Elokuva: Muiden elämä

Muiden elämä
(Das Leben der Anderen)
Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck
Pääosissa: Ulrich Mühe
Martina Gedeck
Sebastian Koch
Ulrich Tukur

Muiden elämä on hurja elokuva. Aineksista (miljöö: Itä-Berliini ennen muurin murtumista, henkilöt Stasin vakoilijoita tai vakoilun kohteita) saisi perinteisen jännärin tai pönäkän poliittisen muotokuvan. Elokuva on täysverinen draama, jossa ensivilkaisulla hyviksiltä tai pahiksilta vaikuttavat henkilöt muuttuvat kaiken aikaa. Runsaassa kahdessa tunnissa on aikaa yksityiskohtiin – silti mikään pienistä välähdyksistä ei ole kokonaisuuden kannalta tarpeeton.

Keskushenkilö on Stasi-agentti Gerd Wiesler , peitenimeltään HGW XX/7 (Ulrich Mühe) , joka aivan alussa opettaa Stasin korkeakoulussa oikeaoppisia kuulustelutapoja vastavallankumouksellisten tunnistamiseksi. Wiesler saa tehtäväkseen tarkkailla kirjailija Georg Dreymannia (Sebastian Koch) ja tämän rakastajatarta, näyttelijä Christa-Maria Sielandia (Martina Gedeck). Vuorokausi toisensa jälkeen Wiesler salakuuntelee ja –katselee valtiollisesti epäilyttäväksi luokiteltua pariskuntaa ja heidän ystäviään.

Wieslerillä ei ole omaa elämää: hän asuu yksin asunnossa, joka on pelkkää piinallisen puhdasta pintaa. Hänen ainoa vieraansa on prostituoitu, jolla on kiire sen seuraavan asiakkaan luo. Wiesler on työnsä merkitsemä, mutta hän pyristelee irti roolistaan valvovana silmänä ja korvana. Muutos alkaa näkyä, kun eräässä kohtauksessa pikkupoika osuu samaan hissiin Wieslerin kanssa. Poika sanoo: ”Isi sanoo, että Stasi vie ihmiset vankilaan”. ”Niinkö?” vastaa Wiesler. ”Mikä sinun… pallosi nimi on?” Hitaasti Wiesleristä kuoriutuu muiden elämän suojelusenkeli.

Muiden elämä muistuttaa ihmisten haavoittuvuudesta ja muuttuvuudesta. On elokuvalla sanansa sanottavana myös taiteesta ja taiteen tekemisen merkityksestä. Katsokaa – vielä ehtii, ainakin eräillä paikkakunnilla.

Linkkejä:
Muiden elämä imdb:ssä
Muiden elämä Rotten tomatoes-elokuvasivuilla
Viralliset kotisivut
Muiden elämät wikipediassa (saksaksi)
Arvostelun kuva: Wikipedia fair use movie poster

Väärinkäsityksiä kaikilla kielillä

Kaksi paimentolaispoikaa leikkii uudella pyssyllä jossain vuoristossa Marokossa. Kumpi ampuu paremmin? Ei tämän kantomatka varmaan ole kahta kilometriä, ei taatusti. Koetas vaikka osua tuohon bussiin tuolla kaukana. Et varmana osu.

Totta kai luoti lentää päin bussia, ikkunan läpi ja suoraan ikkunan vieressä istuvaan amerikkalaisnaiseen. Vuorilla aletaan jahdata terroristeja.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa meksikolaissyntyinen lastenhoitaja miettii mihin lapset laitetaan siksi aikaa, että hän pääsee rajan yli ja mukaan poikansa häihin. Lasten vanhemmat kun ovat matkalla jossain Marokossa.

Samaan aikaan Tokiossa ahdistunut kuuromykkä teinityttö riisuu paitansa miellyttääkseen komeaa poliisimiestä, joka yrittää kysellä mihin tytön isän vanha metsästysase on oikeastaan joutunut.

Kun elokuvan nimikin on Babel, sen teeman voisi melkein päätellä näkemättä elokuvaa. Kyse on toki paljolti kulttuurieroista. Kaikki vieras on käsittämätöntä ja pelottavaa, pienistä väärinkäsityksistä kasvaa suurta vihaa.

Alejandro González Iñárritun (Amores Perros, 21 grammaa) kolmas ohjaus on sitä lajia episodielokuva, ettei se yritäkään olla yhtenäinen kertomus. Iñárritu siirtyy sujuvasti mantereelta toiselle, kaikki ehkä liittyy kaikkeen, mutta hyvin löyhästi. Babel on mosaiikiksiksikin kovin hajallaan.

Aineksista olisi voinut rakentaa pelkästään poliittisesti korrektin ja mitäänsanomattoman tarinan, jossa arvostellaan laiskasti amerikkalaisten ennakkoluuloja ja mietiskellään laiskasti suvaitsevaisuutta. Että, joo, kaikki ollaan samanarvoisia, kaikki erilaisia - mitä lässytystä. Onneksi Babel pystyy enempään.

Ensiksikin henkilöhahmot ovat kovin uskottavia. Jopa pakolliset tähdet Cate Blanchett ja Brad Pitt onnistuvat hetkittäin olemaan aidon tuntuisia. Babelin henkilöiden kohtaloista alkaa välittää. Ainakin minä houkka kuivailin silmiäni elokuvan loppupuolella.

Toisekseen elokuva ei kerro pelkästään erosta meidän ja niiden toisten välillä. Kommunikointi ihmisten kesken on vaikeaa silloinkin, kun puhutaan samaa kieltä. Kulttuurista riippumatta ihmisten välinen ymmärrys on poikkeus, vain satunnaisesti saamme kosketuksen toisiimme, joskus, vahingossa.

Babelin kotisivut (englanniksi)
Cannesin festivaalien esittelysivu
(leffa palkittiin parhaasta ohjauksesta)
Elokuvan suomenkielinen mainossivu

Kohtalaisen hyvä vuosi

Lontoolaisen businessmaailman moniottelija Max (Russell Crowe) perii setävainajansa (Albert Finney) viinitilan ja pakkaa laukkunsa pelmahtaakseen pikaisesti Etelä-Ranskaan. Valo viinitilalla on ihana, maa punaista ja kuivaa, viinipensaat lehteviä, vaikka niiden sadosta valmistettu viini onkin mitä hirveintä litkua. Sedän asujaimisto on komea, mutta rapistunut. Silti se täynnä ääniä menneisyydestä. Lapsena Max vietti paljon aikaa persoonallisen (ja opettavaisen) setänsä kanssa, mutta syystä tai toisesta miesten tiet erosivat, eikä Max tavannut setäänsä tämän viimeisinä elinvuosina. Business-maailma on tehnyt Maxista kovan ja tunteettoman, tämän Max kertoo vapaaehtoisesti paikallisen bistron temperamenttiselle emännälle, ennen kuin he alkavat tehdä parempaa tuttavuutta...

A Good Year testaa monia nopeuksia, mutta sen perusilme on rauhallinen, välillä lähes unettavakin. Ansioksi luen kuitenkin sen, että elokuvassa viivähdellään, katsojalle annetaan aikaa katsoa auringonvalossa kylpevää laaksoa ja huoneita, joissa valo tulvii. Musiikkiraita on vaikuttava, se tarjoilee mm. Harry Nilssonia, ranskalaista poppia, sekä (vanhaa kunnon) musiikkia, joka on soitettu oikeilla instrumenteilla, syntetisaattoreiden sijaan. Draamaelokuvan huumori ei oikein purrut minuun, mutta Russellin komiikantajuun kylläkin uskon. Albert Finneyn työskentelyä olisin katsonut enemmänkin. Naiset jäävät mielestäni tyypeiksi (Fanny) tai tyngiksi (nuori amerikkalaisnainen, jonka tehtävänä on entisestään sekoittaa asioita viinitilalla. Jo entuudestaan Maxia rassaavat ranskalainen perimyslaki, ongelmat tilanhoitajan kanssa, huono viini...).

Elokuva perustuu Peter Maylen kirjaan, elokuvakäsikirjoitus on Marc Kleinin. Ohjaus on Ridley Scottin käsialaa (mm. Alien, Thelma & Louise, Gladiator).

Kuohuviini virtaa juhlissa ennen kuolemaa

Hemmottelin juuri itseäni Sofia Coppolan Marie Antoinettella. Takanani elokuvateatterissa istui teinikuningattaren ikäisiä tyttösiä, jotka tiivistivät elokuvan pariin virkkeeseen.
”Että oli tylsä kuva.”
”Niinpä. Eihän tossa siis tapahtunut niin kuin mitään”, tytöt sanoivat kävellessään ulos.

Minä olen tosiaan muuttumassa keski-ikäiseksi tädiksi. Ajattelin nimittäin ihan samaan aikaan, että Coppolan elokuva on kaikkea muuta kuin tylsä, se on alusta loppuun silkkaa nousuhumalaa ja hurmosta, visuaalisesti rikas.

Tuleva kuningatar on elokuvan alussa epävarma lapsi vieraassa ympäristössä. Tutut ja rakkaat asiat ovat jääneet kotiin Itävaltaan sylikoiraa myöten, Ranskassa tavat ovat jäykkiä ja ihmiset pelottavia. Kruununprinsessan pitää äkkiä synnyttää Ranskalle perillinen, muuten hän jääkin ympäristölleen vieraaksi. Häkkilintua ahdistaa, vaikka häkki on ylellinen. Marie Antoinette pakenee tilannetta loputtomiin juhliin.

Coppolalla on moitteeton rytmitaju. Hän sotkee tyylikkäästi sekaisin nykyistä pop-estetiikkaa ja 1700-luvun esineistöä. Elokuva on ehkä kuvattu Versailles’ssa, mutta päättymättömien bileiden taustalla soi silti 80-luvun I want Candy. Rokokookengät on suunnitellut Manolo Blahnik.
Kirsten Dunst on oiva valinta kuningattareksi, samaan aikaa viettelevä ja viaton.

Marie Antoinette on hattaraa silmille, kevyttä ja karamellinväristä. Alkuun saattaa vaikuttaa siltä, ettei elokuvalla muuta annettavaa olekaan, että se on pelkkää söpöä hömppää tyttösille, väkinäinen rakkaustarinakin on saatu mukaan elokuvaan. Ranskassa tarinasta ilmeisesti ainakaan ei pidetty, Cannesissa yleisö buuasi elokuvan lopuksi.

Minäkin mietin teinityttösten tavoin elokuvateatterista poistuessani, miksi juuri tämä tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.

Historian kannalta teinikuningatar muistetaan vain siksi, että hän sattui istumaan silloin kuin istui valtaistuimella, hetkeä ennen vallankumousta. Ilman sitä hänen kohtalossaan ei ole mitään kovin tavatonta tai omalle ajalleen outoa. Marie Antoinette kaupattiin avioliittoon ja valtaistuimelle melkein lapsena, mutta sellainen oli ajan tapa. Kuninkaallisten lasten avioliitot olivat suurvaltapolitiikkaa eikä kukaan muuta niiltä odottanutkaan. 2000-luvun katsoja voi sääliä nukkeparkaa, mutta samaistuminen häneen on jo hyvin vaikeaa.

Historiallisena kuvauksena Marie Antoinette ei ole kovin merkittävä, varmastikaan.

Väittäisin silti, että jotain oleellista ja ajatonta Coppola on tavoittanut: tietyn riittämättömyyden tunteen, sen miten ihminen reagoi jatkuviin kohtuuttomiin vaatimuksiin vieraassa ja itselleen väärässä ympäristössä.

Loputtomat juhlat tuntuvat traagisilta juuri siksi, että me tiedämme niiden loppuvan pian. Elokuva päättyy, kun vallankumous alkaa. Giljotiinin putoamista katsojalle ei näytetä lainkaan, mutta silti koko elokuvan jännite on sen varassa.

Onko kukaan muu jo ehtinyt nähdä Marie Antoinettea?

Totoro on hurmaava hirviö

Hayako Miyazakin Naapurini Totoro on vihdoin saatu Suomenkin elokuvateattereihin - oli jo korkea aikakin.

Elokuva on nimittäin kiistatta animen klassikko sekä Japanissa että maailmalla, ja saanut ensi-iltansa jo 80-luvulla. Suomessa se on aiemmin nähty televisiossa, mutta laajempaan levitykseen se on uskallettu laittaa vasta nyt, kun muut Studio Ghiblin animaatiot ovat menestyneet meillä.

Elokuvassa 11-vuotias Satsuki ja 4-vuotias Mei saapuvat isänsä kanssa asumaan autiotaloon Japanin maaseudulle kolmestaan, koska tyttöjen äiti on sairaalassa. Äitiä on ikävä, mutta onneksi takapihalta löytyy polku metsän salaiseen osaan Totoro-nimisen metsänhengen luokse. Totoro on pörröinen ja sympaattinen otus, valtava mutta ystävällinen.

Elokuva etenee hitaasti. Juoni ei ole yhtä tiivis ja ehjä kuin monissa Miyazakin tuoreemmissa elokuvissa. Totoro on selkeämmin lasten elokuva kuin aiemmin Suomessa nähdyt Porco Rosso, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu. Pienien ja arkistenkin asioiden kuvaamiseen käytetään runsaasti aikaa. Toisaalta nimenomaan tässä näkyykin Miyazakin nerous, yksityiskohtien tarkkuudessa.

Olen aiemminkin ajatellut, että ainakin osa studio Ghiblin elokuvien viehätyksestä syntyy siitä, että ne voivat yllättää katsojansa koska tahansa.

Tarina ei etene sitä tutuinta Aristoteleen auraamaa latua pitkin; yksiulotteista pahaa ei ole, mikä tahansa ratkaisu on mahdollinen. Olen aiemmin syyttänyt tästä kulttuurieroja.

Totoroa katsellessani ajattelin, että ehkä kysymys on pikemminkin lapsen ja aikuisen maailman välisistä eroista. Totorossa asioita onnistutaan tosissaan tarkastelemaan tarhaikäisen tasolta. Maagiset asiat eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muutkaan, koska kaikki maailmassa on uutta ja käyttäytyy arvaamattomasti. Esimerkiksi kodin osoittautuminen kummitustaloksi ei yllättäen olekaan pelottavaa vaan pelkästään kivaa. Äkillinen kompastuminen ja putoaminen karjuvan hirviön niskaan on riemastuksen aihe.

Hahmoina Totoro, kissabussi ja muut metsän öllinkäiset ovat ihastuttavia. Erityisesti minua viehättävät Susuwatari, eräänlaiset liikkuvat hiilenpalaset, jotka asuvat tyhjissä taloissa ja kehräävät nurkkiin pölyä. Samanlaisia pikkuotuksia näkyy myöhemmin myös Henkien kätkemässä - vielä kun keksisi, millä ne saisi karkotettua omasta asunnostaan.



Nausicaa.net - fanisivusto englanniksi
Online Ghibli - toinen englanninkielinen sivusto
Totoro suomenkielisessä wikipediassa
Maahantuoja Cinema Mondon sivut
Studio Ghiblin viralliset sivut - komeaa katsottavaa, mutta japaniksi



Käsi ylös, kuka muu on jo ehtinyt katsoa Totoron? Mitä piditte?