Attilan matkassa halki vuosisadan

Jari Tervo: Ohrana (WSOY 2006)

Hilpeän Balalaikan käytävillä huristelee pyörätuolillaan 106-vuotias Fransiskus Attila Rahja, entinen päämajan valvontaosaston vastavakoilutoimiston tarkastaja ja desantinmetsästäjä. Häneen suhtaudutaan asiallisen hyväksyvästi, vaikkei hänen kuolaavasta puheestaan kukaan mitään selvää saakaan. Kunnes eräänä päivänä Attila törmää sääripariin, tohkeaan poveen ja kiukkuisiin silmiin:

”Miksi virtahepo kuolasi hänen lattioilleen? Mitä järkeä oli puunata lattioita, kun kitisytin pyörätuoliani paikasta toiseen häntänäni kiiltävä kuolavana? Hän oli kulkenut jo monta päivää perässäni ja kuunnellut horinoitani. Kuka kuvittelin olevani?
Yritin sylkäistä.
Hän läiskäytti avokämmenellä poskelle. Kukaan ei ollut lyönyt minua viiteenkymmeneen vuoteen. Lamppu syttyi takaraivooni. Nousin vihan raikastamana seisomaan, mutta nelikymppinen nainen työnsi minut takaisin istumaan. Hän oli lopulta saanut vakituisen duunimestan eikä hän aikonut luutia kuolaa joka päivä. Hän menisi juttelemaan johtajattaren kanssa.” (s. 25.)

Attila on kohdannut vanhainkodin uuden siivoojan, Zinaida Tiaisen. Kohtaaminen on merkittävä: Attila saa uudet tekohampaat ja puhe alkaa kuulostaa ymmärrettävältä. Zinaidasta tulee kuuntelija, jolle Attila – kirjan Ohrana - kertoo pitkän elämänsä vaikeimmista päivistä vuoden 1944 helmikuun Helsingin pommitusten aikaan.
Vuonna 1944 valvontaosaston tarkastaja Rahja metsästää desantteja ja isänmaanpettureita. Helmikuussa Katajanokan vankilassa odottaa teloitusta vakoilija Vilja Oljenpalo, Attilan suuri rakkaus. Ensimmäinen suurpommitus vahingoittaa vankilaa ja Vilja pakenee. Samaan aikaan Helsinkiin saapuu desantti Janne Mutka, Viljan kihlattu. Attila Rahja saa tehtäväkseen etsiä Viljan. Samaan aikaan hän yrittää suojella keskellä raivoisia pommituksia läheisiään, äitiä, sisarta ja sisaren lapsia.
Tämä on romaanin keskeinen juoni ja tarinan lähtökohta. Tarina rönsyilee ohi aiheen Attilan lapsuuteen ja nuoruuteen, elämään sodan jälkeisinä valvontakomission ja kylmän sodan aikaisina vuosina sekä desantti Janne Mutkan tarinaan. Kertojana on paria poikkeusta lukuun ottamatta keskushenkilö Rahja, omapäinen, tarkkavainuinen ja vahvuuden sisällä herkkä mies. Attilan ohjenuorana on isältä peritty motto ”Kun tuntuu pahalta, tee hyvää.” Sitä hän noudattaa työssään ja yksityiselämässään vaikeuksiin joutumisen uhallakin.
Ohrana pitää otteessaan, se kuvaa käsittelemäänsä aikaa kiinnostavasti. En osaa arvioida kuinka tarkkaa ajankuvaa Tervo rakentaa, mutta Attila Rahjan elämä vaikuttaa romaanin maailmassa uskottavalta ja mahdolliselta. Se lisää luottamusta teosta kohtaan. Tervo kuvaa vahvalla otteella siviilien kärsimyksiä suurpommituksissa, pommitusten aiheuttamia tuhoja, desanttien asennetta entistä kotimaataan kohtaan sekä vastavakoilun tapaa syöttää disinformaatiota. Halutessaan voi joidenkin henkilöhahmojen takaa etsiä historiallisia henkilöitä (esimerkiksi sodan jälkeen ministeriksi nousseen kommunisti Väinämöisen), mutta mistään avainromaanista ei ole kyse.
Kielellisesti Ohrana on vaihteleva. Lyhyiden, iskevien lauseiden rinnalla on tarkkoja kuvauksia ilmatorjuntatykin toiminnasta sekä pitkiä lähes runolliseksi muuttuvaa kuvailua. Tervon huumoria voi pitää itsetarkoituksellisena, mutta näkisin sen mieluummin vinona katsantotapana, joka Ohranassa on nimenomaan Rahjan luonteenmukainen näkökulma asioihin. Moniulotteinen Attila kasvaakin kiinnostavaksi hahmoksi, joka jättää tarinan muut henkilöt varjoonsa. Erityisen vaikutuksen minuun teki Tervon lapsikuvauksen herkkyys. Attilan kovan kuoren läpäisee sisaren lasten kiintymys. Etenkin vakavia viisauksia lausuvan viisivuotiaan Annan rakkaus setäänsä on kuvattu koskettavasti. Suoraviivaisen äijämäisyyden ja pienieleisen herkkyyden yhdistämisessä Tervo onnistuu erinomaisesti.
Romaanin ytimestä voi etsiä vastauksia pohdintoihin sankaruuden ilmenemisestä, uskollisuuden monimuotoisuudesta, aatteiden muotoutumisesta sekä rakkauden olemuksesta. Vastauksia Tervo tarjoaa, mutta tyylinsä mukaisesti monimielisesti.

Tui