Haastattelu: Kaisa Leka

Kehon kuvia -sarjan viimeisessä osassa Nono esittelee taiteilijan, jonka töissä sama teema nousee jatkuvasti esiin - tosin ihmiskehosta puhuvat eläinhahmot.
Kaisa Leka on porvoolainen sarjakuvataiteilija, viimeksi häneltä on julkaistu albumi On the outside looking in vuonna 2006.
Kehon kuvia päättyy tähän kirjoitukseen, ensi viikolla Nonossa siirrytään uusiin aiheisiin.



Kaisa, olet julkaissut kolme albumia. Miten sinusta tuli sarjakuvapiirtäjä?

Minulla on aina ollut voimakas tarve ilmaista itseäni taiteen kautta, mutta muissa taidemuodoissa tuntui, että puutteelliset kädentaidot asettivat liikaa rajoja ilmaisulle. Sarjakuva on matalan kynnyksen taidetta: kuka tahansa osaa piirtää sen verran, että voi tehdä sarjakuvan. Kun oivalsin, että voin ja saan piirtää "huonosti" ja kuvieni ei tarvitse olla fotorealistisia ja/tai kauniita, löysin peruskoulussa kadonneen piirtämisen ilon uudelleen.

Aloin piirtää vuonna 1998, ja olen julkaissut suunnilleen kerran vuodessa erilaisia sarjakuvia, joiden muoto vaihtelee kopioidusta lipareesta kovakantiseen kirjaan. Nautin omakustantajan vapaudesta: minun ei tarvitse tuottaa joku vuosi joulumarkkinoille uutta samankokoista tekelettä kuin edellisenäkin vuonna, vaan voin leikitellä erilaisilla formaateilla ja eripituisilla tarinoilla.

Sarjakuvien tekeminen lehtiin on myös hyvä vastapaino pitkille tarinoille, niissä voi höpsötellä ja kokeilla erilaisia ideioita sitoutumatta niihin pidempään kuin muutaman ruudun ajaksi. Olen tehnyt erilaisia novelleja ja strippejä ja suosikkimuotoni lehtisarjakuvalle on kuusi ruutua, siinä pääse pureskelemaan asiaa vähän perusteellisemmin kuin kolmessa ruudussa, mutta toisaalta aiheen ei tarvitsee olla ihan maita järisyttävä.



Aikuisille piirretty sarjakuva on Suomessa ollut aika marginaalisessa asemassa. Oletko törmännyt siihen, että sinua on pidetty ”vain” sarjakuvapiirtäjänä tai kyselty, milloin teet kuvitusta lastenkirjoihin?

Hassua, mutta en muista, että minulta olisi kertaakaan kysytty, milloin alan tehdä lastenkirjoja! Monet sarjakuvapiirtäjäthän tekevät paljon myös kuvituksia, mutta omat kuvitustyöni ovat melkein aina olleet tekstiä kommentoivia minisarjiksia. Ehkä lukijat näkevät sarjakuvistani, että teksti on niissä pääosassa, ja kuvat ovat oikeastaan vain pakkaus, johon teksti laitetaan, jotta lukijan olisi helpompi lähestyä sitä.

Pidätkö joitain sarjakuvantekijöitä tai kuvataitelijoita esikuvinasi?

Minulla on paljon esikuvia, Suomessa ihastuin ensin Suuren Kurpitsan antologioiden kautta Katja Tukiaiseen ja Matti Hagelbergiin, joiden visuaalinen maailma on todella persoonallinen ja taidokas. Viime aikoina olen ahminut netistä Ville Rannan luonnospäiväkirjaa ja blogia, joissa Ville kertoo itsestään avoimemmin kuin minä koskaan uskaltaisin.

Ulkomaisista piirtäjistä tulee heti mieleen ruotsalainen Åsa Grennvall, joka kertoo sarjakuvissaan vaikeista ihmissuhteista tuskallisen tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Haluan itse löytää humoristisen puolen myös vakavista asiosta, mutta minua kiehtoo Åsan suorasukaisuus ja uskallus tuottaa lukijalle myös pahaa oloa.

En tiedä, näkyykö suosikkieni vaikutus kuvissani, mutta huomaan, että luettuani paljon avoimen henkilökohtaisia sarjakuvia uskaltaudun itsekin teksteissäni kertomaan yhä henkilökohtaisempia asioita. Aluksi halusin pitää enemmän etäisyyttä lukijoihin, nyt tuntuu, että päästän heidät kirja kirjalta lähemmäs.



Miksi monissa sarjakuvissasi puhutaan englantia?

Tein ensimmäisen pienen lehteni suomeksi ja silloin tuntui, että törmäsin koko ajan ihmisiin, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuvaani, mutteivät voineet. Englanti on siis kompromissi: kieli, jota mahdollisimman moni osaa lukea. En osaa sanoa, kuinka suuri osa lukijoistani on ei-suomenkielisiä, mutta jotkut läheisimmät ystäväni, jotka esiintyvät myös kirjoissani, puhuvat englantia äidinkielenään, enkä halua jättää heitä lukijajoukkoni ulkopuolelle.

Albumiesi ihmisistä osa on mikkihiirikorvaisia ja osa kovasti ankkaa muistuttavia pelkistettyjä olentoja, ihmishahmoisia ihmisiä et ole tainnut piirtää. Miten hahmot syntyivät?

Alunperin hahmot olivat Disney-parodioita, ajattelin, että olisi hauskaa ottaa länsimaisen kulttuurin ikonit ja laittaa ne täysin erilaiseen ympäristöön kuin normaalisti. Miksi oikea Mikki ei ikinä meditoi eikä istu pyörätuolissa?

Vuosien mittaan eläintarha on kasvanut uusilla hahmoilla, jotka eivät enää ole parodioita, enkä enää ajattele hiirtä ja ankkaakaan suhteessa esikuviinsa. Pidän eläinhahmoista, niiden piirtäminen sopii minulle jostain syystä paremmin kuin ihmisten, jotka ovat minusta liian vaikeita piirrettäviä. Eläinhahmojen lapsellisuus ja viattomuus pehmentää sarjakuvieni aika rankkojakin aiheita ja tekee ne helpommin lähestyttäviksi ihmisille, jotka eivät yleensä lue kirjoja esim. vammaisuudesta. Minulle on tärkeää yrittää löytää sellaisia lukijoita, joille nämä aiheet ovat vieraita ja pelottavia, haluan kaataa raja-aitoja esim. terveiden ja vammaisten välillä.

Miten paljon suunnittelet ja muokkaat töitäsi ennen julkaistavaa versiota?

Työprosessini alkaa aina tekstistä, ja hion tekstejä paljon enemmän kuin kuvia. Aloitan ranskalaisista viivoista, sitten teen luonnoksen ruuduista ja survon tekstin puhekupliin. Vielä puhtaaksipiirtämisvaiheessakin teksti saattaa elää, jos keksin tavan sanoa jotain paremmin. Yritän pakata tekstin mahdollisimman täyteen informaatiota, miettiä eri tapoja sanoa sama asia niin, että siitä tulee erilaiset mielleyhtymät.

Minulle on samalla tärkeää, etten hukkaa valmiissa työssä spontaaniutta ja käsin tekemisen tuntua. En halua tehdä liian hiottuja ja täydellisiä töitä, vaan näyttää oman kömpelyyteni ja epätäydellisyyteni. Tietokoneella kuka tahansa voi tehdä täydellisen ruudun, mutta minun vino ruutuni on uniikki, juuri minun tutisevalla kädelläni piirretty.

Albumisi tekevät julkiseksi yksityistä elämääsi, kerrot niissä nilkkojesi kivuliaista epämuodostumista, päätymisestäsi jalkojen amputaatioon ja uskonnollisesta vakaumuksestasi. Miten helppoa/vaikeaa on ollut henkilökohtaisen paljastaminen näin suoraan, siinähän joutuu asettumaan arvioitavaksi paitsi sarjakuvantekijänä myös yksityisenä ihmisenä? Saatko itse lukijoilta henkilökohtaista palautetta?

Saan silloin tällöin lukijoilta hyvin avointa ja koskettavaa palautetta, jossa he kertovat omista vastoinkäymisistään ja siitä, kuinka ovat saaneet voimia sarjakuvistani. Ulkopuolisuuden tunne on sama riippumatta siitä, aiheuttaako sen ruumiin vai mielen vamma. Minusta omaelämäkerrallinen taide ei ole narsistista oman navan kaivelua, vaan yleisinhimillisten aiheiden käsittelyä yhden ihmisen esimerkin kautta. Käymme kaikki elämässämme läpi samoja kriisejä, ja niiden kuvaaminen taiteessa antaa meille voimia.

Olen - ja olemme - Nonossa kehonkuva-teeman aikana miettineet sitä, miten helposti oman ruumiin erilaisuus herättää häpeää. I am not these feet -sarjakuvan eräässä kuvassa Kaisa ja Leka istuvat autossa ja odottavat, että naapuri menisi sisälle. "Let's wait in the car until he goes in" - "Yeah, we shouldn't shock him." Tämä kuulosti korvissani tutulta (isältäni on vuosia sitten amputoitu käsi ranteesta alaspäin, ja edelleenkin hän vieraiden seurassa piilottaa olemattoman kätensä taskuun). Miten paljon on käynyt niin, että ihmiset näkevät jalkasi (tai niiden puuttumisen), eivät sinua? Miksi erilainen itse helposti ottaa vastuulleen muiden ihmisten hämmennyksen tai järkytyksen?

Aluksi ajattelin, että ihmisiä ei pidä turhaan järkyttää proteeseilla, mutta olen muuttanut mieltäni: nykyään ajattelen, että pieni järkytys on heille hyväksi! Haluan herättää ihmiset miettimään, miksi vammaisuuden kohtaaminen on pelottavaa ja vaivaannuttavaa, miksi odotamme vammaisten peittävän vammansa. Minusta olisi nurinkurista väittää, että en häpeä proteesejani, mutta kuitenkin peitellä ja piilotella niitä. Olen myös huomannut, että kun itse suhtaudun vammaani luontevasti enkä häpeile sitä, muidenkin on helpompi lähestyä minua kokonaisena ihmisenä eikä pelkästään vammani kautta.

Mitä ohjeita antaisit aloittelevalle sarjakuvantekijälle?

Ala heti julkaista sarjakuviasi, älä jää odottelemaan, että joku muu tekisi sen puolestasi! Laita sarjakuviasi nettiin, tee kopioituja lehtiä ja oikeita painettuja kirjoja, mene sarjakuvatapahtumiin markkinoimaan niitä ja tutustumaan toisiin piirtäjiin. Vaikka ne olisivat kuinka kummallisia tahansa jossain on varmasti joku, joka pitää niistä. Ihan ensimmäiseksi kannattaa mennä sarjakuvasivuille www.kvaak.fi ja www.kupla.net inspiroitumaan siitä, miten vilkas suomalaisen sarjakuvan maailma on!



Kaisa Lekan omat sivut
Kaisa wikipediassa

Haastattelu: Miina Savolainen

Milla Makkonen & Miina Savolainen

Valokuvaaja ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaiselle (s. 1974) jaettiin marraskuussa tämänvuotinen lastenkulttuurin valtionpalkinto. Savolainen on kehittänyt voimauttavan valokuvan menetelmän ja valokuvahanke "Maailman ihanin tyttö" on kiertänyt Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2003.

1. Kuinka "Maailman ihanin tyttö"-hanke sai alkunsa?

Työskentelin 90-luvun alussa lastenkodissa. Minua suretti paljon se, miten lasten kaltoinkohtelun ja laiminlyödyksitulemisen kokemukset vaikuttivat heidän minäkuvaansa. Lapsesta ei ole pidetty huolta ja nähty häntä perheessään kokonaisena ihmisenä kaikkine tarpeineen ja puolineen, vaan lapsi itse oli joutunut vanhemman rooliin ja itselleen liian isojen asioiden eteen. Tämä kokemus saa lapsen kokemaan, että hän ei ole rakastamisen ja huolenpidon arvoinen. Myöhemmin elämässään tällaisen kokemuksen kanssa elänyt lapsi joutuu näkemään valtavasti vaivaa jokapäiväisessä elämässään opetellakseen arvostamaan itseään ja uskomaan ansaitsevansa sellaisia ihmissuhteita, joissa häntä kohdellaan tasavertaisesti ja arvokkaasti. Minusta kaikkein tärkeintä hoitajan työssä oli pystyä rakentamaan nuorelle uskon siihen, että hän on hyvä, erityinen ja rakastamisen arvoinen. Ajattelin, että ehkä nuori voisi nähdä itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näin. Tämä oletus toimi ihan valtavan hyvin. Kuvaamisesta tuli erityistä ja tärkeää sekä minulle että nuorille. Kuvien kautta nuoret saivat pohtia sitä, millaisilla kuvilla he haluavat rakentaa mielikuvaa itsestään. Jotkut kuvat olivat niin outoja ja vieraita, ettei niistä edes tunnistanut itseään ja ne olikin lupa hylätä. Joistain kuvista nuoret taas löysivät oman sielunsa. Joskus ihan ensimmäistä kertaa nuoren elämässä hän näki meidän kuvissa sen ihmisen, jonka hän todella koki olevansa.


Paula Anttila & Miina Savolainen



Petra Parvikoski & Miina Savolainen

2."Maailman ihanin tyttö"- valokuvanäyttelyn vastaanotto on ollut erinomainen. Millaista palautetta olet saanut nuorilta?

Olen huomannut, että nuoria koskettaa varsinkin se, että oman itsen hyväksymisestä, toisten odotuksista ja jokaisen ihmisen tarpeesta tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi puhutaan niin avoimesti. Nuorille on ollut tärkeää saada tukea siihen, että oman itsen rakentamisessa ja löytämisessä ei tarvitse jäädä niihin muotteihin, joihin toiset ihmiset itsen haluaisivat laittaa. Voi itse tietoisesti opetella hyväksymään itseään ja valita, millä kuvilla rakentaa mielikuvaa itsestään ja omasta elämästään.



Petra Parvikoski & Miina Savolainen

3. Mikä on voimauttava valokuva? Miten näkyväksi tuleminen voi voimauttaa itsen?

Voimauttava valokuva tarkoittaa tapaa, jolla valokuvia voi käyttää oman minän ja elämäntarinan rakentamiseen sekä ihmissuhteiden parantamiseen. Ideana on se, että valokuvaamiseen tavallisesti liittyvä kuvaajan valta päättää, millaisena kuvaa toisen ihmisen, käännetään päälaelleen. Voimauttavassa kuvaamisessa ihmisellä itsellään on oikeus päättää, millaisilla omakuvilla haluaa rakentaa itseään tai millaisilla valokuvilla haluaa rakentaa esimerkiksi oman eläntarinansa. On tavallista, että perheessä vanhemmat kuvaavat ja rakentavat lasten puolesta perheen yhteiset valokuva-albumit. Kuitenkin lapsi muistaa ja kokee samat tilanteet aivan eri tavalla kuin aikuinen. Voimauttavassa valokuvassa lapsi otetaan jo ihan pienenä mukaan rakentamaan omia albumeitaan, jolloin hän saa valita ne kuvat, joissa on hänelle tärkeät kokemukset, kaverit, leikkipaikat jne. Silloin samasta albumista voi myöhemmin nuorena ja aikuisena päästä muistamaan sitä, miten on kokenut itsensä ja elämänsä lapsena.

Näkyväksi tuleminen voimauttaa, sillä jokaisella ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi nähdyksi omana itsenään. Valokuvissa voi tehdä itsestään sellaisia puolia näkyväksi, joita toiset ihmiset eivät tunne tai joihin itsekin on vaikea uskoa. Valokuvilla voi opetella katsomaan itseään lempeämmin. Jos ei ole voinut saada kokemusta vanhempien tai ystävien hyväksynnästä, voi myös kuvien avulla parantaa itseään katsomalla omakuvassa itseään rakastavasti ja hyväksyen.



Monna Makkonen & Miina Savolainen

4. "Maailman ihanimman tytön" nettisivuilla sanotaan: "Julkisten kuvien täydelliset ihmisvartalot jättävät jälkensä mieleen ja aiheuttavat omaan kehoon ja ulkonäköön kohdistuvia häpeäntunteita kaikenikäisille ihmisille". Mistä ruumiillisuuden korostaminen mielestäsi kulttuurissamme johtuu?

Kyllä, dösäpysäkeiltä ja tv-kanavilta silmillemme hyppäävät kuvat, joissa ei näy tavallisia, persoonallisia ihmisiä. Jatkuvalla toistolla ne totuttavat silmämme näkemään kauneutta yksipuolisella tavalla. Silloin kaikki ne asiat, joita kuvissa ei juuri koskaan näy (pyöreys, finnit, rypyt jne) alkavat näyttää virheiltä. Sitten nämä "virheet" saavat tuntemaan itsen ei-kauniiksi. Ulkonäön ja pinnallisesti ymmärretyn seksin ylikorostaminen johtuu ennen kaikkea kaupallisuudesta. Sitä on, mikä myy. Toisaalta ihmisten elämässä täytyy olla jotain tunnetyhjyyttä, jotta pinnallisuus ja toisaalta äärikokemusten, jotka tarjoavat nopeaa kiihoketta ja tyydytystä, mutta eivät tunnetason tyydytystä (esim porno) ovat lisääntyneet niin räjähdysmäisesti. Esimerkiksi todellisessa, hyvässä parisuhteessa ei edes itsekkyydellä pärjäämään tottuneet ihmiset voi hakea vain omaa onneaan, siinä on nähtävä vaivaa ja tehtävä tietoisesti hyviä asioita toiselle. Toisaalta tässäkin on kysymys muodeista. Historian aikana esim ihmisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyvät odotukset ovat vaihtuneet ääripäästä toiseen monia kertoja. Samalla tavalla myös eri arvot korostuvat eri aikoina. Kun pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä on ollut tarpeeksi, syntyy vastareaktio ja kulttuurin arvomaailma vaihtuu. Nyt se on jo näkyvissä. Vaikka osa nuorista varmasti menee mukaan tämän hetken odotuksiin, suuri osa nuorista näkee maailman ihan toisin. Kun he aikuistuvat, alkaa maailmakin näyttää taas vähän erilaiselta.


Jenna Pystö & Miina Savolainen

5. Kuinka määrittelet kauneuden?

Kauneus on opittua ja kulttuurista, mutta se on myös jokaiselle ihmiselle henkilökohtaista ja liittyy omaan kokemushistoriaan. Voimauttavan valokuvan ideassa korostetaan juuri jokaisen ihmisen oikeutta määritellä itse se, mikä on itselle arvokasta tai kaunista. Samalla kritisoidaan ulkokohtaisia tapoja määritellä nämä asiat. Maailman ihanin tyttö -projektissa välttelin itse aikanani kaunis-sanan käyttöä, koska en halunnut projektin linkittyvän siihen, millaista ulkonäön vaalimista toisten ihmisten silmiä varten esimerkiksi nuorilta naisilta ja miehiltä tänä päivänä vaaditaan. Tämä projekti ei ole todellakaan mitkään missikisat. Silti nuoret itse kokivat, että heille oli ollut tärkeää nähdä itsensä kuvissa kauniina. Omia kuvia oli vaikeaa ja järkyttävää nähdä aluksi. Kuvissa näki oman surun ja kipeät asiat, joita omaan elämään liityi. Kuvan kauneus oli sen sijaan lohduttavaa, sen avulla sai nähdä itsensä kaikesta huolimatta ehjänä ja vahvana. Kaunis ei merkinnytkään nuorille jotain sellaista, joka liittyy vain ulkonäköön, se liittyi juuri jokaisen ihmisen oikeuteen saada uskoa omaan arvokkuuteen. Suomessa ajatellaan helposti, että kauneus liittyy vain ulkoiseen ja että sen etsiminen on narsistista ja pinnallista. Esimerkiksi nuorten Irc-galleriaharrastusta kritisoidaan nuoren hyväksynnän tarpeeseen liittyvien ylilyöntien takia näkemättä sitä, että valokuvat ovat myös tapa tutkia ja rakentaa omaa identiteettiä. Valokuvaan sisältyy paljon enemmän, kuin pelkkä ulkoinen taso. Omakuvassa voi nähdä koko oman elämänsä: sen miten itse voi ja mikä kaikki on tehnyt itsen siksi ihmiseksi, joka todella kokee olevansa.


Nina Laurin & Miina Savolainen

6. Koulutat pedagogisen ja terapeuttisen alan työntekijöitä. Kuinka laajasti voimauttavan valokuvan tekniikkaa käytetään Suomessa, ja miten Suomen tilanne vertautuu ulkomaihin?

Kiinnostus valokuvan käyttöön on viime vuosina levinnyt todella paljon Suomessa. Voimauttava valokuva on valokuvaterapian ulkopuolella ensimmäinen selkeä menetelmä valokuvan käyttöön. Se lisää valokuvan käyttömahdollisuuksia aiempaa laajempiin yhteyksiin, sillä se määrittelee, millä tavalla käytettynä valokuvaus voi olla terapeuttista tai voimauttavaa. Valokuva sinänsä ei ole terapeuttinen väline ja sitä voidaan käyttää myös väärin. Valokuvaprojekteja, jotka ovat käytännössä voimauttavia, on ollut jo pitkään Suomessa ja maailmalla, sillä ihmiset tunnistavat perhevalokuvausharrastuksesta terapeuttisesti hyödynnettäviä merkityksiä. Ongelmana voi silloin olla juuri se, että valokuvan ongelmakohtia ei ole tiedostettu. Valokuvaterapiaa sen sijaan on kehitetty Suomen lisäksi myös etenkin Pohjois- Amerikassa ja Englannissa.



Jenna Pystö & Miina Savolainen

7. Keväällä 2007 ilmestyy Maailman ihanin tyttö - The Loveliest Girl In The World kaksikielisenä (suomi ja englanti). Millainen kokemus kirjantekoprosessi on ollut?

Meille kaikille projektissa mukana olleille erityisen tärkeää on se, että kirjan muodossa kuvat ja tarina jäävät elämään, niistä jää pysyvä jälki. Näyttelyt kestävät aina vain jonkin aikaa, eivätkä ne ole kaikkien ulottuvilla. Ensimmäisten näyttelyiden loppuminen oli osalle nuorista raskasta, he kokivat että näyttely oli ollut niin suuri mahdollisuus heidän elämässään ja että he saivat kuvien kautta niin paljon korjaavaa hyväksynnän ja arvostuksen kokemusta toisilta ihmisiltä, että sen loppuminen tuntui surulliselta. Kirja on erilainen formaatti, saamme siinä työmme tietyllä tavalla valmiiksi. Se on pitkän työn jälkeen voimauttavaa.

8. Mikä on seuraava projektisi "Maailman ihanimman tytön" jälkeen?

Projekti elää kirjan ja näyttelyiden muodossa. Näyttely uusine kuvineen kiertää tulevina vuosina Suomessa ja ulkomailla. Tällä hetkellä teen myös Isyysaiheista voimauttavaa valokuvanäyttelyä valokuvaharrastajista ja valokuvaajista koostuvan ryhmän kanssa Helsingin Jugendsaliin syksyksi 2007. Isyysprojekti on jatkunut jo reilun vuoden.

***
Maailman ihanin tyttö netissä: http://www.voimauttavavalokuva.net/

Haastattelu: Kristiina Koivunen

Kristiina Koivunen (s.1959) on Kurdistan-tutkija, vapaa toimittaja ja sosiaalityöntekijä. Häneltä on ilmestynyt kaksi Turkkia ja kurdien elämää käsittelevää teosta: Teetä Kurdistanissa (Like 2001) ja Sankarimatkailijan Kaakkois-Turkki (Like 2006).

Olet paitsi tehnyt väitöskirjan, myös kirjoittanut kurdeista lukuisia artikkeleita ja kaksi kirjaa Teetä Kurdistanissa (Like 2001) ja Sankarimatkailijan Kaakkois-Turkki (Like 2006). Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan kurdeista?

Kiinnostukseni kurdeihin heräsi täysin sattumalta. Tein uskontotieteen gradua Suomessa asuvista musliminaisista, ja rajasin työn koskemaan yhtä kansallisuutta. Valitsin aiheeksi kurdit tietämättä heistä juuri mitään. Jätin gradun sosiaalipolitiikan laitokselle, vaikka se oli ollut sivuaineeni.

Matkustin Kurdistaniin (Kaakkois-Turkkiin) ensimmäisen kerran vuonna 1997. Tämän matkan jälkeen halusin paneutua kotimaassaan asuvien kurdien tilanteeseen, vaikka sitä ennen olin ollut kiinnostunut pakolaisina olevien kurdien asioista. Aloin tehdä lisensiaattityötä aiheesta samana vuonna.

Millaista on elää tai vierailla suomalaisena Turkissa juuri nyt, vaikuttaako poliittinen asetelma (Suomi EU:n puheenjohtajamaana vs. Turkki EU-jäseneksi haluavana mutta ei kovin haluttuna) ihmisten suhtautumiseen?

En tunne Länsi-Turkkia enkä tiellä miten siellä suhtaudutaan suomalaisiin. Kaakkois-Turkissa juuri kukaan ei tiedä missä Suomi on, jos sanon, että se Amerikan mantereella, kukaan ei epäile asiaa. Kurdit ovat hyvin politisoitunut kansa, kaikki tietävät kuka on Olli Rehn. Kurdit pitävät hänestä, mutta eivät tiedä, että hän on suomalainen tai että Suomi on EU:n puheenjohtajamaa. EU-vastaisuus on lisääntynyt paljon viime aikoina Turkissa.

Kurdit ovat kuuluisia vieraanvaraisuudestaan, josta voi lukea jo vanhoista matkakertomuksista. Kurdistanhan sijaitsee sekä Silkkitien että idästä Mekkaan johtavan pyhiinvaellusreitin varrella. Vieraanvaraisuus pätee edelleen, he todella rakastavat ulkomaalaisia. Käytännössä tämän huomaa sekä suurista että pienistä asioista, esimerkiksi teetä tarjotaan jatkuvasti. Minulle käy myös usein niin, että kaupassa otetaan tavarasta halvempi hinta kuin mitä hintalapussa lukee. Tätä sattuu niin usein, että se ei voi olla myyjän virhe.

Koska vierailit Turkissa ensimmäisen kerran? Millainen maa se oli silloin?

Kävin Turkissa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1997 suomalaisen newroz-delegaation mukana. Newroz on kurdien uusivuosi, jota vietetään kevätpäivän seisauksen aikaan. Tuolta matkalta on jäänyt mieleen toisaalta upeat vuoristomaisemat, joista parhaimmatkaan valokuvat eivät välitä kuin kalpean aavistuksen. Toisaalta olin järkyttynyt sotilaiden ja sotilaskaluston paljoudesta, jollaista en ollut koskaan nähnyt.

Yhdeksän ja puoli vuotta sitten poliittinen tilanne kurdialueella oli paljon jännittyneempi kuin nykyään, juuri kukaan ei uskaltanut puhua ulkomaalaisten kanssa.

Millainen on kurdien nykyinen asema Turkissa?

Tähän on vaikea vastata lyhyesti. Turkin tasavalta perustuu teesiin "yksi valtio, yksi kansa, yksi kieli, yksi kulttuuri"- vähemmistöillä ei siis ole oikeuksia. Kurdien oikeuksia ajavan liikkeen tärkein tavoite on saada kurdin kielelle vähemmistökielen asema, siis samanlainen tilanne kuin ruotsinkielen asema Suomessa. Kurdien tarkkaa lukumäärää Turkissa ei tiedetä, heitä on ehkä noin 17 miljoonaa.

Kurdialueella, siis Kaakkois-Turkissa, on valtavasti luonnon rikkauksia, kuten öljyä ja mineraaleja ja se on hyvää maatalousaluetta, koska Eufrat ja Tigris virtaavat siellä. Kurdit eivät tästä hyödy, vaan useimmat heistä ovat hyvin köyhiä. Viime vuosikymmenellä armeija tuhosi alueella olleista viidestä tuhannesta kylästä noin kolme ja puoli tuhatta kylää. Poltettujen kylien asukkaiden, noin kolmen miljoonan ihmisen, olot suurkaupunkien slummeissa ovat edelleen hyvin vaikeat eivätkä he ole saaneet humanitaarista apua ulkomailta. Väitöskirjani keskeinen tulos oli se, että Kaakkois-Turkin terveystilanne oli viime vuosikymmenellä yhtä huono kuin Saharan etelänpuoleisen Afrikan.

Entä Turkin ulkopuolella?

Euroopassa elää ainakin kolme miljoonaa kurdia siirtotyöläisinä tai pakolaisina. Monien elämä Euroopassakin on vaikeaa. Turkin kansalaisten on vaikea saada turvapaikkaa EU-maista, se myönnetään vain mikäli heillä on näyttöä yksilöön kohdistuvasta sorrosta. Monien muiden maiden (kuten Afganistan, Irak ja Somalia) kansalaisten kohdalla riittää se, että maan olosuhteiden tiedetään olevan vaikeat.

Monien EU:ssa laillisestikin siirtotyöläisinä elävien kurdien elämä on vaikeaa, he tekevät esimerkiksi Saksassa raskaimpia ja huonoimmin palkattuja töitä. Hyvin monet lähettävät pienestä palkastaan säännöllisesti rahaa sukulaisilleen Turkkiin.

Turkkilainen Orhan Pamuk voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Miten turkkilainen media on reagoinut Pamukin Nobeliin?

Päätös hämmentää turkkilaisia. Pamukillahan oli vielä alkuvuonna kesken rikosoikeudenkäynti, jossa häntä syytettiin turkkilaisuuden häpäisemisestä, koska hän totesi lehtihaastattelussa armenialaisten kansanmurhan tapahtuneen. Nobelin kirjallisuuspalkintopäätöksen jälkeen Turkissa ei ole alkanut julkista keskustelua Pamukin esille nostamista ongelmista.

Turkin tärkein englanninkielinen lehti Turkish Daily News käsitteli Pamukin palkintoa vain vähän. (Lehti seuraa maailman tapahtumia yleensä huolellisesti, se uutisoi mm. sen, että Aki Kaurismäki kieltäytyi Oscar-ehdokkuudesta.) Lehden kolumnisti Mehmet Ali Birand toteaa, että turkkilaiset eivät osaa nauttia Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Hän jakaa turkkilaisten reaktiot kolmeen kategoriaan:

1. jotkut pitävät palkintoa salaliittona lain 301 (turkkilaisuuden häpäiseminen) kumoamiseksi
2. jotkut ovat kateellisia Pamukille
3. jotkut pitävät Pamukin voittoa hyvänä asiana, mutta eivät uskalla ilmaista sitä.

Artikkeli löytyy tästä:
http://www.turkishdailynews.com.tr/article.php?enewsid=56924

Miten tavallista on se, että taiteentekijä saa Turkissa syytteenteoksensa tai omien haastattelulausuntojensa takia?

Tämä on tavallista, mutta tarkkoja lukuja minulla ei ole. Niitä löytää esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjen englanninkielisiltä nettisivuilta:

IHD (Human Rights Association): http://www.ihd.org.tr/eindex.html
Mazlum Der: http://www.mazlumder.org/ana.php?konu=ana&lang=en
Kurdish Human Rights Project: http://www.khrp.org

Onko taide Turkissa väistämättä myös poliittista?

Ei suinkaan kaikki taide. Kurdien taiteen kohdalla asiaan vaikuttaa se, että Turkin virallisen näkemyksen mukaan maassa ei ole muslimivähemmistöjä. Jos taideteos kertoo muslimivähemmistön kulttuurista, se kyseenalaistaa tämän politiikan.

Kurdien taiteessa erityisen tärkeitä ovat musiikki ja tanssi. Miehet ja naiset tanssivat kurdien perinteisiä tansseja yhdessä, joten tanssien arvellaan olevan vanhempia kuin islamin uskonto. Kurdeilla on myös mattomalleja, joissa on eläinten kuvia, vaikka islamin uskonto kieltää elävien olentojen kuvaamisen. Ne kertovat Noakin arkista, joten mallit ovat todella vanhoja.

Parhaillaan kurdeilla on menossa varsinainen kulttuurirenesanssi ja he kehittävät uusia taidemuotoja, esimerkiksi teatteri on kurdeille aivan uusi asia, jossa on otettava kantaa siihen voivatko miehet ja naiset esiintyä yhdessä. Teatteri ja moderni maalaustaide kuvaavat usein kurdien kärsimyksiä, joten on selvää, etteivät ne ole valtion mieleen. Uskon, että taiteen avulla kurdit pystyvät käsittelemään emotionaalisesti kokemiaan kauheuksia. Perinteisesti kurdikulttuuriin ei kuulu ongelmista puhuminen.

Onko turkkilaisten taiteilijoiden vapaus rajoitetumpaa kuin eurooppalaisten, esimerkiksi suomalaisten?

Turkkilainen taide on rikasta ja monipuolista. Turkin taide-elämä perustuu sen rikkaaseen kulttuuriperintöön. Taide ja tiedonvälitys on vapaata, mikäli niissä käsitellään muita asioita paitsi kurdeja tai islamia. Näissä asioissa rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

Olet parhaillaan Suomessa. Aiotko palata Turkkiin? Jos, niin millä mielellä?

Haluaisin matkustaa pian Turkkiin, se riippuu siitä koska minulla on aikaa. Millä mielellä? Huolestuneena. Turkin tilanteessa on nyt monia huolestuttavia merkkejä, turkkilainen kiihkonationalismi lisääntyy nopeasti. Viime kesänä (2006) maassa tuli voimaan uusi terrorismin vastainen laki, ja kurdit ovat aika peloissaan. Syksystä 2004 kevääseen 2006 olen saanut seurata Turkissa kehityksiä ja uudistuksia. Tämä kausi näyttää nyt päättyneen.

Turkin tilanne voi nopeasti muuttua hyvin huonoksi, ja maassa on jopa Balkanin niemimaan tapaisen etnisen konfliktin vaara. Toisaalta on myös mahdollista, että kurdikysymykseen aletaan vihdoin etsiä poliittista ratkaisua, mikä johtaisi Turkin muidenkin ongelmien ratkaisemiseen ja maan demokratisoitumiseen. Tähän vaikuttaa kurdien painoarvon lisääntyminen maailman politiikassa ja Pohjois-Irakin kurdien Yhdysvalloilta saama tuki.

Mitä haluaisit suomalaisten erityisesti ymmärtävän kurdeista tai Turkin tilanteesta yleensä?

Turkki, erityisesti Kaakkois-Turkki (kurdialue), on kulttuurisesti rikas maa ja ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Jos matkustaa Turkkiin, kannattaa mennä muualle kuin turistikeskuksiin, itään tai länteen, ja tutustua todelliseen elämään. Matkustaminen on helppoa ja halpaa, bussit kulkevat joka paikkaan ja hotelleja ja ravintoloita löytyy kaikkialta.

Turkissa on paljon mielenkiintoisia asioita, sekä hyviä asioita että ongelmia. Toivon, että tiedotusvälineet kertoisivat niistä.

Kristiina Koivusen blogi: www.kurdistan.vuodatus.net

Valokuva Munzurin luonnonsuojelualueelta Tuncelissa: Kristiina Koivunen.

Kristiina Koivusen kasvokuva: Uutistoimisto DIHA.

Haastattelu: Rune Snellman

Rune Snellman (s.1950) on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Yhteis- ja ryhmänäyttelyjen lisäksi hänen töitään on ollut esillä yksityisnäyttelyissä.


Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan valokuvauksesta?

Joskus vuonna 1964 ollessani 14v. lainasin veljeni kameran (Nikon Ftb) jolla otin ensimmäiset mv-kuvat ja samaiena vuonna taisin myös vedostaa ekat kuvat. Kuvat tein ystäväni Matti Lahden saunan pukuhuoneessa. Mikä se eka kuva oli sitä en muista mutta sen tunteen kun ensimmäistä kuvaa tein ja se alkoi ilmestymään altaan pohjalle ,se ei unohdu. Hetki oli aivan maaginen.

Mikä ammattikuvaamisessa on muuttunut vuosien varrella?

Siirtyminen mv-kuvaamisesta väripuolelle oli suurin muutos mitä silloin perinteisen filmin saralla tapahtui. Toinen suuri murros on digitaalisen kuvaukseen siirtyminen. Jos on vuosikausia tehnyt pimiössä töitä niin oli se mahtavaa päästä valoisaan tekemään kuvia.

Mikä on suhteesi digikuvaukseen? Entä vanhoihin tekniikoihin?

Nykyään kuvaan pääasiallisesti digille mutta opetan myös Jyväskylän kansalaisopistossa Neulanreikävalokuvausta josta koko valokuvaus on aikoinaan lähtenyt.

Ketä vanhoista mestareista arvostat eniten?

Tärkeitä hmisiä on valokuvauksen saralle sattunut useita, kuten kaksi suuresti arvostamani opettajat, Pekka Helin ja Martti "Kapa" Kapanen. Mestareista taitaa lähinnä sydäntä olla Robert Capa ja Tiina Modotti.

Onko sinulla tyypillistä työpäivää, jos on, niin millainen se on?

Valokuvaajana/valokuvataiteilijana ja yksityisyrittäjänä ei tyypillistä työpäivää taida olla. Jokainen päivä on erilaisia ja mielenkiintoisia. Päivät vaan tahtoo olla pitkiä ja opettaminen Kansalaisopistossa on mukavaa mutta joskus aika uuvuttavaa hommaa.

Miten ideat kuviin tai kuvasarjoihin syntyvät?

Ideat syntyvät useimmiten aivan spontaanisesti. Valokuvataiteilijana on koko ajan töissä. Heti kun herää niin päässä alkaa pyörimään ja alkaa miettimään että mistähän nyt alottaisi.

Kertooko valokuva aina totuuden? Jos ei, niin mitä se kertoo?

Kertooko valokuva totuuden??? Tuskinpa... valokuva valehtelee, varsinkin tämän päivän teknologisessa yhteiskunnassa jossa valokuvan muokkaminen on joka päiväistä. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä että valokuva aikojen alusta lähtien on ollut "manipuloimista" koska kun painat laukaisinta niin hetki on jo kadonnut jonnekin.

Kuva, jonka olisit halunnut ottaa?

Ei kait sellaista olekaan, ainakaan minulle ei tule mieleen mikä se voisi olla.

Mitä sinulla on juuri nyt työn alla?

Tällä hetkellä kuvaan K-S:n sairaanhoitopiirin taidekokelmassa olevia teoksia kirjaa varten ("Terveyttä taiteesta"). Kirjan on määrä tulla markkinoille huhtikuussa 2007.

Jos saisit antaa aloittelevalle ammattikuvaajalle vain yhden ohjeen, mikä se olisi?

Avoin mieli mukaan kun lähtee kuvamaan, että tekee työnsä ajatuksella ja sydämellä. Joskus olisi vielä parempi että laittaisi aivot narikkaan ja kuvaisi pelkästään sydämellä. Vielä voisin lisätä tähän että jos valitsee tällaisen ammatin kuin minä niin siihen pitää suhtautua vakavasti mutta ei kuolemanvakavasti.

Rune Snellmanin kotisivut: www.personal.inet.fi/taide/rune.snellman/index.htm
Blogi: www.rantaruotsalainen.blogspot.com

Artikkelin valokuva: Rune Snellman

Haastattelu: Pasi Ilmari Jääskeläinen

Valokuva: Tommi Anttonen
Pasi Jääskeläinen (s. 1966) on jyväskyläläinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000) ja tänä syksynä esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta.


Atena julkaisi tänä vuonna romaanisi Lumikko ja yhdeksän muuta. Mikä oli alkusysäys teokselle?

Ihan alussa oli pieni joulunäytelmä, eräänlainen kauhusatu, jonka kirjoitin vuosia sitten ainejärjestön pikkujouluihin. Siinä esiintyi Laura Lumikko, lastenkirjailija, ja hänen perustamansa Tulevien Kirjailijoiden Klubi. Silloin syntyi tuo perusasetelma, eli tarina kirjailijasta, joka on kasvattanut joukon kirjailijoita. Kaikki temaattisen tason jutut ja muut kuviot sitten syntyivät paljon myöhemmin, kun aloin tosissani kirjoittaa romaania.

Romaanissa tutkiskelen ihmisen identiteettiin liittyviä kysymyksiä, sitä, mistä meidän olemuksemme lopulta koostuu.

Olet blogissasi määritellyt tekstisi lajiksi reaalifantasian. Mitä se tarkoittaa?

Reaalifantasia on emansipatorinen käsite. Kirjallisuutta on pitkään kahlittu genrejaottelulla ja toisaalta Suomessa nimenomaan realismin ylivallalla; realismin rajoja murtava romaani on päätynyt helposti genremarginaaliin, ja monethan kiertävät kaukaa teokset, joista puhutaan scifinä tai fantasiana. Reaalifantasia on lähtökohtaisesti realistista korkeakirjallisuutta, joka hyödyntää tarvittaessa fantasian, scifin tai vaikkapa dekkarin keinoja, jos ne auttavat käsittelemään kirjan teemoja ja tuovat jotain lisäarvoa teokseen. Reaalifantastikko ottaa siis käyttöön kaiken, mitä kirjallisuudessa on sen historian aikana kehitelty, sitoutumatta sen enempää tiukkaan arkirealismiin kuin mihinkään genreenkään.

Kuka muu voisi tyylinsä puolesta olla reaalifantastikko?

Reaalifantastikkojen esitteessä ovat mukana minun lisäkseni Anne Leinonen, J-P. Koskinen ja J. Pekka Mäkelä, jotka ovat siis olleet mukana tässä reaalifantasia-ajatuksessa. Muita tyypillisesti reaalifantasiaa kirjoittavia kirjailijoita ovat mm. Johanna Sinisalo, Maarit Verronen, Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Sari Peltoniemi, Kurt Vonnegut, Peter Höeg... Voisin luetella nimiä loputtomiin, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole pystyttää uusia raja-aitoja kirjojen ja kirjailijoiden välille vaan nimenomaan kumota vanhat.

Kirjallisuus on kirjallisuutta, eikä sitä voi kovin pitkälle määritellä realismin ja fantasian käsitteiden avulla. Voidaan löytää hyvin mielikuvituksetonta fantasiaa ja scifiä ja toisaalta hyvinkin mielikuvituksellista ja ajatukseltaan vapaata realistista proosaa. Genrejaottelut ovat kirjallisuuden periluonteen vastaisia, sillä minkä tahansa teoksen syvin olemus ei määrity juonielementtien realistisuuden tai fantastisuuden varassa. Reaalifantastikko on kuka hyvänsä kirjailija, joka vapauttaa itsensä genresidonnaisuudesta, olipa genre sitten arkirealismi tai vaikka scifi. Reaalifantastikko voi kirjoittaa ensin arkirealistisen romaanin, sitten fantasiaelementeillä operoivan teoksen ja seuraavaksi vaikka dekkarin, jos tarinoista sellaisia tulee. Kirjallisuus on perimmäiseltä luonteeltaan vapaata - kirjailijat ovat vuosituhansien saatossa kehittäneet niin monituisia keinoja kertoa tarina, ettei minkään tule estää meitä hyödyntämästä tuota keinovarastoa täysin estottomasti.

Kirjallisuus on jatkumo. Yhdessä päässä on äärimmäinen realismi, toisessa päässä äärimmäinen fantasia. Käytännössä kumpaakaan päätä ei ole mahdollista saavuttaa puhtaasti, vaan kaikki teokset ovat eriasteisia realismin ja fantasian sekoituksia. Tämä on reaalifantasian perusajatus. Kirjailijan pitää voida kirjoittaa tarinaansa fantastisiakin elementtejä ilman, että teos karsinoidaan heti ahtaaseen ja epäilyksiä herättävään genrelokeroon.

Miksi et enää halua tulla määritellyksi scifi-kirjailijaksi?

Koska määritelmä olisi harhaanjohtava. En ole muutenkaan koskaan kirjoittanut tyypillistä scifiä, vaan jonkinlaista realismin ja fantasian sekoitusta. Scifi tuo ihmisten mieleen avaruusoopperat ja sädepistoolit. Scifiä lukee hyvin pieni osa kirjallisuuden ystävistä, suurin osa ihmisistä välttelee scifiksi luokiteltua kirjallisuutta, koska scifi-kirjallisuuden luullaan koostuvan vain "tulevaisuuden teknisillä keksinnöillä spekuloivista tarinoista", kuten scifin tietosanakirjamääritelmä kuuluu.

Miksi haluaisin kirjoittaa vain pienelle lukijakunnalle? Käytännössä moni scifiä vieroksuva ihminen on innostunut romaanistani. Jos sitä markkinoitaisiin scifinä, he eivät olisi edes lukeneet sitä. Ja scifin ystävät osaavat kyllä lukea tuotantoani, vaikka sitä ei scifinä markkinoitaisikaan, jos se vain heitä kiinnostaa. Ja jos joku on niin ennakkoluuloinen ettei lue muuta kuin scifi-leimalla varustettua kirjallisuutta, niin se on sitten huonompi juttu hänelle itselleen.

Eikä romaanissani edes ole scifi-elementtejä. Fantasiaa siitä kyllä löytyy, vaikkakaan ei tolkienilaista.

Ensimmäiset novellini toki kirjoitin ensisijaisesti scifi-yleisölle, ne ovatkin melko mutkikkaita ja toisinaan vaikeita ymmärtää niille, jotka eivät ole tottuneet scifin koukeroisiin juoniviritelmiin. Romaanin kuitenkin kirjoitin suurelle yleisölle, niin ihan tavallisille kirjallisuuden ystäville kuin myös scifistä ja fantasiasta kiinnostuneille, jos he vain lukevat muutakin kuin avaruusoopperaa tai tolkienilaista fantasiaa.

Mitä scifi-fandom sinulle nykyisin merkitsee?

Sitä mitä ennenkin: joukkoa hyvin erilaisia ihmisiä, joista monet ovat kiinnostuneet kirjoittamastani kirjallisuudesta ja jotkut taas eivät. Vieraita, tuttavia ja kamuja. Scifi-fandomissahan minä kirjoittamiseni aloitin, kuten moni muukin kirjan jo julkaissut kirjailijatoveri; ilman Portin kisaa ja fandomin lehtiä tuskin olisin harrastusta tullut aloittaneeksi tai jatkaneeksi. Fandomissa on se kaikkein ennakkoluulottomin lukijakunta, jonka myöntämät Atoroxitkin kannustivat minua kehittymään määrätietoisesti kirjoittajana. Ilman fandomia en olisi tänään kirjailija.

Ja tietysti pidän yhä muiden asioiden ohessa myös hyvästä scifistä ja fantasiasta ja kuulun näin itse fandomiin. Luen säännöllisesti Porttia ja Tähtivaeltajaa, vaikka kirjallinen tai elokuvallinen makuni ei rajoitukaan vain spekulatiiviseen fiktioon.

Miten työstät tekstiä, mikä on tapasi kirjoittaa?

Ideoin ensin perusasetelmia, juonenkäänteitä, henkilöhahmoja, erilaisia kerronnan elementtejä. Sitten, kun kokonaisuus alkaa hahmottua mielessäni, istun koneen ääreen. Kirjoitan, deletoin, hion, muokkaan, kokeilen erilaisia tyylejä, erilaisia kertojaratkaisuja, erilaisia lähestymistapoja. Sadan erilaisen aloituksen jälkeen löydän sen, joka tuntuu oikealta. Kirjoitan hyvin hitaasti, alussa, sillä jos en ole varma siitä, että olen löytänyt oikean tyylin, en pääse eteenpäin. En halua tyytyä vähempään kuin siihen, mikä vakuuttaa minut itseni.

Kun sitten löydän oikeat sanat, työ muuttuu aika nopeaksi. Lumikon ja yhdeksän muuta kirjoitin suurimmaksi osaksi kesän 2005 aikana. Minähän olen äikänope lukiossa, joten kirjoittaminen painottuu kesälomalle. Aloitin kunnolla kesäkuun alussa ja lähetin alustavan version kustantamoihin elokuun puolivälissä.

Mikä sinulle kirjoittamisessa on vaikeaa - vai onko mitään mikä olisi? Millä pääset vaikeuksien yli?

Aloittaminen on vaikeinta, ja siinä oikeiden sanojen löytäminen. Kun on kirjoittanut kymmenen sellaista sivua, jotka tuntuvat oikeilta, tekstiä alkaa syntyä nopeasti.

Vaikeuksien yli pääsen perslihaksilla. En tapaa antaa periksi, kun tosissani johonkin ryhdyn, vaikka luonteeltani jossain määrin tuuliviiri olenkin. Olen kokeillut monia juttuja ja kyllästynyt, mutta kirjallisuus on ikuista.

Miksi kirjoitat?

Kirjoitan, siis olen. Kirjoitan minuuttani kokoon. Kirjoitan maailmaa ympärilläni todellisemmaksi. Kirjoitan koskettaakseni ihmisiä samalla tavalla kuin jotkut kirjat ovat minua koskettaneet.
Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Kurt Vonnegut on yksi suurista. Hänen romaaninsa ovat yhtä aikaa kepeitä ja älykkäitä, niissä voi tapahtua mitä vain, ja niissä on ajatusta. Milan Kunderan kirjallisuuden keveä painavuus on sekin vaikuttanut minuun kovasti. Peter Höeg on ehdoton. Isabel Allenden Henkien talo kolahti, oli hienoa lukea teos, joka osasi olla syvällinen ja jota pidetään "oikeana kirjallisuutena", vaikka se pelaakin vahvoilla fantasiaelementeillä. Siinä ovat nykyiset esikuvani. Ja on joukko suomalaisia kirjoittajia, joiden tuotantoa ihailen, mutta esikuvat ovat tietysti eri asia.

Ennen oli muita, mutta ihminenhän muuttuu. Parikymppisenä wanna be -novellistina luin ahkerasti Clive Barkeria, Stephen Kingiä, Peter Straubia, Ursula LeGuinia, Ray Bradburya ja muita scifin, fantasian ja kauhun suuria nimiä. Tutkin ihan alussa ahkerasti myös Portti-kisan voittajia oppiakseni itse voittamaan Portti-kisan; esimerkiksi Juha K. Tapion ja A. C. Rossin novellit luin kymmeniä kertoja yrittäessäni selvittää, mikä niistä teki niin hienoja. Lopulta selvitin voittajanovellin kaavan, sovelsin sitä ja kirjoitin neljä voittajanovellia itsekin...

Kirjallisuuteeni vaikuttavat myös monet elokuvantekijät, kuten Fellini, Almodovar ja Tim Burton. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei Henkien kätkemä saanut jotain liikahtamaan siinä kohdassa päätäni, jossa tarinat syntyvät. Ja on Chagallin maalauksillakin ollut vaikutuksensa kirjoittamiseeni.

Miten päivätyösi opettajana vaikuttaa kirjoittamiseesi?

Se auttaa minua pysymään hengissä, sillä proosan kirjoittamisella ei perhettä elätetä. Voisin kyllä kirjoittaa työkseni myös arvosteluja ja kolumneja, jos niistä joku minulle riittävästi maksaisi. Itse opettamisesta pidän edelleen kovasti, lyseolaiset ovat huipputyyppejä, mutta valitettavasti heidän kirjoitustaitonsa ei ole yhtä korkealla tasolla ja aineiden lukeminen on toisinaan tappavaa. On sanottava, että nuorison taito käyttää omaa äidinkieltään kirjallisesti on heikentynyt melkoisesti. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Aineiden lukeminen käytännössä vie henkisen energian arki-iltoina ja viikonloppuna en jaksa välttämättä tehdä muuta kuin tuijottaa telkkaria, vaikka yritänkin löytää aikaa ja voimia myös proosan kirjoittamiseen. Kesälomat ovat onneksi suht pitkiä.

Missä vaiheessa seuraava projektisi "Salakäytävät" nyt on?

Yritän saada korjatuksi rästissä olevat korjaamattomat aineet, ennen kuin seuraavat uudet aineet tulevat korjattavaksi, jotta saisin aloitetuksi kirjoittamisen jossain välissä. Ideat ovat siinä määrin kasassa kuin tässä vaiheessa on mahdollista, muu rakentuu kirjoittamisen myötä.

Olet ahkera bloggaaja. Mitä blogin kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Montaakin asiaa. Yksi blogin funktio on markkinoida kirjaa ja saada uusia lukijoita, koska Suomen markkinoilla varsinainen kirjojen mainostaminen on melko vähäistä ja keskittyy muutamiin suht varmoihin myyntimenestyksiin. Toinen on tarjota teoksen jo lukeneille mahdollisuus tutustua teoksen taustoihin ja kommentoida kirjaa, kysyäkin jotain kirjailijalta, jos mieli tekee. Kolmas funktio on pitää yllä kirjoitusvirettä; blogijututhan kirjoitan nopeasti, useimmiten muutamassa minuutissa, ja sitten kun aika riittää proosaan, ei tarvitse kuluttaa aikaa verryttelyyn. Neljäs syy blogittaa on se, että se on jostain syystä hauskaa.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?

Lue, lue ja lue. Lue monipuolisesti mahdollisimman hyvää kirjallisuutta, kaikista eri genreistä. Analysoi lukemaasi. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Osallistu kirjoituskisoihin, mutta älä masennu, vaikket voittaisikaan. Opiskele kirjoittamisen taitoa oppaista ja kurssien avulla, jos siltä tuntuu, mutta älä luovuta vastuuta oppimisestasi muille. Lähetä käsikirjoitus kustantamoihin, kun olet päässyt sille tasolle. Ota opiksesi saamastasi palautteesta, mutta älä anna hylkäävien päätösten nujertaa sinua. Jotta pääsisi julkaistuksi kirjailijaksi, pitää olla lahjakas, mutta pelkkä lahjakkuus on vasta lähtökohta: kirjailijan erottaa lahjakkuuksista sinnikkyys ja kyky opiskella kirjoittamisen taitoa määrätietoisesti - ja silkka onni, sillä moni potentiaalinen klassikko on varmasti jäänyt vuosien varrella vaille sitä yhtä tärkeää ymmärtäjää, joka käyttää valtaansa saattaakseen käsiksen julkaistavaksi.

Tuotantoa:
Lumikko ja yhdeksän muuta (romaani), Atena 2006.
Missä junat kääntyvät (novelleja), Tampereen Science Fiction Seura 2000.


Pasi Jääskeläisen kotisivut: www.kolumbus.fi/pasi.jaaskelainen .
Blogi: www.pazi.vuodatus.net .

Kirjoittaminen on tapa olla olemassa

Kristiina Wallin on tamperelainen kirjailija, taidekirjansitoja ja sanataideohjaaja. Hän on kirjoittanut useita kuunnelmia, joista tuorein, Puhallus, esitetään YLE 1:n Radioteatterissa 10.12. Kristiinan esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet ilmestyi viime vuonna Tammen kustantamana. Nono haastatteli Kristiinaa elokuussa.

Millainen on tyypillinen työpäiväsi kirjoittajana?

Tyypillinen työpäiväni kirjoittajana voi olla sellainen, että menen työhuoneelle heti aamulla ja kirjoitan uutta tekstiä tai muokkaan vanhaa intensiivisesti lounaaseen saakka. Lounaan jälkeen teen yleensä muita töitä. Paras vire kirjoittaa on aamulla, silloin olen lähellä omaa minää eikä maailman huiske ole vielä ehtinyt viedä mennessään. Mutta tyypillinen kirjoittamispäivä voi olla sellainenkin, etten kirjoita sanaakaan. Kävelen, teen asioita ilman päämäärää ja annan jonkin sanan tai mielikuvan tekeytyä ja kypsyä. Antaudun ja olen kasvualustana ajatuksille ja tunteille.

Miten pidät yllä kirjoittamista niinä aikoina, kun teet muuta työtä?

En ajattele, että kirjoittaakseni minun pitäisi kirjoittaa koko ajan. Silloin, kun opetustyö vie aikani, olen aivan rauhassa kirjoittamatta. En edes pyri kirjoittamaan joka päivä. Uskon, että silloin, kun en kirjoita, minun kerääntyy ajatuksia, tunteita ja mielikuvia, jotka purkautuvat myöhemmin tekstiksi. Sitä paitsi opetustyö ruokkii innostusta omaan kirjoittamiseen, koska siinä saa kohdata ihmisiä, joille sana on tärkeä, pysähtyä yhdessä tuon tärkeän äärelle, vaihtaa ajatuksia. Kirjansidontatyö vuorottelee usein kirjoittamisen kanssa niin, että kirjoitan aamupäivän ja sidon kirjoja tai teen taiteilijakirjoja iltapäivisin. Kun kädet tekevät työtä, sanat kasvavat piiloissaan.

Mitä erillinen työtila merkitsee sinulle?

Kun menen työhuoneelle kirjoittamaan, menen todella kirjoittamaan. Kotona saattaisin pestä pyykkiä, käydä kaupassa tai tehdä muita tekemättömiä töitä kirjoittamisen lomassa. Työhuone on paikka, jossa minun ei tarvitse etsiä kirjoittamisen virettä. Illalla voin jättää kirjaimet lojumaan pitkin pöytiä ja lattioita. Välillä tuntuu, että öisessä yksinäisyydessään ne hivuttautuvat lähemmäs toisiaan, vaihtavat paikkaa ja ovat aamulla odottamassa minua jollakin tavalla eri asennossa, nyrjähtäneenä oikeaan suuntaan. Kun lähden pois työhuoneelta, en yleensä tietoisesti ajattele kirjoittamista.

Miten määrittelet runon?

Runo on salaisuus, se on leikki ja hyppy tuntemattomaan. Runo on seikkailu, matka ilman määränpäätä, se on ilo ja kipu. Runo on kohtaamispaikka ja syli, kaipaus ja kosketus. Runon jälkeen ei ole enää entisellään.


Miten runosi syntyvät?

Eräs nelivuotias määritteli runon syntyprosessin jotenkin näin: ihminen kävelee maailmassa ja runo menee jalkapohjasta sisään ja sieltä se menee vatsaan ja tulee suusta ulos. Näin minunkin runoni syntyvät. En tiedä, koska aloitan jonkin tekstin kirjoittamisen. Suurin ja tärkein osa työstä tapahtuu tiedostamattomassa. Kun jokin on tekeytynyt siellä aikansa, minulle tulee kummallisen levoton olo. Kuljeskelen. Sitten jonakin sopivana hetkenä istun koneelle ja kirjoitan. Runo syntyy siitä, mitä elän, vaikka en suoraan omasta elämästäni kirjoitakaan. Sellaisia kirjoittamisen lähtökohtia, jotka osaan jäljittää, ovat usein kuvataide ja moderni tanssi. Niiden kieltä ymmärrän jollakin muulla kuin kielellisellä tasolla, ne puhuttelevat sitä, mikä on minussa piilossa. Usein mielessäni on sana tai kuva, joka ei jätä rauhaan. En tiedä, mihin se liittyy tai minkä asioiden kanssa se aikanaan asettuu dialogiin, mutta olen oppinut luottamaan siihen, että tuollaisesta kiusaavasta kuvasta tai sanasta syntyy yleensä jotakin. Kun jotakin syntyy, en suunnittele, vaan hyppään, sukellan, luotan.


Miksi kirjoitat?

Kirjoittaminen on keino jäsentää maailmaa ja sietää sitä, että loppujen lopuksi ei ymmärrä mitään, ei edes itseään. Kirjoittaminen on myös kommunikaatiota, mahdollisuus kohdata ja antaa ajatusten kietoutua toisiinsa. Jos runoni on tärkeä edes yhdelle lukijalle, olen onnellinen, että olen saanut kirjoittaa sen. Kirjoitan, koska en ole samalla tavalla olemassa, jos en kirjoittaisi. Silti en ajattele, että minä kirjoitan, vaan että jokin minussa kirjoittaa. Kirjoittaminen vaatii itsensä unohtamista ja läsnäoloa samaan aikaan. Kirjoitan myös siksi, että haluan tutkia sanoja ja kohtaamisia sanoissa. Välillä vihaan sanoja, koska niillä pystyy sanomaan niin kovin vähän, ne voidaan ymmärtää niin kovin väärin ja ne kantavat mukanaan niin kovin paljon lukkiutuneita merkityksiä, pimeää painoa. Mutta vaikka vihaan sanoja, kirjoitan, koska sanoissa voin tavoittaa edes jotakin siitä, mitä kohti kurotan. Kun kirjoitan, tutkin ihmisyyttä. Sen tehtävän edessä olen pieni ja voimaton, ja siksi en voi koskaan kyllästyä kirjoittamiseen.

Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Mannerin runojen äärellä olen aina auki ja vailla suojauksia. Duras pysäyttää minut hetkiin, joissa aika ei ole mitattavissa. Peltosen [Juhani]kieli, joka kulkee rekisteristä toiseen, saa minut hämmästymään. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. En osaa nimetä yhtä tai kahta kirjailijaa, joka olisi vaikuttanut minuun eniten. Kuljetan mukanani tekstikerroksia; paikkoja, henkilöitä, aikoja ja muistoja, elämiä, jotka lohduttavat minussa.


Mikä on mielestäsi proosan, lyriikan ja draaman kirjoittamisen keskeisin ero?

Lyriikan ja draaman kirjoittaminen on sillä tavalla samankaltaista, että molemmat tekstilajit sietävät isoja leikkauksia ja etenevät paljolti assosiaatioiden varassa. Molemmissa voi puikkelehtia, vaihtaa nopeasti suuntaa, pudota kaninkoloon ja nousta pinnalle toisessa todellisuudessa. Proosa on ainakin minulle, ainakin vielä, hitaampi ja raskaampi laiva. Haaveilen kyllä, että joskus kirjoittaisin proosaakin. Lyhyttä, tiivistä ja assosioivaa, mutta proosaa kuitenkin.

Mikä on suhteesi satuihin?

Kengitetyn eläimen jäljissä on paljon viittauksia satuihin ja myytteihin, samoin monissa kuunnelmissani. Oikeastaan se on yllättänyt minut. En ole ajatellut, että suhteeni satuihin tai myytteihin olisi jotenkin erityinen. Ehkä niiden korostuminen teksteissäni johtuu siitä, että sadut ja myytit kumpuavat lapsuudesta. Ja silloin kun kirjoitan, olen lapsi – leikin ja olen kaikkivoipa, rakennan maailman toisensa jälkeen.

Mikä muuttui esikoisen ilmestymisen jälkeen?

Eniten muuttui ympäristön suhtautuminen kirjoittamiseeni. Vaikka olin julkaissut tekstejä kuunnelmina jo ennen esikoiskirjaa, vasta kirjan julkaiseminen tuntui olevan ”oikeaa” kirjoittamista. Samalla minä henkilönä nousin kiinnostavaksi, aikaisemmin teksti oli ainoa, jolla oli merkitystä. Tuo ympäristön suhtautumisen muutos oli hämmentävää ja aika epämiellyttävääkin. Ihana muutos oli se, että nyt voin kohdata lukijoita ja tekstini päätyvät todennäköisemmin lukijoiden käsiin kuin silloin, kun kirjoittaminen oli harrastus. Pidän myös esiintymisestä, runojen lukemisesta yleisölle. Itse kirjoittamisessa, siinä tärkeimmässä, kirjailijaksi tulo ei ole muuttanut juuri mitään. Ehkä nyt luotan itseeni himpun verran enemmän ja annan itselleni paremmin luvan kirjoittaa silloinkin, kun tuntuu, että oikeastaan pitäisi tehdä jotakin hyödyllisempää. Yhä harvemmin putoan hyödyllisyyksien ja velvollisuuksien sudenkuoppaan.

Miten esikoisen jälkeen kirjoitetut runot suhteutuvat jo julkaistuihin?

Tuntuu, että olen liian lähellä uusia runoja suhteuttaakseni niitä mihinkään. Jo julkaistuihin runoihin pystyn suhtautumaan teksteinä, tarkastelemaan niitä edes jonkin verran ulkopuolelta, mutta uudet runot ovat vielä palasia minusta. Olen liian lähellä näkemään, muodostuuko jo julkaistuista runoista ja uusista runoista jatkumo vai leikkaanko nyt aivan toisaalle. En uskalla analysoida yhtään noita vastasyntyneitä, iloitsen vain, että ne ovat.

Mistä annat plussapisteitä kustantajallesi?

Avoimesta kommunikaatiosta ja mukana elämisestä. Ajattelin, että isossa kustantamossa asioiden hoitaminen olisi jotenkin etäistä, mutta se kuinka Tammessa on tultu lähelle ja tehty yhdessä töitä, yllätti positiivisesti.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?
Lennä!

Linkkejä:
Kirjailijan kotisivut
Lukukeskuksen esittely
Tammen kirjailijaesittely