Haastattelu: Kaisa Leka

Kehon kuvia -sarjan viimeisessä osassa Nono esittelee taiteilijan, jonka töissä sama teema nousee jatkuvasti esiin - tosin ihmiskehosta puhuvat eläinhahmot.
Kaisa Leka on porvoolainen sarjakuvataiteilija, viimeksi häneltä on julkaistu albumi On the outside looking in vuonna 2006.
Kehon kuvia päättyy tähän kirjoitukseen, ensi viikolla Nonossa siirrytään uusiin aiheisiin.



Kaisa, olet julkaissut kolme albumia. Miten sinusta tuli sarjakuvapiirtäjä?

Minulla on aina ollut voimakas tarve ilmaista itseäni taiteen kautta, mutta muissa taidemuodoissa tuntui, että puutteelliset kädentaidot asettivat liikaa rajoja ilmaisulle. Sarjakuva on matalan kynnyksen taidetta: kuka tahansa osaa piirtää sen verran, että voi tehdä sarjakuvan. Kun oivalsin, että voin ja saan piirtää "huonosti" ja kuvieni ei tarvitse olla fotorealistisia ja/tai kauniita, löysin peruskoulussa kadonneen piirtämisen ilon uudelleen.

Aloin piirtää vuonna 1998, ja olen julkaissut suunnilleen kerran vuodessa erilaisia sarjakuvia, joiden muoto vaihtelee kopioidusta lipareesta kovakantiseen kirjaan. Nautin omakustantajan vapaudesta: minun ei tarvitse tuottaa joku vuosi joulumarkkinoille uutta samankokoista tekelettä kuin edellisenäkin vuonna, vaan voin leikitellä erilaisilla formaateilla ja eripituisilla tarinoilla.

Sarjakuvien tekeminen lehtiin on myös hyvä vastapaino pitkille tarinoille, niissä voi höpsötellä ja kokeilla erilaisia ideioita sitoutumatta niihin pidempään kuin muutaman ruudun ajaksi. Olen tehnyt erilaisia novelleja ja strippejä ja suosikkimuotoni lehtisarjakuvalle on kuusi ruutua, siinä pääse pureskelemaan asiaa vähän perusteellisemmin kuin kolmessa ruudussa, mutta toisaalta aiheen ei tarvitsee olla ihan maita järisyttävä.



Aikuisille piirretty sarjakuva on Suomessa ollut aika marginaalisessa asemassa. Oletko törmännyt siihen, että sinua on pidetty ”vain” sarjakuvapiirtäjänä tai kyselty, milloin teet kuvitusta lastenkirjoihin?

Hassua, mutta en muista, että minulta olisi kertaakaan kysytty, milloin alan tehdä lastenkirjoja! Monet sarjakuvapiirtäjäthän tekevät paljon myös kuvituksia, mutta omat kuvitustyöni ovat melkein aina olleet tekstiä kommentoivia minisarjiksia. Ehkä lukijat näkevät sarjakuvistani, että teksti on niissä pääosassa, ja kuvat ovat oikeastaan vain pakkaus, johon teksti laitetaan, jotta lukijan olisi helpompi lähestyä sitä.

Pidätkö joitain sarjakuvantekijöitä tai kuvataitelijoita esikuvinasi?

Minulla on paljon esikuvia, Suomessa ihastuin ensin Suuren Kurpitsan antologioiden kautta Katja Tukiaiseen ja Matti Hagelbergiin, joiden visuaalinen maailma on todella persoonallinen ja taidokas. Viime aikoina olen ahminut netistä Ville Rannan luonnospäiväkirjaa ja blogia, joissa Ville kertoo itsestään avoimemmin kuin minä koskaan uskaltaisin.

Ulkomaisista piirtäjistä tulee heti mieleen ruotsalainen Åsa Grennvall, joka kertoo sarjakuvissaan vaikeista ihmissuhteista tuskallisen tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Haluan itse löytää humoristisen puolen myös vakavista asiosta, mutta minua kiehtoo Åsan suorasukaisuus ja uskallus tuottaa lukijalle myös pahaa oloa.

En tiedä, näkyykö suosikkieni vaikutus kuvissani, mutta huomaan, että luettuani paljon avoimen henkilökohtaisia sarjakuvia uskaltaudun itsekin teksteissäni kertomaan yhä henkilökohtaisempia asioita. Aluksi halusin pitää enemmän etäisyyttä lukijoihin, nyt tuntuu, että päästän heidät kirja kirjalta lähemmäs.



Miksi monissa sarjakuvissasi puhutaan englantia?

Tein ensimmäisen pienen lehteni suomeksi ja silloin tuntui, että törmäsin koko ajan ihmisiin, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuvaani, mutteivät voineet. Englanti on siis kompromissi: kieli, jota mahdollisimman moni osaa lukea. En osaa sanoa, kuinka suuri osa lukijoistani on ei-suomenkielisiä, mutta jotkut läheisimmät ystäväni, jotka esiintyvät myös kirjoissani, puhuvat englantia äidinkielenään, enkä halua jättää heitä lukijajoukkoni ulkopuolelle.

Albumiesi ihmisistä osa on mikkihiirikorvaisia ja osa kovasti ankkaa muistuttavia pelkistettyjä olentoja, ihmishahmoisia ihmisiä et ole tainnut piirtää. Miten hahmot syntyivät?

Alunperin hahmot olivat Disney-parodioita, ajattelin, että olisi hauskaa ottaa länsimaisen kulttuurin ikonit ja laittaa ne täysin erilaiseen ympäristöön kuin normaalisti. Miksi oikea Mikki ei ikinä meditoi eikä istu pyörätuolissa?

Vuosien mittaan eläintarha on kasvanut uusilla hahmoilla, jotka eivät enää ole parodioita, enkä enää ajattele hiirtä ja ankkaakaan suhteessa esikuviinsa. Pidän eläinhahmoista, niiden piirtäminen sopii minulle jostain syystä paremmin kuin ihmisten, jotka ovat minusta liian vaikeita piirrettäviä. Eläinhahmojen lapsellisuus ja viattomuus pehmentää sarjakuvieni aika rankkojakin aiheita ja tekee ne helpommin lähestyttäviksi ihmisille, jotka eivät yleensä lue kirjoja esim. vammaisuudesta. Minulle on tärkeää yrittää löytää sellaisia lukijoita, joille nämä aiheet ovat vieraita ja pelottavia, haluan kaataa raja-aitoja esim. terveiden ja vammaisten välillä.

Miten paljon suunnittelet ja muokkaat töitäsi ennen julkaistavaa versiota?

Työprosessini alkaa aina tekstistä, ja hion tekstejä paljon enemmän kuin kuvia. Aloitan ranskalaisista viivoista, sitten teen luonnoksen ruuduista ja survon tekstin puhekupliin. Vielä puhtaaksipiirtämisvaiheessakin teksti saattaa elää, jos keksin tavan sanoa jotain paremmin. Yritän pakata tekstin mahdollisimman täyteen informaatiota, miettiä eri tapoja sanoa sama asia niin, että siitä tulee erilaiset mielleyhtymät.

Minulle on samalla tärkeää, etten hukkaa valmiissa työssä spontaaniutta ja käsin tekemisen tuntua. En halua tehdä liian hiottuja ja täydellisiä töitä, vaan näyttää oman kömpelyyteni ja epätäydellisyyteni. Tietokoneella kuka tahansa voi tehdä täydellisen ruudun, mutta minun vino ruutuni on uniikki, juuri minun tutisevalla kädelläni piirretty.

Albumisi tekevät julkiseksi yksityistä elämääsi, kerrot niissä nilkkojesi kivuliaista epämuodostumista, päätymisestäsi jalkojen amputaatioon ja uskonnollisesta vakaumuksestasi. Miten helppoa/vaikeaa on ollut henkilökohtaisen paljastaminen näin suoraan, siinähän joutuu asettumaan arvioitavaksi paitsi sarjakuvantekijänä myös yksityisenä ihmisenä? Saatko itse lukijoilta henkilökohtaista palautetta?

Saan silloin tällöin lukijoilta hyvin avointa ja koskettavaa palautetta, jossa he kertovat omista vastoinkäymisistään ja siitä, kuinka ovat saaneet voimia sarjakuvistani. Ulkopuolisuuden tunne on sama riippumatta siitä, aiheuttaako sen ruumiin vai mielen vamma. Minusta omaelämäkerrallinen taide ei ole narsistista oman navan kaivelua, vaan yleisinhimillisten aiheiden käsittelyä yhden ihmisen esimerkin kautta. Käymme kaikki elämässämme läpi samoja kriisejä, ja niiden kuvaaminen taiteessa antaa meille voimia.

Olen - ja olemme - Nonossa kehonkuva-teeman aikana miettineet sitä, miten helposti oman ruumiin erilaisuus herättää häpeää. I am not these feet -sarjakuvan eräässä kuvassa Kaisa ja Leka istuvat autossa ja odottavat, että naapuri menisi sisälle. "Let's wait in the car until he goes in" - "Yeah, we shouldn't shock him." Tämä kuulosti korvissani tutulta (isältäni on vuosia sitten amputoitu käsi ranteesta alaspäin, ja edelleenkin hän vieraiden seurassa piilottaa olemattoman kätensä taskuun). Miten paljon on käynyt niin, että ihmiset näkevät jalkasi (tai niiden puuttumisen), eivät sinua? Miksi erilainen itse helposti ottaa vastuulleen muiden ihmisten hämmennyksen tai järkytyksen?

Aluksi ajattelin, että ihmisiä ei pidä turhaan järkyttää proteeseilla, mutta olen muuttanut mieltäni: nykyään ajattelen, että pieni järkytys on heille hyväksi! Haluan herättää ihmiset miettimään, miksi vammaisuuden kohtaaminen on pelottavaa ja vaivaannuttavaa, miksi odotamme vammaisten peittävän vammansa. Minusta olisi nurinkurista väittää, että en häpeä proteesejani, mutta kuitenkin peitellä ja piilotella niitä. Olen myös huomannut, että kun itse suhtaudun vammaani luontevasti enkä häpeile sitä, muidenkin on helpompi lähestyä minua kokonaisena ihmisenä eikä pelkästään vammani kautta.

Mitä ohjeita antaisit aloittelevalle sarjakuvantekijälle?

Ala heti julkaista sarjakuviasi, älä jää odottelemaan, että joku muu tekisi sen puolestasi! Laita sarjakuviasi nettiin, tee kopioituja lehtiä ja oikeita painettuja kirjoja, mene sarjakuvatapahtumiin markkinoimaan niitä ja tutustumaan toisiin piirtäjiin. Vaikka ne olisivat kuinka kummallisia tahansa jossain on varmasti joku, joka pitää niistä. Ihan ensimmäiseksi kannattaa mennä sarjakuvasivuille www.kvaak.fi ja www.kupla.net inspiroitumaan siitä, miten vilkas suomalaisen sarjakuvan maailma on!



Kaisa Lekan omat sivut
Kaisa wikipediassa

Hyvin lyhyt matkakertomus Roomasta

Roomassa on vaikka mitä. Mandariinipuita keskustan katujen varsilla. Colosseum. Tätejä turkistakeissa 15 asteen ilmanalassa. Pantheon. Sinne tänne kurvailevia takseja, skoottereita, busseja, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Raunioita hampurilaispaikan vieressä.


Täkäläisten mielestä täällä on talvi. Minusta on kevät, huhtikuu kenties. Nurmikot vihertävät ja suihkulähteetkin - myös ne kaikkein kummallisimmat - toimivat.






Tänään kävin katsomassa Paul Kleen maalauksia Palazzo Ruspolin näyttelyssä. Osin kauniita, osin käsittämättömiä töitä joissa värit ja pinnat hahmottuvat selkeämmin kuin konkreettiset muodot. Jotkut hymyilyttivät, jotkut olivat kuin sarjakuvan tai luonnossarjan osia. The Man under the Pear Treen (1921) eteen jäin seisomaan pitkäksi aikaa, pidän oranssin, punaisen ja keltaisen sävyistä, pidän myös siitä rauhasta, joka kuvasta välittyy.









Kun jouduin jättämään omat kissat kotiin, niin piti etsiä roomalaisia kissoja. Päädyin Largo di torre Argentinaan, jonka raunioissa on kulkukissojen koti, kissat pulskia ja hyvin ruokittuja. Meidän Vieterikin varmaan arvostaisi pujottelua rauniosokkeiloissa ja sitä että voisi hioa kynsiään roomalaiseen mäntyyn.

Huomenna varmasti jotakin aivan muuta.

Haastattelu: Miina Savolainen

Milla Makkonen & Miina Savolainen

Valokuvaaja ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaiselle (s. 1974) jaettiin marraskuussa tämänvuotinen lastenkulttuurin valtionpalkinto. Savolainen on kehittänyt voimauttavan valokuvan menetelmän ja valokuvahanke "Maailman ihanin tyttö" on kiertänyt Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2003.

1. Kuinka "Maailman ihanin tyttö"-hanke sai alkunsa?

Työskentelin 90-luvun alussa lastenkodissa. Minua suretti paljon se, miten lasten kaltoinkohtelun ja laiminlyödyksitulemisen kokemukset vaikuttivat heidän minäkuvaansa. Lapsesta ei ole pidetty huolta ja nähty häntä perheessään kokonaisena ihmisenä kaikkine tarpeineen ja puolineen, vaan lapsi itse oli joutunut vanhemman rooliin ja itselleen liian isojen asioiden eteen. Tämä kokemus saa lapsen kokemaan, että hän ei ole rakastamisen ja huolenpidon arvoinen. Myöhemmin elämässään tällaisen kokemuksen kanssa elänyt lapsi joutuu näkemään valtavasti vaivaa jokapäiväisessä elämässään opetellakseen arvostamaan itseään ja uskomaan ansaitsevansa sellaisia ihmissuhteita, joissa häntä kohdellaan tasavertaisesti ja arvokkaasti. Minusta kaikkein tärkeintä hoitajan työssä oli pystyä rakentamaan nuorelle uskon siihen, että hän on hyvä, erityinen ja rakastamisen arvoinen. Ajattelin, että ehkä nuori voisi nähdä itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näin. Tämä oletus toimi ihan valtavan hyvin. Kuvaamisesta tuli erityistä ja tärkeää sekä minulle että nuorille. Kuvien kautta nuoret saivat pohtia sitä, millaisilla kuvilla he haluavat rakentaa mielikuvaa itsestään. Jotkut kuvat olivat niin outoja ja vieraita, ettei niistä edes tunnistanut itseään ja ne olikin lupa hylätä. Joistain kuvista nuoret taas löysivät oman sielunsa. Joskus ihan ensimmäistä kertaa nuoren elämässä hän näki meidän kuvissa sen ihmisen, jonka hän todella koki olevansa.


Paula Anttila & Miina Savolainen



Petra Parvikoski & Miina Savolainen

2."Maailman ihanin tyttö"- valokuvanäyttelyn vastaanotto on ollut erinomainen. Millaista palautetta olet saanut nuorilta?

Olen huomannut, että nuoria koskettaa varsinkin se, että oman itsen hyväksymisestä, toisten odotuksista ja jokaisen ihmisen tarpeesta tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi puhutaan niin avoimesti. Nuorille on ollut tärkeää saada tukea siihen, että oman itsen rakentamisessa ja löytämisessä ei tarvitse jäädä niihin muotteihin, joihin toiset ihmiset itsen haluaisivat laittaa. Voi itse tietoisesti opetella hyväksymään itseään ja valita, millä kuvilla rakentaa mielikuvaa itsestään ja omasta elämästään.



Petra Parvikoski & Miina Savolainen

3. Mikä on voimauttava valokuva? Miten näkyväksi tuleminen voi voimauttaa itsen?

Voimauttava valokuva tarkoittaa tapaa, jolla valokuvia voi käyttää oman minän ja elämäntarinan rakentamiseen sekä ihmissuhteiden parantamiseen. Ideana on se, että valokuvaamiseen tavallisesti liittyvä kuvaajan valta päättää, millaisena kuvaa toisen ihmisen, käännetään päälaelleen. Voimauttavassa kuvaamisessa ihmisellä itsellään on oikeus päättää, millaisilla omakuvilla haluaa rakentaa itseään tai millaisilla valokuvilla haluaa rakentaa esimerkiksi oman eläntarinansa. On tavallista, että perheessä vanhemmat kuvaavat ja rakentavat lasten puolesta perheen yhteiset valokuva-albumit. Kuitenkin lapsi muistaa ja kokee samat tilanteet aivan eri tavalla kuin aikuinen. Voimauttavassa valokuvassa lapsi otetaan jo ihan pienenä mukaan rakentamaan omia albumeitaan, jolloin hän saa valita ne kuvat, joissa on hänelle tärkeät kokemukset, kaverit, leikkipaikat jne. Silloin samasta albumista voi myöhemmin nuorena ja aikuisena päästä muistamaan sitä, miten on kokenut itsensä ja elämänsä lapsena.

Näkyväksi tuleminen voimauttaa, sillä jokaisella ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi nähdyksi omana itsenään. Valokuvissa voi tehdä itsestään sellaisia puolia näkyväksi, joita toiset ihmiset eivät tunne tai joihin itsekin on vaikea uskoa. Valokuvilla voi opetella katsomaan itseään lempeämmin. Jos ei ole voinut saada kokemusta vanhempien tai ystävien hyväksynnästä, voi myös kuvien avulla parantaa itseään katsomalla omakuvassa itseään rakastavasti ja hyväksyen.



Monna Makkonen & Miina Savolainen

4. "Maailman ihanimman tytön" nettisivuilla sanotaan: "Julkisten kuvien täydelliset ihmisvartalot jättävät jälkensä mieleen ja aiheuttavat omaan kehoon ja ulkonäköön kohdistuvia häpeäntunteita kaikenikäisille ihmisille". Mistä ruumiillisuuden korostaminen mielestäsi kulttuurissamme johtuu?

Kyllä, dösäpysäkeiltä ja tv-kanavilta silmillemme hyppäävät kuvat, joissa ei näy tavallisia, persoonallisia ihmisiä. Jatkuvalla toistolla ne totuttavat silmämme näkemään kauneutta yksipuolisella tavalla. Silloin kaikki ne asiat, joita kuvissa ei juuri koskaan näy (pyöreys, finnit, rypyt jne) alkavat näyttää virheiltä. Sitten nämä "virheet" saavat tuntemaan itsen ei-kauniiksi. Ulkonäön ja pinnallisesti ymmärretyn seksin ylikorostaminen johtuu ennen kaikkea kaupallisuudesta. Sitä on, mikä myy. Toisaalta ihmisten elämässä täytyy olla jotain tunnetyhjyyttä, jotta pinnallisuus ja toisaalta äärikokemusten, jotka tarjoavat nopeaa kiihoketta ja tyydytystä, mutta eivät tunnetason tyydytystä (esim porno) ovat lisääntyneet niin räjähdysmäisesti. Esimerkiksi todellisessa, hyvässä parisuhteessa ei edes itsekkyydellä pärjäämään tottuneet ihmiset voi hakea vain omaa onneaan, siinä on nähtävä vaivaa ja tehtävä tietoisesti hyviä asioita toiselle. Toisaalta tässäkin on kysymys muodeista. Historian aikana esim ihmisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyvät odotukset ovat vaihtuneet ääripäästä toiseen monia kertoja. Samalla tavalla myös eri arvot korostuvat eri aikoina. Kun pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä on ollut tarpeeksi, syntyy vastareaktio ja kulttuurin arvomaailma vaihtuu. Nyt se on jo näkyvissä. Vaikka osa nuorista varmasti menee mukaan tämän hetken odotuksiin, suuri osa nuorista näkee maailman ihan toisin. Kun he aikuistuvat, alkaa maailmakin näyttää taas vähän erilaiselta.


Jenna Pystö & Miina Savolainen

5. Kuinka määrittelet kauneuden?

Kauneus on opittua ja kulttuurista, mutta se on myös jokaiselle ihmiselle henkilökohtaista ja liittyy omaan kokemushistoriaan. Voimauttavan valokuvan ideassa korostetaan juuri jokaisen ihmisen oikeutta määritellä itse se, mikä on itselle arvokasta tai kaunista. Samalla kritisoidaan ulkokohtaisia tapoja määritellä nämä asiat. Maailman ihanin tyttö -projektissa välttelin itse aikanani kaunis-sanan käyttöä, koska en halunnut projektin linkittyvän siihen, millaista ulkonäön vaalimista toisten ihmisten silmiä varten esimerkiksi nuorilta naisilta ja miehiltä tänä päivänä vaaditaan. Tämä projekti ei ole todellakaan mitkään missikisat. Silti nuoret itse kokivat, että heille oli ollut tärkeää nähdä itsensä kuvissa kauniina. Omia kuvia oli vaikeaa ja järkyttävää nähdä aluksi. Kuvissa näki oman surun ja kipeät asiat, joita omaan elämään liityi. Kuvan kauneus oli sen sijaan lohduttavaa, sen avulla sai nähdä itsensä kaikesta huolimatta ehjänä ja vahvana. Kaunis ei merkinnytkään nuorille jotain sellaista, joka liittyy vain ulkonäköön, se liittyi juuri jokaisen ihmisen oikeuteen saada uskoa omaan arvokkuuteen. Suomessa ajatellaan helposti, että kauneus liittyy vain ulkoiseen ja että sen etsiminen on narsistista ja pinnallista. Esimerkiksi nuorten Irc-galleriaharrastusta kritisoidaan nuoren hyväksynnän tarpeeseen liittyvien ylilyöntien takia näkemättä sitä, että valokuvat ovat myös tapa tutkia ja rakentaa omaa identiteettiä. Valokuvaan sisältyy paljon enemmän, kuin pelkkä ulkoinen taso. Omakuvassa voi nähdä koko oman elämänsä: sen miten itse voi ja mikä kaikki on tehnyt itsen siksi ihmiseksi, joka todella kokee olevansa.


Nina Laurin & Miina Savolainen

6. Koulutat pedagogisen ja terapeuttisen alan työntekijöitä. Kuinka laajasti voimauttavan valokuvan tekniikkaa käytetään Suomessa, ja miten Suomen tilanne vertautuu ulkomaihin?

Kiinnostus valokuvan käyttöön on viime vuosina levinnyt todella paljon Suomessa. Voimauttava valokuva on valokuvaterapian ulkopuolella ensimmäinen selkeä menetelmä valokuvan käyttöön. Se lisää valokuvan käyttömahdollisuuksia aiempaa laajempiin yhteyksiin, sillä se määrittelee, millä tavalla käytettynä valokuvaus voi olla terapeuttista tai voimauttavaa. Valokuva sinänsä ei ole terapeuttinen väline ja sitä voidaan käyttää myös väärin. Valokuvaprojekteja, jotka ovat käytännössä voimauttavia, on ollut jo pitkään Suomessa ja maailmalla, sillä ihmiset tunnistavat perhevalokuvausharrastuksesta terapeuttisesti hyödynnettäviä merkityksiä. Ongelmana voi silloin olla juuri se, että valokuvan ongelmakohtia ei ole tiedostettu. Valokuvaterapiaa sen sijaan on kehitetty Suomen lisäksi myös etenkin Pohjois- Amerikassa ja Englannissa.



Jenna Pystö & Miina Savolainen

7. Keväällä 2007 ilmestyy Maailman ihanin tyttö - The Loveliest Girl In The World kaksikielisenä (suomi ja englanti). Millainen kokemus kirjantekoprosessi on ollut?

Meille kaikille projektissa mukana olleille erityisen tärkeää on se, että kirjan muodossa kuvat ja tarina jäävät elämään, niistä jää pysyvä jälki. Näyttelyt kestävät aina vain jonkin aikaa, eivätkä ne ole kaikkien ulottuvilla. Ensimmäisten näyttelyiden loppuminen oli osalle nuorista raskasta, he kokivat että näyttely oli ollut niin suuri mahdollisuus heidän elämässään ja että he saivat kuvien kautta niin paljon korjaavaa hyväksynnän ja arvostuksen kokemusta toisilta ihmisiltä, että sen loppuminen tuntui surulliselta. Kirja on erilainen formaatti, saamme siinä työmme tietyllä tavalla valmiiksi. Se on pitkän työn jälkeen voimauttavaa.

8. Mikä on seuraava projektisi "Maailman ihanimman tytön" jälkeen?

Projekti elää kirjan ja näyttelyiden muodossa. Näyttely uusine kuvineen kiertää tulevina vuosina Suomessa ja ulkomailla. Tällä hetkellä teen myös Isyysaiheista voimauttavaa valokuvanäyttelyä valokuvaharrastajista ja valokuvaajista koostuvan ryhmän kanssa Helsingin Jugendsaliin syksyksi 2007. Isyysprojekti on jatkunut jo reilun vuoden.

***
Maailman ihanin tyttö netissä: http://www.voimauttavavalokuva.net/

Milla Paloniemi: Jalat

Tekijä: Milla Paloniemi (synt.1983), graafisen suunnittelun opiskelija/sarjakuvapiirtäjä/yrittäjä Vantaalta
Sarjakuvablogi En vaan osaa
Saman tekijän Kiroileva siili -sarjakuvaa

Jean Albus: The female body in my photographs

My feelings about a woman's body image in general are that it is more beneficial spiritually to choose a healthy lifestyle and cultivate a sense of humor, strength and serenity. When I was young that sort of thing wasn't a consideration. I probably thought I had those already. I took pride in my good looks. My spiritual/mental well-being was given little or no thought at all. How others perceived my looks was important to me. How they perceived my actions, well, I just didn't care.

The self-portrait, called Self, shows a different sort of person. I hoped to show that I'm a fairly peaceful, contented person with an sense of humor who has gained a certain amount of wisdom about life and a tolerance of the ways of others. I think this is shown by the expression of my eyes and smile and a sidelong glance. I am trying to evoke a similar observation in the photograph Maybe It's The Way You Say. But Just Maybe.

As a 55 year-old woman I also try to be open to new ideas, but not with the gullibility of my youth. I think there is a kind of ugliness in a narrow-minded attitude or the inablilty to listen. I think my eyes show honesty mixed with a healthy skepticism.

I don't think beauty ends with age, though certainly physical beauty defined by the fashion world and commercialism fades. Now that I'm among the women whose looks are quickly changing if not fading, I have thankfully realized that physical health can radiate a different kind of statement about beauty. That means the energy I have to work in the garden or walk in the wilderness can be an expression of my appreciation for natural beauty, something that resides in my soul to be reflected in my body, the way it moves and responds.

In the photograph 82 we see an elderly woman who has swims competitively. The beauty of this is in the nobility of taking up the challenge of using her body in a very healthy way. It keeps her mind focused and disciplined, it's gratifying to be one of very few who does what she does at her age, and she's not ashamed of her sags and wrinkles. She's proud that she can do it. All those things are beautiful to me.

In the untitled photo of myself is of a pretty woman on a hot day and is a self-portrait that expresses not exactly my truest self, but really just an objective study of a woman suffering from the summer heat and humidity. It does radiate a certain sexiness, though. As a woman in the prime of my youth sex was a primary focus. That's not true for me now, though the need for sexual expression doesn't end.

I'm not ashamed to take a photo of myself that isn't sexy, but one in which I look "good" in is fine by me, too. It's all part of the same package. I still want to "look good," it just isn't my primary concern anymore.

The three photographs using my mannequin Dangeress are interesting in terms of the concept of a woman's self-image verses how's she seen by others.

Dangeress is a typically beautiful-in-the-face fashion mannequin. She has long, almond-shaped eyes with painted-on thick eye lashes. She has smooth, white, flawless skin and a very long neck. Her lips are painted red and set in a perfectly enigmatic, come-hither smile. And her face never changes. What I love about all three photos is that they show that flawed physical beauty is really more interesting than the plastic, frozen kind.

In Excuse Me, you see my own arms there in an attitude that implys that the woman burped. Maybe the burp escaped by surprise. But isn't it funny? A photo of Dangeress without my arms and the expression in this particular photo wouldn't be interesting at all. Plus, you could say that doing what comes naturally is okay, too, and doesn't detract from her physical beauty at all. Her fallibility makes her a bit flawed, therefore more interesting. And it took human-ness, my arms, to demonstrate it.

In Kenneth Cole Did It, not only is it more interesting to see her head off her shoulders lying on the floor, it could be said that it's a statement that implies that the physical beauty of youth is temporary.

But the portrait Joan, a photograph of Dangeress and my sister, shows most profoundly what I really believe and has been discussed above. Inner beauty made up of life's experiences that supply mental and spiritual health is expressed by a look in the eyes and physical well-being. It's far more interesting and even uplifting to enjoy the face of my sister than the face of Dangeress. The mannequin's face never changes, but Joan's is ever-changing because she's human and more lovable because of it.

I don't think I will ever be completely free of looking at the bodies of women and wishing mine wasn't sagging in places or that I was as thin as I was in my 20s. There's times I wonder if I'll dye my gray hairs and get a facelift if they were only cheaper. But those things take a lot of time. I hope as I get older I'll be more concerned with what I can do to make life happier for my friends and family. And do what it takes to increase my own personal mental and spiritual growth in the belief that all those things will keep me truly beautiful.

And at the end of the day, if I'm lucky enough to be sitting in the proverbial rocking chair, unable to do anything but rock and drool, I'm hoping my sense of humor and everything I've ever had to give me strength and serenity will get me through..

***

Photographs: Jean Albus

Text: Jean Albus

You can find more Jean Albus' photographs at her Flickr site: http://www.flickr.com/photos/pinkcloud/

Sarjakuvaa: Haihatus

Laihdutusblogeja on verkossa paljon, mutta harvempi tekee laihtumisestaankin taidetta.

Oheiset kuvat ovat joutsalaisen Taidelaitos Haihatuksen projektista nimeltä Menevän miehen malli. Haihatuksen toinen puolisko Raimo Auvinen sai tarpeekseen 145 kilon painostaan ja kehnosta kunnostaan, ja aloitti kuntoiluprojektin. Sen päättyessä yhdeksän kuukautta myöhemmin mies oli kutistunut 80 kiloon ja juhlisti urakkansa alkamisen vuosipäivää hiihtämällä Finlandia-hiihdon. Kuntoilija piti koko ajan edistymisestään kirjaa blogissaan. Puoliso Merja Metsänen kirjoitti ja piirsi sitten projektin kirjaksi, Menevän Miehen malli ilmestyi tänä syksynä.

Menevän miehen blogi
Taidelaitos Haihatuksen kotisivu
Haihatussarjiksen blogi
Taidettako -blogi

Kirsi Järnefelt: Valkoiset siivet

Kirsi Järnefelt: "Valkoisten siipien riisuminen".

Vuosia sitten eräällä Helsingin matkallani poikkesin Ateneumin taidemuseoon, jossa oli esillä Hugo Simbergin piirrosten näyttely. Nuo pikkuruiset puupiirrokset kiehtoivat minua kovasti ja kulutinkin useita tunteja tutkiskellen Simbergin pienten pirujen ja enkelien elämää.

Näyttelyssä oli eräs piirros, joka teki minuun merkillisen suuren vaikutuksen. Siinä oli kuvattuna muuri, muurissa portti ja sen takana paratiisi ihanine sypresseineen. Portti oli juuri ja juuri havaittavasti raolllaan, siitä oli juuri menty. Uteliaisuuteni heräsi, kuka oli päässyt paratiisiin? Kuva kertoi lisää: jokin siivekäs olento oli pyrkinyt sinne. Sisäänpääsy oli kuitenkin ollut työlästä, koskapa menijältä oli irronnut pieni siipi ovenrakoon. Kaiken lisäksi tuo kaunis valkoinen siipi oli irrotessaan tahriutunut vereen.

Mikä kauhea näky ja mikä kauhea ajatus: miten nyt enkeli voi nauttia paratiisin riemuista, jos oma valkoinen siipi puuttuu! Ja mikä tuska, kun siipi on revennyt irti! Ja voiko hän, siivetön, olla enää enkelikään, voiko hän olla oma alkuperäinen itsensä?

Näyttelyssä kulkiessani löysin useita töitä, joissa toistui tämä sama aihe. Ja meidän kaikkien nähtävissä se on Tampereen Tuomiokirkon saarnastuolin portaiden kaiteessa. Sinne Simberg on tosin pelkistänyt teemaa yksinkertaisemmaksi ja koristeellisemmaksi. Samalla hän on liittänyt siihen uuden assosiaation tekemällä aidan ja portin orjantappuran oksista. Orjantappuran piikkeihin tuo pieni valkoinen siipi veritahroineen on järkyttävästi jäänyt roikkumaan.

En ole tutkinut kirjallisuudesta, mitä merkityksiä Simbergin arvellaan tällä teemalla välittäneen katsojille. Sillä ilman selityksiäkin tämä aihe alkoi välittömästi elää omissa kuvissani. Ensinnä ilmaantuivat mustat paratiisin portit rikottuine siipineen niin tussimaalauksiini kuin keramiikkaveistoksiinikin. Sitten aihe laajeni kaikenlaisiin portteihin ja niistä kulkemisen valintoihin. Ja luullessani porttiteeman jo jääneen taakse, oli tämä aihe kuitenkin kuin varkain hiipinyt kuviini mukaan pienten enkelimäisten olentojen ja suurempienkin siipimäisten muotojen hahmossa. Kuitenkaan en ole uskovainen ihminen, vaan vannoutunut tieteellisen maailmankäsityksen kannattaja.

Minulle valkoiset siivet merkitsevät unelmia, ihmisen pyrkimystä olla ihanteidensa ja oman ihmiskäsityksensä mittainen. Varsinkin lapsina, nuorina ja vielä aikuisuudessakin meillä on korkeat ihanteet ja uskomme, että voimme elää niiden mukaan. Jos ei vielä nyt, niin jonain päivänä tulemme niiden mittaisiksi! Ja kuinka käykään? Joudumme pettymään, sillä elämä ei olekaan sellaista kuin luulimme. Ja mikä pahinta, emme itsekään ole sellaisia kuin luulimme. Emme pystykään olemaan hyviä, täydellisiä ja epäitsekkäitä, vaan tahtomattammekin toimimme tavalla, jota itsekään emme aina hyväksy. Tehdessämme yhdelle hyvää, huomaammekin tekevämme toiselle pahaa. Kaikilla asioilla onkin monta puolta, hyvä ja moraalinen riippuu monesti siitä, miltä kannalta asioita katselee.

Tämän toistuvasti koettuaan monet luopuvat ihanteistaan ja tulevat kyynisiksi ja välinpitämättömiksi, kadottaen näin oman sisäisen itsensä. Tätä kuvaa pieni veistokseni ”Valkoisten siipien riisuminen”. Siinä siivekäs hahmo riisuu viittaansa, jonka mukana riisuutuvat myös siihen kiinnittyneet siivet. Hän luopuu unelmistaan ja ihanteistaan. Mutta viitan alla ei ole mitään, rinta jää tyhjäksi sydäntä vailla, sillä ilman ihanteita ihminen ei ole ihminen.

Todellinen ihminen joutuu kulkemaan tahriintuneiden siipien kanssa, valkoiset siipensä veressä. Sillä jos ihminen ei suostu antamaan siipiensä tahriintua elämän multaan, mutaan ja likaan, niin hän lentää epätodellisen korkealla, tuskin edes näkee oikeaa maanpintaa. Hän on etäällä toisten ihmisten oikeista murheista, hän on yläpuolella.

Luulisin, että oikea paratiisi ei olekaan se, minne noustaan ylös johonkin epätodelliseen onnelaan. Todellinen paratiisi on rajallisuuden hyväksymistä, riittävän hyvänä ihmisenä elämistä ja sen ymmärtämistä, että elämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että. Tällaisen paratiisin asukkaat kantavat selässään unelmien valkoisia siipiä, mutta ne ovat lukuisten maanpinnalle putoamisten ja pettymysten seurauksena tahriintuneet vereen ja saaneet elämän mullasta harmaata väriä pintaansa.

***

Kirjoittaja: Kirsi Järnefelt

Veistos: Kirsi Järnefeltin "Valkoisten siipien riisuminen".

Valokuvat HML.

Valokuvia: Rune Snellman

Rune Snellman on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Voit lukea hänen NONO-haastattelunsa täältä.



Granaattiomena (Pomegranate)
pigmenttimustevedos / pigment print
17x28 cm
2005



Omena (Apple)
pigmenttimustevedos / pigment print
17x28 cm
2005




Sarjasta "Ajanlasku" /From the series "Chronology"
Rikkisävytetty hopeagelatiinivedos / Sulfid toned silver gelatin print
10 x 20 cm
1984





Sarjasta "Ajanlasku" /From the series "Chronology"
Rikkisävytetty hopeagelatiinivedos / Sulfid toned silver gelatin print
10 x 20 cm
1984





ESB
pigmenttimustevedos / pigment print
44 x 29 cm
1998-2006

Haastattelu: Rune Snellman

Rune Snellman (s.1950) on jyväskyläläinen valokuvataiteilija. Yhteis- ja ryhmänäyttelyjen lisäksi hänen töitään on ollut esillä yksityisnäyttelyissä.


Mikä sai sinut alunperin kiinnostumaan valokuvauksesta?

Joskus vuonna 1964 ollessani 14v. lainasin veljeni kameran (Nikon Ftb) jolla otin ensimmäiset mv-kuvat ja samaiena vuonna taisin myös vedostaa ekat kuvat. Kuvat tein ystäväni Matti Lahden saunan pukuhuoneessa. Mikä se eka kuva oli sitä en muista mutta sen tunteen kun ensimmäistä kuvaa tein ja se alkoi ilmestymään altaan pohjalle ,se ei unohdu. Hetki oli aivan maaginen.

Mikä ammattikuvaamisessa on muuttunut vuosien varrella?

Siirtyminen mv-kuvaamisesta väripuolelle oli suurin muutos mitä silloin perinteisen filmin saralla tapahtui. Toinen suuri murros on digitaalisen kuvaukseen siirtyminen. Jos on vuosikausia tehnyt pimiössä töitä niin oli se mahtavaa päästä valoisaan tekemään kuvia.

Mikä on suhteesi digikuvaukseen? Entä vanhoihin tekniikoihin?

Nykyään kuvaan pääasiallisesti digille mutta opetan myös Jyväskylän kansalaisopistossa Neulanreikävalokuvausta josta koko valokuvaus on aikoinaan lähtenyt.

Ketä vanhoista mestareista arvostat eniten?

Tärkeitä hmisiä on valokuvauksen saralle sattunut useita, kuten kaksi suuresti arvostamani opettajat, Pekka Helin ja Martti "Kapa" Kapanen. Mestareista taitaa lähinnä sydäntä olla Robert Capa ja Tiina Modotti.

Onko sinulla tyypillistä työpäivää, jos on, niin millainen se on?

Valokuvaajana/valokuvataiteilijana ja yksityisyrittäjänä ei tyypillistä työpäivää taida olla. Jokainen päivä on erilaisia ja mielenkiintoisia. Päivät vaan tahtoo olla pitkiä ja opettaminen Kansalaisopistossa on mukavaa mutta joskus aika uuvuttavaa hommaa.

Miten ideat kuviin tai kuvasarjoihin syntyvät?

Ideat syntyvät useimmiten aivan spontaanisesti. Valokuvataiteilijana on koko ajan töissä. Heti kun herää niin päässä alkaa pyörimään ja alkaa miettimään että mistähän nyt alottaisi.

Kertooko valokuva aina totuuden? Jos ei, niin mitä se kertoo?

Kertooko valokuva totuuden??? Tuskinpa... valokuva valehtelee, varsinkin tämän päivän teknologisessa yhteiskunnassa jossa valokuvan muokkaminen on joka päiväistä. Olen ollut jo pitkään sitä mieltä että valokuva aikojen alusta lähtien on ollut "manipuloimista" koska kun painat laukaisinta niin hetki on jo kadonnut jonnekin.

Kuva, jonka olisit halunnut ottaa?

Ei kait sellaista olekaan, ainakaan minulle ei tule mieleen mikä se voisi olla.

Mitä sinulla on juuri nyt työn alla?

Tällä hetkellä kuvaan K-S:n sairaanhoitopiirin taidekokelmassa olevia teoksia kirjaa varten ("Terveyttä taiteesta"). Kirjan on määrä tulla markkinoille huhtikuussa 2007.

Jos saisit antaa aloittelevalle ammattikuvaajalle vain yhden ohjeen, mikä se olisi?

Avoin mieli mukaan kun lähtee kuvamaan, että tekee työnsä ajatuksella ja sydämellä. Joskus olisi vielä parempi että laittaisi aivot narikkaan ja kuvaisi pelkästään sydämellä. Vielä voisin lisätä tähän että jos valitsee tällaisen ammatin kuin minä niin siihen pitää suhtautua vakavasti mutta ei kuolemanvakavasti.

Rune Snellmanin kotisivut: www.personal.inet.fi/taide/rune.snellman/index.htm
Blogi: www.rantaruotsalainen.blogspot.com

Artikkelin valokuva: Rune Snellman