Onnea etsimässä

Timo Airaksinen: Onnellisuuden opas (Johnny Kniga 2006)

Humoristinen, kitkerähkö ja hieman absurdi, näin kuvailisin filosofi Timo Airaksisen Onnellisuuden opasta. Airaksista näyttäisi piinaavan erityisesti tieto siitä, että 83% suomalaisista ilmoittaa eräässä sosiologisessa tutkimuksessa olevansa onnellisia, kun samaan aikaan kuitenkin alkoholin ja masennuslääkkeiden käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Kuvittelen juuri tiedon raportoidusta onnellisuudesta olleen kimmoke teoksen kirjoittamiselle.

Ihminen, ryhmäsielu, tavoittelee onnea, suorastaan juoksee onnellisuuden perässä. Kuitenkin jo itse onnellisuuden määritteleminen on vaikeaa. Kärsimys näyttäytyy lähes kaikkialla, ihmisen päättömiltä vaikuttavista ponnisteluista huolimatta. Valintoja on nykymaailmassa jo liikaa, ihminen ei tahdo löytää onnellisuutta rakkauden, nautinnon ja hyväksynnän tavoittelun labyrinttiin eksyttyään.

Airaksinen lähestyy onnellisuutta monelta kantilta, myös buddhalaisen määritelmän kautta. Kirjoittaja päätyy kuvailemaan onnellisuuden sellaisena olotilana tai elämäntilanteena, josta ihminen ei aktiivisesti halua pois. Tavallisimmillaan eläminen on kuitenkin prosessi, jonka kaltaista tilaa Airaksisen mielestä kannattaa välttää. Ihmisen kannattaa siirtyä projektien maailmaan, joista suurin on tietysti kuolemattomuuden projekti. Projektien toteuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa:

"Oikeiden omien projektien luominen, ylläpitäminen ja toteuttaminen arjen ahtaissa oloissa ja kovin tavanomaisissa oloissa on vaikeaa. Elämä tahtoo mennä prosesseiksi. Siksi ei kannata ujostella eikä arkaila itsepetoksen kanssa. Sen avulla saadaan egoa isommaksi. Pieni ego ei tahdo olla elinkelpoinen. Sitä vaivaa alemmuuskompleksi, se masentuu ja ryhtyy itsetuhoisiin puuhiin. Mikä olisikaa luontevampaa. Jos ego on kerran mitätön ja jopa turha, sen kanssa ei jaksa elää. Tämä on masennuksen syy, ja koko kansa tuntuu olevan masentunut tänä päivänä. Jokainen tarvitsee Cipramilia. Olen jo kauan sitten ehdottanut sen lisäämistä Helsingin juomaveteen fluorin lisäksi. Saataisiin iloisia ja hyvähampaisia ihmisiä." -----

Onnellisuuden opas on mielestäni lähinnä tukielma niistä asioista, joissa ihminen onnen tavoittelussaan epäonnistuu. Tavanomainen hyvän elämän opas tämä ei ole, mutta kaikessa kyynisyydessäänkin monipuolinen, ja välillä hullunhauskakin. Lisäpisteitä ymmärrettävästä, kansantajuisesta kielestä.

Attilan matkassa halki vuosisadan

Jari Tervo: Ohrana (WSOY 2006)

Hilpeän Balalaikan käytävillä huristelee pyörätuolillaan 106-vuotias Fransiskus Attila Rahja, entinen päämajan valvontaosaston vastavakoilutoimiston tarkastaja ja desantinmetsästäjä. Häneen suhtaudutaan asiallisen hyväksyvästi, vaikkei hänen kuolaavasta puheestaan kukaan mitään selvää saakaan. Kunnes eräänä päivänä Attila törmää sääripariin, tohkeaan poveen ja kiukkuisiin silmiin:

”Miksi virtahepo kuolasi hänen lattioilleen? Mitä järkeä oli puunata lattioita, kun kitisytin pyörätuoliani paikasta toiseen häntänäni kiiltävä kuolavana? Hän oli kulkenut jo monta päivää perässäni ja kuunnellut horinoitani. Kuka kuvittelin olevani?
Yritin sylkäistä.
Hän läiskäytti avokämmenellä poskelle. Kukaan ei ollut lyönyt minua viiteenkymmeneen vuoteen. Lamppu syttyi takaraivooni. Nousin vihan raikastamana seisomaan, mutta nelikymppinen nainen työnsi minut takaisin istumaan. Hän oli lopulta saanut vakituisen duunimestan eikä hän aikonut luutia kuolaa joka päivä. Hän menisi juttelemaan johtajattaren kanssa.” (s. 25.)

Attila on kohdannut vanhainkodin uuden siivoojan, Zinaida Tiaisen. Kohtaaminen on merkittävä: Attila saa uudet tekohampaat ja puhe alkaa kuulostaa ymmärrettävältä. Zinaidasta tulee kuuntelija, jolle Attila – kirjan Ohrana - kertoo pitkän elämänsä vaikeimmista päivistä vuoden 1944 helmikuun Helsingin pommitusten aikaan.
Vuonna 1944 valvontaosaston tarkastaja Rahja metsästää desantteja ja isänmaanpettureita. Helmikuussa Katajanokan vankilassa odottaa teloitusta vakoilija Vilja Oljenpalo, Attilan suuri rakkaus. Ensimmäinen suurpommitus vahingoittaa vankilaa ja Vilja pakenee. Samaan aikaan Helsinkiin saapuu desantti Janne Mutka, Viljan kihlattu. Attila Rahja saa tehtäväkseen etsiä Viljan. Samaan aikaan hän yrittää suojella keskellä raivoisia pommituksia läheisiään, äitiä, sisarta ja sisaren lapsia.
Tämä on romaanin keskeinen juoni ja tarinan lähtökohta. Tarina rönsyilee ohi aiheen Attilan lapsuuteen ja nuoruuteen, elämään sodan jälkeisinä valvontakomission ja kylmän sodan aikaisina vuosina sekä desantti Janne Mutkan tarinaan. Kertojana on paria poikkeusta lukuun ottamatta keskushenkilö Rahja, omapäinen, tarkkavainuinen ja vahvuuden sisällä herkkä mies. Attilan ohjenuorana on isältä peritty motto ”Kun tuntuu pahalta, tee hyvää.” Sitä hän noudattaa työssään ja yksityiselämässään vaikeuksiin joutumisen uhallakin.
Ohrana pitää otteessaan, se kuvaa käsittelemäänsä aikaa kiinnostavasti. En osaa arvioida kuinka tarkkaa ajankuvaa Tervo rakentaa, mutta Attila Rahjan elämä vaikuttaa romaanin maailmassa uskottavalta ja mahdolliselta. Se lisää luottamusta teosta kohtaan. Tervo kuvaa vahvalla otteella siviilien kärsimyksiä suurpommituksissa, pommitusten aiheuttamia tuhoja, desanttien asennetta entistä kotimaataan kohtaan sekä vastavakoilun tapaa syöttää disinformaatiota. Halutessaan voi joidenkin henkilöhahmojen takaa etsiä historiallisia henkilöitä (esimerkiksi sodan jälkeen ministeriksi nousseen kommunisti Väinämöisen), mutta mistään avainromaanista ei ole kyse.
Kielellisesti Ohrana on vaihteleva. Lyhyiden, iskevien lauseiden rinnalla on tarkkoja kuvauksia ilmatorjuntatykin toiminnasta sekä pitkiä lähes runolliseksi muuttuvaa kuvailua. Tervon huumoria voi pitää itsetarkoituksellisena, mutta näkisin sen mieluummin vinona katsantotapana, joka Ohranassa on nimenomaan Rahjan luonteenmukainen näkökulma asioihin. Moniulotteinen Attila kasvaakin kiinnostavaksi hahmoksi, joka jättää tarinan muut henkilöt varjoonsa. Erityisen vaikutuksen minuun teki Tervon lapsikuvauksen herkkyys. Attilan kovan kuoren läpäisee sisaren lasten kiintymys. Etenkin vakavia viisauksia lausuvan viisivuotiaan Annan rakkaus setäänsä on kuvattu koskettavasti. Suoraviivaisen äijämäisyyden ja pienieleisen herkkyyden yhdistämisessä Tervo onnistuu erinomaisesti.
Romaanin ytimestä voi etsiä vastauksia pohdintoihin sankaruuden ilmenemisestä, uskollisuuden monimuotoisuudesta, aatteiden muotoutumisesta sekä rakkauden olemuksesta. Vastauksia Tervo tarjoaa, mutta tyylinsä mukaisesti monimielisesti.

Tui

Täydellisen onnen kärpäspaperissa

Kun luen Päivi Alasalmen romaaneja, tuntuu että katselen joukkoa onnettomia ihmisiä pyristelemässä tappavassa kärpäspaperissa. Alku voi vielä näyttää keveältä lennolta kukkakedolla, mutta kohta räpiköidään tahmassa ja kauhussa, joka syntyy perin juurin arkisista aineksista.

Alasalmen uusimmassa Tuo tumma nainen (Gummerus 2006) on kultaisen keski-ikäinen pariskunta (Helena ja Hannu) ja aikuiset lapset (Ohto ja Unna). Ensimmäiset kauhun enteet voi lukea rivien välistä:

"Kun ristiriitoja ilmeni, Helena teki aina kuten hänen äitinsäkin oli tehnyt: hän leipoi tuoreita sämpylöitä ja keitti suuren teepannun, nosti ne pöydälle ja istutti perheensä pöydän ympärille. Sitten he alkoivat syödä ja juoda ja keskustella asiasta, joka ristiriidan oli aiheuttanut, eikä kukaan noussut pöydästä, ennen kuin kaikilla oli parempi mieli."
(Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006)

Paratiisia, jossa kenelläkään ei ole paha mieli, tavoittelee jokainen elämäntaito-opas ja parisuhteen parantamiskirja. Helenan perheidyllin uskottavuus vähenee sivu sivulta, koska kaikki on hänen kuvaamanaan liian täydellistä, liian rikkumatonta ja Helena itse sokea itselleen ja omille motiiveilleen. Ei tarvita kuin uusi henkilö – Ohton tyttöystävä Pauliina – ja täydellisyyteen tulee särö.

Helena ja Pauliina ovat meikäläisen yhteiskunnan äärilaidoilla, ja ne äärilaidat ovat liukuneet niin kauas toisistaan, ettei toiselta laidasta käsin voi ymmärtää saati hyväksyä vastakkaisen laidan kokemusmaailmaa. Äkkiä Helena on ylimielinen yläluokkainen porvari ja Pauliina koulukodin kasvattama moukka. Molemmilla on sama haave: unelma kodista, jossa kaikki olisi hyvin. Alkaa taistelu siitä, kenen oikeus lopulta on asua talossa, jonka joka huoneessa on erivärinen kaakeliuuni, olohuoneessa Tampereen kaakelitehtaan kohokuvioitu jugendtakka ja kellarissa kahdeksan metriä syvä kaivo. Ensin kuolee koira. Sitten Helenan rakkaan sukupuukirjan pergamenttisivut revitään riekaleiksi.

Takka ja kaivo, kuuma ja kylmä, avoin ja suljettu, välittäminen ja tylyys. Molempiin on mahdollisuus, mutta ei yhtäläinen: jos on tottunut pettymään, ei uskalla luottaa. Jos ei uskalla luottaa, suojautuu ja varustautuu, on asemasodassa maailmaa vastaan. Jos alkaa sotia, synnyttää ruumiita.

Tuo tumma nainen on kaikessa asetelmallisuudessaan vaikuttava romaani. Vaikka minusta paikka paikoin tuntuivat henkilöiden mielenliikkeet epäuskottavilta, ja arvasin juonenkäänteitä turhan hyvin etukäteen, kokonaisuus toimii, herättää ajatuksia. Helenan ja Pauliinan vastakkaisuuden alla on sama ydin: perhesalaisuus, jonka voima pakottaa kantajansa kohtuuttomiin tekoihin. Jos Pauliina on Helenan silmissä Homo horribilis, ei Helena ole sen viattomampi. Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe – lukee romaanin takakansitekstissä. Täydellisestä onnesta on lyhyt matka täydelliseen onnettomuuteen.

Muistojeni ilottomat huorat Ilosen talon vieraana

Pari viikkoa sitten maanantaina (16.10.) luin loppuun Muistojeni Ilottomat huorat. Samana iltana tv 1:ltä alkoi Kreetta Onkelin Ilosen talon ensimmäinen jakso (kyllä, nämä kaksi teosta liittyvät minun mielessäni toisiinsa).

Myöhemmin viikolla törmäsin Helsingin Sanomien verkkokeskusteluun, jossa useampikin katsoja esitti huolestumisensa siitä, että Ilosessa talossa suomalaiset keskittyvät taas negatiiviseen omakuvaan, ryyppäävät ja rypevät itsesäälissä. Parempi on katsoa ulkomaisia draamakomedioita maksullisilta kanavilta, niin voi välttyä meikäläiseltä ahdistukselta. Samaan aikaan jotkut soraäänet huomauttivat, että eräissä perheissä Ilonen talo on totta, se mitä tapahtuu juuri nyt.

Hm. Toisaalta pitäisi näyttää realistisesti ympäröivää maailmaa ja toisaalta pitäisi tarjota mielen ylennystä, sankaruutta, nousua yleisen elämänahdistuksen yläpuolelle. Kumpikin vaihtoehto kumminkin suhtautuu taiteeseen välineenä, joka kertoo (tai jonka pitäisi kertoa) suomalaisista ja erityisesti luhankalaisista tietynlaista tarinaa.

Hauki on kala on kala on kala. Taide on taidetta on taidetta.

Gabriel García Márquezin Muistojeni ilottomien huorien (WSOY 2006) näyttämönä on Rosa Cabarcasin ilotalo. Onko latinalaisessa Amerikassa närkästytty siitä, millaista kuvaa latinoista teos välittää muulle maailmalle? Takerrutaanko muuallakin ajatukseen taiteesta kansallisten mielikuvien luojana ja muokkaajana, vaaditaanko että ”pitäisi olla” kansan nimissä jonkinlainen: todenmukainen, optimistinen, hauskuuttava, moraalinen? Mietitäänko jossakin kuvitteellisen Macandon todellisen esikuvan laitamilla ahdistuneina sitä, miten Márquezin uudessa pienoisromaanissa taas vahvistuu machoileva mieskuva, ja naiset ovat neitsytmadonnia - tai huoria?

Gabriel García Márquez on tärkeä kirjailija, minulle. Tämän olen häneltä oppinut: kirjoitetun ei tarvitse olla meidän maailmamme lakien mukaista, kirjoitettu noudattaa omia lakejaan, on omassa ympäristössään uskottavaa. Sanat ovat totta paperilla.

Muistojeni ilottomissa huorissa totta on 90-vuotias sähketoimittaja, vanhempiensa ainoa poika, vanhempiensa talossa ikänsä asunut, ikänsä rakkaudesta rahalla maksanut.

Turha kai kertoa, koska minut erottaa kilometrien päästä: olen ruma, ujo ja aikaani kuulumaton. Mutta kieltäytymällä sinnikkäästi olemasta sellainen olen onnistunut tekeytymään täysin päinvastaiseksi. Vasta nyt olen päättänyt kertoa itselleni millainen olen, olkoonkin vain omatuntoni keventämiseksi.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)

Mies haluaa itselleen syntymäpäivälahjan, neitsyen. Hän ostaa yhden yön, sitten toisen ja kolmannen. Yö yön jälkeen mies palaa ilotaloon katsomaan tyttöä, päivisin hän kuvittelee tytön osaksi omaa elämäänsä.

Tässä taitaa olla osa rakastumisen perusolemuksesta paljaimmillaan: sitä rakastuu omiin mielikuviinsa toisesta ihmisestä, ja mielikuvat ruokkivat itse itseään. Ehkä mies rakastuu enemmän uuteen (rakastuneeseen) itseensä kuin rakastettuun.

Mies keksii tytölle nimen, joka hänen mielestään soi paremmin kuin tytön oikea nimi (oikeaa nimeä hän ei halua kuulla). Mies jättää tytölle mielikirjallisuuttaan ja kirjoittaa viestejä, vaikka tyttö on lukutaidoton. Mies valikoi tytölle äitinsä koruja, siis niitä jotka miehen mielestä sopivat tytön tyyliin ja kampaukseen. Kun tyttö kerran unissaan puhuu, mies toteaa:

Hänen äänessään oli rahtunen rahvaanomaisuutta, ikään kuin ääni ei olisi ollut hänen omansa vaan jonkun vieraan joka oli hänen sisällään. Viimeinenkin epäilyn varjo kaikkosi sydämestäni: pidin hänestä enemmän nukkuvana.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)

Joskus uni loppuu. Tulee särö, herääminen. Sen jälkeen jotain muuta.

Lumikko ja yhdeksän muuta

Jos tartut Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaanin aikomuksenasi lukea niukkaa, kenties hiukan lakonistakin päälauseproosaa, olet napannut käteesi väärän kirjan. Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006) on kieleltään rikas, juoneltaan nopeakäänteinen, arkitodellisuuden rajoja rikkova teos.

Vaikeus onkin siinä, miten kertoisin kirjasta paljastamatta liikaa, antamasta lukijalle vääriä ennakko-odotuksia. Tässä kuitenkin joitakin lähtökohtia: teos alkaa siitä, kun Ella Milana, äidinkielen sijaisopettaja Jäniksenselän lukiossa, lukee erään oppilaan kirjallisuusesseen, jossa Dostojevskin romaanin (Rikos ja rangaistus) juoni esitetään merkillisesti vääristyneenä. Ella Milana ottaa esseen kirjoittaneen pojan puhutteluun epäillessään tämän yrittäneen vilppiä, jolloin oppilas vetää Dostojevskin teoksen repustaan esiin. Poika kykenee todistamaan, että esseessä kuvatut tapahtumat ilmiselvästi myötäilevät mestariteosta. (lue lisää...)

Kadehdittavia ideoita novelleihin

Pasi Ilmari Jääskeläinen on kirjailija, joka on ilahduttanut minua jo vuosia, kauan ennen erinomaisen hyvän esikoisromaanin julkaisupäivää.

Portissa ja muissa science fiction -julkaisuissa Jääskeläisen nimi tarinan alussa on aina merkinnyt tavallista laadukkaampia novelleja.

Siksi olinkin jokunen vuosi sitten aivan tohkeissani, kun Jääskeläisen novellit koottiin kokoelmaksi Missä junat kääntyvät. Se piti heti ostaa ja lukea, enkä pettynyt.

Yleensä hullaantumiseni johonkuhun kirjailijaan liittyy selkeästi kieleen. Rakastun jonkun sanoihin, lauseiden rytmiin. (lue lisää...)

Haastattelu: Pasi Ilmari Jääskeläinen

Valokuva: Tommi Anttonen
Pasi Jääskeläinen (s. 1966) on jyväskyläläinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000) ja tänä syksynä esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta.


Atena julkaisi tänä vuonna romaanisi Lumikko ja yhdeksän muuta. Mikä oli alkusysäys teokselle?

Ihan alussa oli pieni joulunäytelmä, eräänlainen kauhusatu, jonka kirjoitin vuosia sitten ainejärjestön pikkujouluihin. Siinä esiintyi Laura Lumikko, lastenkirjailija, ja hänen perustamansa Tulevien Kirjailijoiden Klubi. Silloin syntyi tuo perusasetelma, eli tarina kirjailijasta, joka on kasvattanut joukon kirjailijoita. Kaikki temaattisen tason jutut ja muut kuviot sitten syntyivät paljon myöhemmin, kun aloin tosissani kirjoittaa romaania.

Romaanissa tutkiskelen ihmisen identiteettiin liittyviä kysymyksiä, sitä, mistä meidän olemuksemme lopulta koostuu.

Olet blogissasi määritellyt tekstisi lajiksi reaalifantasian. Mitä se tarkoittaa?

Reaalifantasia on emansipatorinen käsite. Kirjallisuutta on pitkään kahlittu genrejaottelulla ja toisaalta Suomessa nimenomaan realismin ylivallalla; realismin rajoja murtava romaani on päätynyt helposti genremarginaaliin, ja monethan kiertävät kaukaa teokset, joista puhutaan scifinä tai fantasiana. Reaalifantasia on lähtökohtaisesti realistista korkeakirjallisuutta, joka hyödyntää tarvittaessa fantasian, scifin tai vaikkapa dekkarin keinoja, jos ne auttavat käsittelemään kirjan teemoja ja tuovat jotain lisäarvoa teokseen. Reaalifantastikko ottaa siis käyttöön kaiken, mitä kirjallisuudessa on sen historian aikana kehitelty, sitoutumatta sen enempää tiukkaan arkirealismiin kuin mihinkään genreenkään.

Kuka muu voisi tyylinsä puolesta olla reaalifantastikko?

Reaalifantastikkojen esitteessä ovat mukana minun lisäkseni Anne Leinonen, J-P. Koskinen ja J. Pekka Mäkelä, jotka ovat siis olleet mukana tässä reaalifantasia-ajatuksessa. Muita tyypillisesti reaalifantasiaa kirjoittavia kirjailijoita ovat mm. Johanna Sinisalo, Maarit Verronen, Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Sari Peltoniemi, Kurt Vonnegut, Peter Höeg... Voisin luetella nimiä loputtomiin, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole pystyttää uusia raja-aitoja kirjojen ja kirjailijoiden välille vaan nimenomaan kumota vanhat.

Kirjallisuus on kirjallisuutta, eikä sitä voi kovin pitkälle määritellä realismin ja fantasian käsitteiden avulla. Voidaan löytää hyvin mielikuvituksetonta fantasiaa ja scifiä ja toisaalta hyvinkin mielikuvituksellista ja ajatukseltaan vapaata realistista proosaa. Genrejaottelut ovat kirjallisuuden periluonteen vastaisia, sillä minkä tahansa teoksen syvin olemus ei määrity juonielementtien realistisuuden tai fantastisuuden varassa. Reaalifantastikko on kuka hyvänsä kirjailija, joka vapauttaa itsensä genresidonnaisuudesta, olipa genre sitten arkirealismi tai vaikka scifi. Reaalifantastikko voi kirjoittaa ensin arkirealistisen romaanin, sitten fantasiaelementeillä operoivan teoksen ja seuraavaksi vaikka dekkarin, jos tarinoista sellaisia tulee. Kirjallisuus on perimmäiseltä luonteeltaan vapaata - kirjailijat ovat vuosituhansien saatossa kehittäneet niin monituisia keinoja kertoa tarina, ettei minkään tule estää meitä hyödyntämästä tuota keinovarastoa täysin estottomasti.

Kirjallisuus on jatkumo. Yhdessä päässä on äärimmäinen realismi, toisessa päässä äärimmäinen fantasia. Käytännössä kumpaakaan päätä ei ole mahdollista saavuttaa puhtaasti, vaan kaikki teokset ovat eriasteisia realismin ja fantasian sekoituksia. Tämä on reaalifantasian perusajatus. Kirjailijan pitää voida kirjoittaa tarinaansa fantastisiakin elementtejä ilman, että teos karsinoidaan heti ahtaaseen ja epäilyksiä herättävään genrelokeroon.

Miksi et enää halua tulla määritellyksi scifi-kirjailijaksi?

Koska määritelmä olisi harhaanjohtava. En ole muutenkaan koskaan kirjoittanut tyypillistä scifiä, vaan jonkinlaista realismin ja fantasian sekoitusta. Scifi tuo ihmisten mieleen avaruusoopperat ja sädepistoolit. Scifiä lukee hyvin pieni osa kirjallisuuden ystävistä, suurin osa ihmisistä välttelee scifiksi luokiteltua kirjallisuutta, koska scifi-kirjallisuuden luullaan koostuvan vain "tulevaisuuden teknisillä keksinnöillä spekuloivista tarinoista", kuten scifin tietosanakirjamääritelmä kuuluu.

Miksi haluaisin kirjoittaa vain pienelle lukijakunnalle? Käytännössä moni scifiä vieroksuva ihminen on innostunut romaanistani. Jos sitä markkinoitaisiin scifinä, he eivät olisi edes lukeneet sitä. Ja scifin ystävät osaavat kyllä lukea tuotantoani, vaikka sitä ei scifinä markkinoitaisikaan, jos se vain heitä kiinnostaa. Ja jos joku on niin ennakkoluuloinen ettei lue muuta kuin scifi-leimalla varustettua kirjallisuutta, niin se on sitten huonompi juttu hänelle itselleen.

Eikä romaanissani edes ole scifi-elementtejä. Fantasiaa siitä kyllä löytyy, vaikkakaan ei tolkienilaista.

Ensimmäiset novellini toki kirjoitin ensisijaisesti scifi-yleisölle, ne ovatkin melko mutkikkaita ja toisinaan vaikeita ymmärtää niille, jotka eivät ole tottuneet scifin koukeroisiin juoniviritelmiin. Romaanin kuitenkin kirjoitin suurelle yleisölle, niin ihan tavallisille kirjallisuuden ystäville kuin myös scifistä ja fantasiasta kiinnostuneille, jos he vain lukevat muutakin kuin avaruusoopperaa tai tolkienilaista fantasiaa.

Mitä scifi-fandom sinulle nykyisin merkitsee?

Sitä mitä ennenkin: joukkoa hyvin erilaisia ihmisiä, joista monet ovat kiinnostuneet kirjoittamastani kirjallisuudesta ja jotkut taas eivät. Vieraita, tuttavia ja kamuja. Scifi-fandomissahan minä kirjoittamiseni aloitin, kuten moni muukin kirjan jo julkaissut kirjailijatoveri; ilman Portin kisaa ja fandomin lehtiä tuskin olisin harrastusta tullut aloittaneeksi tai jatkaneeksi. Fandomissa on se kaikkein ennakkoluulottomin lukijakunta, jonka myöntämät Atoroxitkin kannustivat minua kehittymään määrätietoisesti kirjoittajana. Ilman fandomia en olisi tänään kirjailija.

Ja tietysti pidän yhä muiden asioiden ohessa myös hyvästä scifistä ja fantasiasta ja kuulun näin itse fandomiin. Luen säännöllisesti Porttia ja Tähtivaeltajaa, vaikka kirjallinen tai elokuvallinen makuni ei rajoitukaan vain spekulatiiviseen fiktioon.

Miten työstät tekstiä, mikä on tapasi kirjoittaa?

Ideoin ensin perusasetelmia, juonenkäänteitä, henkilöhahmoja, erilaisia kerronnan elementtejä. Sitten, kun kokonaisuus alkaa hahmottua mielessäni, istun koneen ääreen. Kirjoitan, deletoin, hion, muokkaan, kokeilen erilaisia tyylejä, erilaisia kertojaratkaisuja, erilaisia lähestymistapoja. Sadan erilaisen aloituksen jälkeen löydän sen, joka tuntuu oikealta. Kirjoitan hyvin hitaasti, alussa, sillä jos en ole varma siitä, että olen löytänyt oikean tyylin, en pääse eteenpäin. En halua tyytyä vähempään kuin siihen, mikä vakuuttaa minut itseni.

Kun sitten löydän oikeat sanat, työ muuttuu aika nopeaksi. Lumikon ja yhdeksän muuta kirjoitin suurimmaksi osaksi kesän 2005 aikana. Minähän olen äikänope lukiossa, joten kirjoittaminen painottuu kesälomalle. Aloitin kunnolla kesäkuun alussa ja lähetin alustavan version kustantamoihin elokuun puolivälissä.

Mikä sinulle kirjoittamisessa on vaikeaa - vai onko mitään mikä olisi? Millä pääset vaikeuksien yli?

Aloittaminen on vaikeinta, ja siinä oikeiden sanojen löytäminen. Kun on kirjoittanut kymmenen sellaista sivua, jotka tuntuvat oikeilta, tekstiä alkaa syntyä nopeasti.

Vaikeuksien yli pääsen perslihaksilla. En tapaa antaa periksi, kun tosissani johonkin ryhdyn, vaikka luonteeltani jossain määrin tuuliviiri olenkin. Olen kokeillut monia juttuja ja kyllästynyt, mutta kirjallisuus on ikuista.

Miksi kirjoitat?

Kirjoitan, siis olen. Kirjoitan minuuttani kokoon. Kirjoitan maailmaa ympärilläni todellisemmaksi. Kirjoitan koskettaakseni ihmisiä samalla tavalla kuin jotkut kirjat ovat minua koskettaneet.
Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Kurt Vonnegut on yksi suurista. Hänen romaaninsa ovat yhtä aikaa kepeitä ja älykkäitä, niissä voi tapahtua mitä vain, ja niissä on ajatusta. Milan Kunderan kirjallisuuden keveä painavuus on sekin vaikuttanut minuun kovasti. Peter Höeg on ehdoton. Isabel Allenden Henkien talo kolahti, oli hienoa lukea teos, joka osasi olla syvällinen ja jota pidetään "oikeana kirjallisuutena", vaikka se pelaakin vahvoilla fantasiaelementeillä. Siinä ovat nykyiset esikuvani. Ja on joukko suomalaisia kirjoittajia, joiden tuotantoa ihailen, mutta esikuvat ovat tietysti eri asia.

Ennen oli muita, mutta ihminenhän muuttuu. Parikymppisenä wanna be -novellistina luin ahkerasti Clive Barkeria, Stephen Kingiä, Peter Straubia, Ursula LeGuinia, Ray Bradburya ja muita scifin, fantasian ja kauhun suuria nimiä. Tutkin ihan alussa ahkerasti myös Portti-kisan voittajia oppiakseni itse voittamaan Portti-kisan; esimerkiksi Juha K. Tapion ja A. C. Rossin novellit luin kymmeniä kertoja yrittäessäni selvittää, mikä niistä teki niin hienoja. Lopulta selvitin voittajanovellin kaavan, sovelsin sitä ja kirjoitin neljä voittajanovellia itsekin...

Kirjallisuuteeni vaikuttavat myös monet elokuvantekijät, kuten Fellini, Almodovar ja Tim Burton. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei Henkien kätkemä saanut jotain liikahtamaan siinä kohdassa päätäni, jossa tarinat syntyvät. Ja on Chagallin maalauksillakin ollut vaikutuksensa kirjoittamiseeni.

Miten päivätyösi opettajana vaikuttaa kirjoittamiseesi?

Se auttaa minua pysymään hengissä, sillä proosan kirjoittamisella ei perhettä elätetä. Voisin kyllä kirjoittaa työkseni myös arvosteluja ja kolumneja, jos niistä joku minulle riittävästi maksaisi. Itse opettamisesta pidän edelleen kovasti, lyseolaiset ovat huipputyyppejä, mutta valitettavasti heidän kirjoitustaitonsa ei ole yhtä korkealla tasolla ja aineiden lukeminen on toisinaan tappavaa. On sanottava, että nuorison taito käyttää omaa äidinkieltään kirjallisesti on heikentynyt melkoisesti. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Aineiden lukeminen käytännössä vie henkisen energian arki-iltoina ja viikonloppuna en jaksa välttämättä tehdä muuta kuin tuijottaa telkkaria, vaikka yritänkin löytää aikaa ja voimia myös proosan kirjoittamiseen. Kesälomat ovat onneksi suht pitkiä.

Missä vaiheessa seuraava projektisi "Salakäytävät" nyt on?

Yritän saada korjatuksi rästissä olevat korjaamattomat aineet, ennen kuin seuraavat uudet aineet tulevat korjattavaksi, jotta saisin aloitetuksi kirjoittamisen jossain välissä. Ideat ovat siinä määrin kasassa kuin tässä vaiheessa on mahdollista, muu rakentuu kirjoittamisen myötä.

Olet ahkera bloggaaja. Mitä blogin kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Montaakin asiaa. Yksi blogin funktio on markkinoida kirjaa ja saada uusia lukijoita, koska Suomen markkinoilla varsinainen kirjojen mainostaminen on melko vähäistä ja keskittyy muutamiin suht varmoihin myyntimenestyksiin. Toinen on tarjota teoksen jo lukeneille mahdollisuus tutustua teoksen taustoihin ja kommentoida kirjaa, kysyäkin jotain kirjailijalta, jos mieli tekee. Kolmas funktio on pitää yllä kirjoitusvirettä; blogijututhan kirjoitan nopeasti, useimmiten muutamassa minuutissa, ja sitten kun aika riittää proosaan, ei tarvitse kuluttaa aikaa verryttelyyn. Neljäs syy blogittaa on se, että se on jostain syystä hauskaa.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?

Lue, lue ja lue. Lue monipuolisesti mahdollisimman hyvää kirjallisuutta, kaikista eri genreistä. Analysoi lukemaasi. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Osallistu kirjoituskisoihin, mutta älä masennu, vaikket voittaisikaan. Opiskele kirjoittamisen taitoa oppaista ja kurssien avulla, jos siltä tuntuu, mutta älä luovuta vastuuta oppimisestasi muille. Lähetä käsikirjoitus kustantamoihin, kun olet päässyt sille tasolle. Ota opiksesi saamastasi palautteesta, mutta älä anna hylkäävien päätösten nujertaa sinua. Jotta pääsisi julkaistuksi kirjailijaksi, pitää olla lahjakas, mutta pelkkä lahjakkuus on vasta lähtökohta: kirjailijan erottaa lahjakkuuksista sinnikkyys ja kyky opiskella kirjoittamisen taitoa määrätietoisesti - ja silkka onni, sillä moni potentiaalinen klassikko on varmasti jäänyt vuosien varrella vaille sitä yhtä tärkeää ymmärtäjää, joka käyttää valtaansa saattaakseen käsiksen julkaistavaksi.

Tuotantoa:
Lumikko ja yhdeksän muuta (romaani), Atena 2006.
Missä junat kääntyvät (novelleja), Tampereen Science Fiction Seura 2000.


Pasi Jääskeläisen kotisivut: www.kolumbus.fi/pasi.jaaskelainen .
Blogi: www.pazi.vuodatus.net .

Mielikirjapäivän kirjoitukset: Haavetar, Katja ja Louhi

Kolme mielikirjapäivän kirjoitusta.

Haavetar: Tove Janssonin Kesäkirjasta (ja vähän muistakin lemppareista)

On kirjoja, joista on tullut minulle lempisellaisia ajan myötä, pikkuhiljaa, sulatellen. Sitten on niitä, jotka ovat olleet kuin ilotulitus – lumonneet räjähtäen. On vielä kolmanlaisia, sellaisia, joissa on kotonaan heti... (lue lisää)

Katja: Häämatkalla Bo Carpelanin kanssa

Tutustuin mielikirjaani kymmenen vuotta sitten työn merkeissä. Olin saanut opettajan pestin ja innostuneena päätin kahlata kesäloman aikana upouuden oppikirjan lukuehdotukset yläasteikäisille. .. (lue lisää)

Louhi: Ei hunningolle tänään

10.10. vietetään Aleksis Kiven syntymäpäivää ja Mielikirjapäivää. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa omasta lempikirjastani, otin tehtävän vastaan mielelläni, vaikka tiesin jo silloin, ettei tehtävä ole mitenkään helppo... (lue lisää)

Enon opetusten toinen oppitunti

Koska kertaus on opintojen äiti, päätin kirjoittaa Petri Tammisesta, hänen kirjoistaan ja erityisesti Enon opetuksista, vaikka Maria jo ansiokkaasti arvioi Enon aiemmin.

Tamminen on minulle jokseenkin tärkeä kirjailija. Silti en muista, miten hänen kirjoihinsa alkujaan tutustuin. Kas, muistanpas. Kerran liki kymmenen vuotta sitten lainasin kirjastosta erään novellikokoelman ja puolessa välissä aloin ihmetellä kirjan nimeä. Minusta se oli 'Eläimiä', mutta ihmisiähän henkilöt olivat, hullunkurisia ja vinksahtaneita tosin.

Miehen ikävästäkään (1997) en muista juuri mitään, paitsi että sen päähenkilö oli mies ja eksyksissä ja jokseenkin sympaattinen. (Lue lisää...)

Kirjaesittely: Enon opetukset

Petri Tammisen Enon opetukset (Otava 2006) kertoo suomalaisesta nuorukaisesta ja miehestä nimeltä Jussi, joka hapuilee elämässään. Jussin alkoholisoitunut enokin hapuilee, mutta katsoo asiakseen ohjastaa siskonpoikaansa elämää varten.

Romaanin alussa eletään kahdeksankymmentäluvun alkua. Televisiossa vietetään Dianan ja Charlesin häitä. Nuori Jussi ja eno lähtevät sukukahinoitten keskeltä ostamaan enon kuolevalle isälle arkkua. Eno koukkaa matkalla mukaan ystävänsä Myrskyn ja kolmikko suuntaa farmarin nokan kohti kaupunkia. Ihan ensimmäisessa liikkeessä ei kauppoja synny, mutta toisella yrityksellä eno on päättäväinen.

"Tässä liikkeessä myyjä seisoi ovella, arvokkaan oloinen nainen. Eno näytti nyt valmistautuneen, hän käveli sisään kirjekuori kädessä ja kertoi ostavansa tuhannenviidensadan markan arkun, väri puu."

Jos lukija tässä vaiheessa luulee, että miehet pääsevät arkun kanssa kunnialla kotiin, hän erehtyy... (Lue lisää...)