Eräänä iltana ihmettelimme porukalla, mihin suomalaiset persoonallisen näköiset naisnäyttelijät hävinneet. Ei näy tv:ssä tai elokuvissa sellaisia tyyppejä, jotka olisivat ruumiinrakenteeltaan jotakin muuta kuin lyhyitä ja siroja poikatyttöjä tai liki kaksimetrisiä catwalk-malleja. Vielä 1970-luvulla Ritva Valkama oli Ylen Parempi myöhään -sarjassa vakavasti otettava näyttelijä ja komedienne – ja täysin riippumatta elopainostaan. Mutta keitä on tilalla? Ei ketään, jos mitataan näyttelijöitä painonsa mukaan. Joku voisi tässä vaiheessa huomauttaa, että onhan meillä Ulla Tapaninen, mutta hänkin on jo 1950-luvulla syntynyt. Yhtäkään häntä nuorempaa kohtuullisen tunnettua naisnäyttelijää emme muistaneet. Näyttelijänä olemisen vaatimukset eivät kohdistu pelkästään näyttelemisen opeteltavana taitona ja tekniikkana, vaan myös näyttelijän vartaloon – pitää olla tietynlainen kroppa, jotta olisi median ja yleisön silmissä vakavasti otettava. Vakavasti otettavuutta ei tavoita, jos ruumis on liian tavallinen, vaikkapa arkisesti pulska (siis samanlainen kuin suunnilleen kahdella kolmasosalla suomalaisia). Ylevät tunteet on varattu ylevään ruumiiseen, joka ei ole kenen tahansa maijameikäläisen omaisuutta, vaan huolella muokattu, trimmattu, ehostettu, erityisesti tämänhetkisiä kauneusihanteita vastaava ruumis. Yritäpä olla rakkaussurujen riuduttama Julia, kokoa 46, kuppikoko DD, pituutta 160 senttiä. Kyllähän siinä uskottavuus menee, katsoja alkaa ajatella, että eipä tuo tyttö ainakaan nälkäkuoleman partaalla ole, vaikka miten pillittäisi. On ainakin muistanut eväsleipänsä syödä. Visuaalinen kulttuuri on täynnä kehonkuvia, ikävä vaan, että ne kuvat ovat yhdestä muotista valettuja. Laiha vartalo on se jokaisen (naisen) tavoite, jota kohti pitää vähintäänkin pyrkiä. (Toistaiseksi ainakaan sama vaatimus ei koske miehiä, esimerkiksi tämän kehonkuvatestin mukaan naiset voittopuolisesti toivoivat olevansa pieniä ja laihoja, miehillä se tavoitevartalo oli tukevampi, suorastaan lihava.) Muuttaessaan vartaloaan ihminen muuttaa myös mieltään, näin uskotaan. Ja kuka haluaisi sitä mitä lihavuuteen liitetään: ahneutta, laiskuutta, passiivisuutta, naurettavuutta, kömpelyyttä, köyhyyttä, tyhmyyttä, syvien tunteitten puutetta. Olepa sen sijaan kurinalainen, tarmokas, itsenäinen, menestyvä, älykäs, intohimoinen – oman elämäsi sankari; näitä kaikkia ominaisuuksia edustaa visuaalisessa kuvastossa laihuus. Vähintäänkin pitää olla laihdutuskuurin partaalla, aloittaa jollei aivan tänään, niin huomenna tai pyhien jälkeen. Kaikenlainen kuureilu ja tyytymättömyys omaan vartaloon ei nimittäin ole pelkkää yritystä tavoittaa ihannevartalo, vaan samalla voi tehdä itsestään henkisesti parempaa ihmistä. Mihin ne erikokoiset suomalaiset naisnäyttelijät ovat siis kadonneet? Luultavasti muihin luoviin ammatteihin, niihin joissa omaa fyysisyyttä pystyy käyttämään väljemmin rajoituksin. Kenties kovapäisimmät ovat käyneet Teatterikorkean tai Nätyn pääsykokeissa, mutta eivät ole päässeet alkua pitemmälle. Ammattimainen näytteleminen on rajattu nyt niille kauniille tai vähintäänkin laihoille, lihavat ja muuten vaan väärämittaiset voivat harrastella rooleja vapaa-aikanaan kesäteatterissa. Kirjoituksen kuvat: RA
Meille markkinoidaan kummallista ruumiinkoon ja mielen yhteensulautumaa: sitä että tietynlainen ruumis sisältäisi tietynlaisen mielen. Hollywoodin parrasvaloissa lihavat eivät rakasta, rakastele tai kärsi jätetyksi tulemisen tuskaa siitä yksinkertaisesta syystä, että riutuva satakiloinen on elokuvahahmona looginen mahdottomuus. Suureen ruumiiseen ei mahdu suuria tunteita, tai jos niitä on, niin ne ovat jollain tapaa naurettavia. Ainoat isot ja osittain vakavat elokuvaroolihahmot, jotka tulevat mieleeni, ovat Gilbert Grapen äiti (Darlene Cates) ja Bagdad Café:n rouva Jasmin (Marianne Sägebrecht), eikä kumpikaan elokuva ole amerikkalaista tuotantoa.
12 kommenttia:
Yksi nykysuomen suvereeni ritvavalkama on Kaarina Hazard joka näytteli elokuvassa Liian paksu perhoseksi ja joka oli jälleen kerran oikein vakuuttava viimeisimmässä runoraadissa. Hän on kerta kaikkiaan viehättävän oloinen ihminen jonka painokasta ja karismaattista esiintymistä pysähtyy kuuntelemaan. Hän lyö laudalta kaikki heppoiset tusinatähdet ja osoittaa että naisen kauneus lähtee kuitenkin siitä kuinka itsensä kantaa, kuinka itseään ilmaisee, eikä siitä kuinka monen desilitran silikooneja sattuu raahaamaan mukana. Myös äly voi olla in!
Peruspointeista olen artikkelin kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Yhteen yksityiskohtaan on kuitenkin puututtava.
On nimittäin pakko vähän ihmetellä tuota väitettä, että edes miesten tavoitevartalo olisi "suorastaan lihava". Keskivertomiehen tavoitevartalohan osui kuvan numero 4 kohdalle. Suorastaan lihava? Myös miehet haluavat tuon testin mukaan olla laihempia kuin ovat.
Testailin ohjelman toimintaa, ja näyttää siltä, että kummankin sukupuolen keskivertoedustaja toivoisi painoindeksinsä olevan kolme pykälää todellisuutta kepeämpi.
En kysyisi niinkään, minne persoonalliset ja räväkät naisnäyttelijät ovat kadonneet, vaan minne ovat kadonneet hauskat ja räväkät käsikirjoitukset ja näytelmät. Miksi ihmisille ei sallittaisi hyviä sirkushuveja, taiten kirjoitettuja parodioita ja muita hassutuksia? Miksi näitä ronskeja ihania naisia ei ensin kirjoiteta, niin että he voisivat tulla lihaksi näyttämöllä? Miksi kaikki on yleensä niin läpeensä kurjaa ja laihaa käsikirjoituksisssa? Näitä railakkaita hahmoja tosiaan kaivataan, kuten muutakin hauskuuttakin, joka Suomen näyttämöillä ja elokuvissa on jo pitkään ollut kuolleena.
Kaarina Hazard on mainio, mutta hänhän kirjoitti sen roolinsa itse. Uskon, että monessa nuoressa naisessa on voimaa ja volyymia, kun vaan rooleja alkaa löytyä
Hazard kirjoitti roolinsa itse? Liian paksu perhoseksi perustuu Sisko Istanmäen kirjaan. Elokuva noudattelee aika tarkasti kirjaa.
****
Vielä kun vanhojen naisten rooleja löytyisi lisää, että luonnikkaat ikääntyneet näyttelijät pääsisivät näyttämään. Heitä kyllä riittää Suomessa.
Liian paksu perhoseksi -elokuvan käsikirjoitus on Tove Idströmin. Sisko Istanmäen Viimeiset mitalit -romaaniin perustuvassa TV-elokuvassa (käsikirjoitus Pirjo Toikka) pääosissa ovat Seela Sella ja Birgitta Ulfsson, jotka esittävät yli yhdeksänkymppisiä sisaruksia, kaksosia ilmeisesti. Molemmat leffat on ohjannut Heidi Köngäs.
Keski-ikäisistä päärooliin on päässyt ainakin Eeva Litmanen Veikko Aaltosen rakkaudella, Mairessa ja Sari Mällinen Jarmo Lampelan Eilassa. Vähissä ovat roolit keski-ikäisille ja vanhemmille naisille.
Totta, anteeksi muistivirhe, älkää pillastuko!
Jukka, tulkitsin tuota kehonkuvatestiä hiukan toisin, sillä miesten vastauksissa koot 4 ja 5 saivat liki samat prosenttiluvut (27% ja 24%). Keskivertonaisista taas kokoa 5 tahtoi olla vain kuusi prosenttia ja kokoa 4 vain 18 %. Keskivertonaisille koko 5 näyttäytyi (ilmeisesti) suorastaan lihavana, vain kuusi naista sadasta piti sitä vartaloa tavoitevartalona (miehistä siis 24%). Sen takia kirjoitin, että miesten tavoitevartalo olisi tukevampi. Tämä siis jos verrataan naisten vastauksiin. Ilmiö käy vielä selvemmäksi, jos katsotaan kehonkuvatestin aivan pienimpiä kokoja: kokoja 1 ja 2 halusi olla peräti 41% naisista, mutta miehistä vain 19%.
Hyvä kun muistutitte Kaarina Hazardista! Tosin hän ei ole ihan nuori eikä pelkästään näyttelijä - nimenomaan nuoriin näyttelijöihin nämä tietynnäköisyys ja -painoisuusvaatimukset tuntuvat kohdistuvan selvimmin.
Varmasti osa paineista tulee käsikirjoitusten kautta: roolitukset voivat olla sillä lailla stereotyyppisia, että se tämänhetkisen ulkonäköstandardin mukaan 'naisellisin' tulee valituksi. Aloin juttua kirjoittaessa miettiä, että joskus aiemmin näyttelijän rotupiirteet ovat aiheuttaneet hankaluuksia työnsaannissa (liian tumma ihonväri esimerkiksi on ollut epäuskottava), nyt kun rotuennakkoluuloista on osin päästy, muu ulkonäkö on tullut aina vain tärkeämmäksi. Voi olla musta tai latino Romeo mutta ei voi olla sitä lyhyttä ja painotaulukon mukaan ylipainoista Juliaa...
Tokihan naisilla oli sekä todellinen että toiveindeksi yhden pykälän kevyempi kuin miehillä.
Keskiarvoluvut kuitenkin ilmoitettiin siinä sivulla, jolloin nähtiin, että molemmilla sukupuolilla tavoiteindeksin niin keskiarvo, moodi kuin mediaanikin olivat yhtä kaukana todellisuudesta.
Mielenkiintoinen erokin sukupuolten väliltä löytyi: miehet kokivat olevansa huomattavasti hoikempia kuin olivat, kun taas naisten kokemus olemuksestaan oli realistisempi.
Jukka, tosiaan molemmilla sukupuolilla on näitä harhoja.
Tuo että miehet kokevat olevansa kevyempiä kuin oikeasti ovat, on näkynyt muuallakin. Muistan lukeneeni tutkimuksesta, jossa naiset tiesivät oman painonsa liki kilolleen, miehillä taas arvio saattoi mennä 10-20 kiloa vikaan. Kertooko tämä sitten, että naiset pitävät painoa ja tietoisuutta painosta erityisen tärkeänä? Olen joskus hämmentänyt puolituttuja, kun olen sanonut, ettei minulla ole vaakaa (ei talousvaakaa eikä henkilövaakaa)... Oikeasti en tiedä, mihin sitä tietoa tarvitaan, että Luke painaa nyt 4.12. vaikka 55kg tai 105kg - tai jotain siltä väliltä. Minua ei olla nyt nukuttamassa, en ole ottanut yliannostusta lääkkeitä ja kaikki omistamani vaatteet mahtuvat päälleni. Eikö sen pitäisi riittää?
Oikeastihan rumien, vanhojen, ylipainoisten etc. diskriminointi tarkoittaa sitä, että suuri osa tämän maailman ihmisistä on tyhmiä tai virkaansa kelpaamattomia, koska eivät näe pinnan alle.
Ulkonäkö ei selitä lahjakkuutta, älykkyyttä, tahtoa, voimaa ja viisautta. Ulkonäkö on vain pintaa.
Kaikki on hyvin (?) niin kauan kuin kauniista ihmisistä löytyy riittävästi viisaita ja älykkäitä eri tehtäviin.
Mutta jos ainoa kriteeri on hyvä ulkomuoto, ollaan vaarallisella tiellä.
En ole samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että näyttelemisen taitoa opeteltaessa opiskelijat muokkautuisivat tiettyyn kehonkuvaan. Näyttelijän ammatti on erittäin fyysinen ja vaativa. Tästä johtuen on kai ymmärrettävää, että nuoret, innokkaat vasta-alkavat näyttelijät ovat hyvässä kunnossa koulutuksen jälkeen.
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että näyttelijän taidot ja arvostus eivät liity puntarin numeroihin. Siinä mitataan oikeaa osaamista ja taitoa.
Mielestäni suomen näyttelijäkentältä löytyy vielä "aivan tavallisen" näköisiä ihmisiä. Ikävä tosiasia todellakin on, että on liian paljon näytelmiä, joihin valitaan tietyn vartalotyypin ihmisiä. Taitoja ei aina kaivata ja tässä asiassa rajoittuneita ovat joskus jotkut ohjaajat ja tuottajat.
Lähetä kommentti