedia commons

(Kirjoittaja laittoi meille kaksi tekstiä tarjolle, että valitkaapa näistä. Päätimme pistää molemmat julki, kun samaa asiaahan näissä pohditaan vaikkakin eri kulmasta)