Haastattelu: Pasi Ilmari Jääskeläinen

Valokuva: Tommi Anttonen
Pasi Jääskeläinen (s. 1966) on jyväskyläläinen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt novellikokoelma Missä junat kääntyvät (2000) ja tänä syksynä esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta.


Atena julkaisi tänä vuonna romaanisi Lumikko ja yhdeksän muuta. Mikä oli alkusysäys teokselle?

Ihan alussa oli pieni joulunäytelmä, eräänlainen kauhusatu, jonka kirjoitin vuosia sitten ainejärjestön pikkujouluihin. Siinä esiintyi Laura Lumikko, lastenkirjailija, ja hänen perustamansa Tulevien Kirjailijoiden Klubi. Silloin syntyi tuo perusasetelma, eli tarina kirjailijasta, joka on kasvattanut joukon kirjailijoita. Kaikki temaattisen tason jutut ja muut kuviot sitten syntyivät paljon myöhemmin, kun aloin tosissani kirjoittaa romaania.

Romaanissa tutkiskelen ihmisen identiteettiin liittyviä kysymyksiä, sitä, mistä meidän olemuksemme lopulta koostuu.

Olet blogissasi määritellyt tekstisi lajiksi reaalifantasian. Mitä se tarkoittaa?

Reaalifantasia on emansipatorinen käsite. Kirjallisuutta on pitkään kahlittu genrejaottelulla ja toisaalta Suomessa nimenomaan realismin ylivallalla; realismin rajoja murtava romaani on päätynyt helposti genremarginaaliin, ja monethan kiertävät kaukaa teokset, joista puhutaan scifinä tai fantasiana. Reaalifantasia on lähtökohtaisesti realistista korkeakirjallisuutta, joka hyödyntää tarvittaessa fantasian, scifin tai vaikkapa dekkarin keinoja, jos ne auttavat käsittelemään kirjan teemoja ja tuovat jotain lisäarvoa teokseen. Reaalifantastikko ottaa siis käyttöön kaiken, mitä kirjallisuudessa on sen historian aikana kehitelty, sitoutumatta sen enempää tiukkaan arkirealismiin kuin mihinkään genreenkään.

Kuka muu voisi tyylinsä puolesta olla reaalifantastikko?

Reaalifantastikkojen esitteessä ovat mukana minun lisäkseni Anne Leinonen, J-P. Koskinen ja J. Pekka Mäkelä, jotka ovat siis olleet mukana tässä reaalifantasia-ajatuksessa. Muita tyypillisesti reaalifantasiaa kirjoittavia kirjailijoita ovat mm. Johanna Sinisalo, Maarit Verronen, Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Sari Peltoniemi, Kurt Vonnegut, Peter Höeg... Voisin luetella nimiä loputtomiin, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole pystyttää uusia raja-aitoja kirjojen ja kirjailijoiden välille vaan nimenomaan kumota vanhat.

Kirjallisuus on kirjallisuutta, eikä sitä voi kovin pitkälle määritellä realismin ja fantasian käsitteiden avulla. Voidaan löytää hyvin mielikuvituksetonta fantasiaa ja scifiä ja toisaalta hyvinkin mielikuvituksellista ja ajatukseltaan vapaata realistista proosaa. Genrejaottelut ovat kirjallisuuden periluonteen vastaisia, sillä minkä tahansa teoksen syvin olemus ei määrity juonielementtien realistisuuden tai fantastisuuden varassa. Reaalifantastikko on kuka hyvänsä kirjailija, joka vapauttaa itsensä genresidonnaisuudesta, olipa genre sitten arkirealismi tai vaikka scifi. Reaalifantastikko voi kirjoittaa ensin arkirealistisen romaanin, sitten fantasiaelementeillä operoivan teoksen ja seuraavaksi vaikka dekkarin, jos tarinoista sellaisia tulee. Kirjallisuus on perimmäiseltä luonteeltaan vapaata - kirjailijat ovat vuosituhansien saatossa kehittäneet niin monituisia keinoja kertoa tarina, ettei minkään tule estää meitä hyödyntämästä tuota keinovarastoa täysin estottomasti.

Kirjallisuus on jatkumo. Yhdessä päässä on äärimmäinen realismi, toisessa päässä äärimmäinen fantasia. Käytännössä kumpaakaan päätä ei ole mahdollista saavuttaa puhtaasti, vaan kaikki teokset ovat eriasteisia realismin ja fantasian sekoituksia. Tämä on reaalifantasian perusajatus. Kirjailijan pitää voida kirjoittaa tarinaansa fantastisiakin elementtejä ilman, että teos karsinoidaan heti ahtaaseen ja epäilyksiä herättävään genrelokeroon.

Miksi et enää halua tulla määritellyksi scifi-kirjailijaksi?

Koska määritelmä olisi harhaanjohtava. En ole muutenkaan koskaan kirjoittanut tyypillistä scifiä, vaan jonkinlaista realismin ja fantasian sekoitusta. Scifi tuo ihmisten mieleen avaruusoopperat ja sädepistoolit. Scifiä lukee hyvin pieni osa kirjallisuuden ystävistä, suurin osa ihmisistä välttelee scifiksi luokiteltua kirjallisuutta, koska scifi-kirjallisuuden luullaan koostuvan vain "tulevaisuuden teknisillä keksinnöillä spekuloivista tarinoista", kuten scifin tietosanakirjamääritelmä kuuluu.

Miksi haluaisin kirjoittaa vain pienelle lukijakunnalle? Käytännössä moni scifiä vieroksuva ihminen on innostunut romaanistani. Jos sitä markkinoitaisiin scifinä, he eivät olisi edes lukeneet sitä. Ja scifin ystävät osaavat kyllä lukea tuotantoani, vaikka sitä ei scifinä markkinoitaisikaan, jos se vain heitä kiinnostaa. Ja jos joku on niin ennakkoluuloinen ettei lue muuta kuin scifi-leimalla varustettua kirjallisuutta, niin se on sitten huonompi juttu hänelle itselleen.

Eikä romaanissani edes ole scifi-elementtejä. Fantasiaa siitä kyllä löytyy, vaikkakaan ei tolkienilaista.

Ensimmäiset novellini toki kirjoitin ensisijaisesti scifi-yleisölle, ne ovatkin melko mutkikkaita ja toisinaan vaikeita ymmärtää niille, jotka eivät ole tottuneet scifin koukeroisiin juoniviritelmiin. Romaanin kuitenkin kirjoitin suurelle yleisölle, niin ihan tavallisille kirjallisuuden ystäville kuin myös scifistä ja fantasiasta kiinnostuneille, jos he vain lukevat muutakin kuin avaruusoopperaa tai tolkienilaista fantasiaa.

Mitä scifi-fandom sinulle nykyisin merkitsee?

Sitä mitä ennenkin: joukkoa hyvin erilaisia ihmisiä, joista monet ovat kiinnostuneet kirjoittamastani kirjallisuudesta ja jotkut taas eivät. Vieraita, tuttavia ja kamuja. Scifi-fandomissahan minä kirjoittamiseni aloitin, kuten moni muukin kirjan jo julkaissut kirjailijatoveri; ilman Portin kisaa ja fandomin lehtiä tuskin olisin harrastusta tullut aloittaneeksi tai jatkaneeksi. Fandomissa on se kaikkein ennakkoluulottomin lukijakunta, jonka myöntämät Atoroxitkin kannustivat minua kehittymään määrätietoisesti kirjoittajana. Ilman fandomia en olisi tänään kirjailija.

Ja tietysti pidän yhä muiden asioiden ohessa myös hyvästä scifistä ja fantasiasta ja kuulun näin itse fandomiin. Luen säännöllisesti Porttia ja Tähtivaeltajaa, vaikka kirjallinen tai elokuvallinen makuni ei rajoitukaan vain spekulatiiviseen fiktioon.

Miten työstät tekstiä, mikä on tapasi kirjoittaa?

Ideoin ensin perusasetelmia, juonenkäänteitä, henkilöhahmoja, erilaisia kerronnan elementtejä. Sitten, kun kokonaisuus alkaa hahmottua mielessäni, istun koneen ääreen. Kirjoitan, deletoin, hion, muokkaan, kokeilen erilaisia tyylejä, erilaisia kertojaratkaisuja, erilaisia lähestymistapoja. Sadan erilaisen aloituksen jälkeen löydän sen, joka tuntuu oikealta. Kirjoitan hyvin hitaasti, alussa, sillä jos en ole varma siitä, että olen löytänyt oikean tyylin, en pääse eteenpäin. En halua tyytyä vähempään kuin siihen, mikä vakuuttaa minut itseni.

Kun sitten löydän oikeat sanat, työ muuttuu aika nopeaksi. Lumikon ja yhdeksän muuta kirjoitin suurimmaksi osaksi kesän 2005 aikana. Minähän olen äikänope lukiossa, joten kirjoittaminen painottuu kesälomalle. Aloitin kunnolla kesäkuun alussa ja lähetin alustavan version kustantamoihin elokuun puolivälissä.

Mikä sinulle kirjoittamisessa on vaikeaa - vai onko mitään mikä olisi? Millä pääset vaikeuksien yli?

Aloittaminen on vaikeinta, ja siinä oikeiden sanojen löytäminen. Kun on kirjoittanut kymmenen sellaista sivua, jotka tuntuvat oikeilta, tekstiä alkaa syntyä nopeasti.

Vaikeuksien yli pääsen perslihaksilla. En tapaa antaa periksi, kun tosissani johonkin ryhdyn, vaikka luonteeltani jossain määrin tuuliviiri olenkin. Olen kokeillut monia juttuja ja kyllästynyt, mutta kirjallisuus on ikuista.

Miksi kirjoitat?

Kirjoitan, siis olen. Kirjoitan minuuttani kokoon. Kirjoitan maailmaa ympärilläni todellisemmaksi. Kirjoitan koskettaakseni ihmisiä samalla tavalla kuin jotkut kirjat ovat minua koskettaneet.
Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Kurt Vonnegut on yksi suurista. Hänen romaaninsa ovat yhtä aikaa kepeitä ja älykkäitä, niissä voi tapahtua mitä vain, ja niissä on ajatusta. Milan Kunderan kirjallisuuden keveä painavuus on sekin vaikuttanut minuun kovasti. Peter Höeg on ehdoton. Isabel Allenden Henkien talo kolahti, oli hienoa lukea teos, joka osasi olla syvällinen ja jota pidetään "oikeana kirjallisuutena", vaikka se pelaakin vahvoilla fantasiaelementeillä. Siinä ovat nykyiset esikuvani. Ja on joukko suomalaisia kirjoittajia, joiden tuotantoa ihailen, mutta esikuvat ovat tietysti eri asia.

Ennen oli muita, mutta ihminenhän muuttuu. Parikymppisenä wanna be -novellistina luin ahkerasti Clive Barkeria, Stephen Kingiä, Peter Straubia, Ursula LeGuinia, Ray Bradburya ja muita scifin, fantasian ja kauhun suuria nimiä. Tutkin ihan alussa ahkerasti myös Portti-kisan voittajia oppiakseni itse voittamaan Portti-kisan; esimerkiksi Juha K. Tapion ja A. C. Rossin novellit luin kymmeniä kertoja yrittäessäni selvittää, mikä niistä teki niin hienoja. Lopulta selvitin voittajanovellin kaavan, sovelsin sitä ja kirjoitin neljä voittajanovellia itsekin...

Kirjallisuuteeni vaikuttavat myös monet elokuvantekijät, kuten Fellini, Almodovar ja Tim Burton. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei Henkien kätkemä saanut jotain liikahtamaan siinä kohdassa päätäni, jossa tarinat syntyvät. Ja on Chagallin maalauksillakin ollut vaikutuksensa kirjoittamiseeni.

Miten päivätyösi opettajana vaikuttaa kirjoittamiseesi?

Se auttaa minua pysymään hengissä, sillä proosan kirjoittamisella ei perhettä elätetä. Voisin kyllä kirjoittaa työkseni myös arvosteluja ja kolumneja, jos niistä joku minulle riittävästi maksaisi. Itse opettamisesta pidän edelleen kovasti, lyseolaiset ovat huipputyyppejä, mutta valitettavasti heidän kirjoitustaitonsa ei ole yhtä korkealla tasolla ja aineiden lukeminen on toisinaan tappavaa. On sanottava, että nuorison taito käyttää omaa äidinkieltään kirjallisesti on heikentynyt melkoisesti. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. Aineiden lukeminen käytännössä vie henkisen energian arki-iltoina ja viikonloppuna en jaksa välttämättä tehdä muuta kuin tuijottaa telkkaria, vaikka yritänkin löytää aikaa ja voimia myös proosan kirjoittamiseen. Kesälomat ovat onneksi suht pitkiä.

Missä vaiheessa seuraava projektisi "Salakäytävät" nyt on?

Yritän saada korjatuksi rästissä olevat korjaamattomat aineet, ennen kuin seuraavat uudet aineet tulevat korjattavaksi, jotta saisin aloitetuksi kirjoittamisen jossain välissä. Ideat ovat siinä määrin kasassa kuin tässä vaiheessa on mahdollista, muu rakentuu kirjoittamisen myötä.

Olet ahkera bloggaaja. Mitä blogin kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Montaakin asiaa. Yksi blogin funktio on markkinoida kirjaa ja saada uusia lukijoita, koska Suomen markkinoilla varsinainen kirjojen mainostaminen on melko vähäistä ja keskittyy muutamiin suht varmoihin myyntimenestyksiin. Toinen on tarjota teoksen jo lukeneille mahdollisuus tutustua teoksen taustoihin ja kommentoida kirjaa, kysyäkin jotain kirjailijalta, jos mieli tekee. Kolmas funktio on pitää yllä kirjoitusvirettä; blogijututhan kirjoitan nopeasti, useimmiten muutamassa minuutissa, ja sitten kun aika riittää proosaan, ei tarvitse kuluttaa aikaa verryttelyyn. Neljäs syy blogittaa on se, että se on jostain syystä hauskaa.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?

Lue, lue ja lue. Lue monipuolisesti mahdollisimman hyvää kirjallisuutta, kaikista eri genreistä. Analysoi lukemaasi. Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Osallistu kirjoituskisoihin, mutta älä masennu, vaikket voittaisikaan. Opiskele kirjoittamisen taitoa oppaista ja kurssien avulla, jos siltä tuntuu, mutta älä luovuta vastuuta oppimisestasi muille. Lähetä käsikirjoitus kustantamoihin, kun olet päässyt sille tasolle. Ota opiksesi saamastasi palautteesta, mutta älä anna hylkäävien päätösten nujertaa sinua. Jotta pääsisi julkaistuksi kirjailijaksi, pitää olla lahjakas, mutta pelkkä lahjakkuus on vasta lähtökohta: kirjailijan erottaa lahjakkuuksista sinnikkyys ja kyky opiskella kirjoittamisen taitoa määrätietoisesti - ja silkka onni, sillä moni potentiaalinen klassikko on varmasti jäänyt vuosien varrella vaille sitä yhtä tärkeää ymmärtäjää, joka käyttää valtaansa saattaakseen käsiksen julkaistavaksi.

Tuotantoa:
Lumikko ja yhdeksän muuta (romaani), Atena 2006.
Missä junat kääntyvät (novelleja), Tampereen Science Fiction Seura 2000.


Pasi Jääskeläisen kotisivut: www.kolumbus.fi/pasi.jaaskelainen .
Blogi: www.pazi.vuodatus.net .

Loppuvenytykset

Ennen kuolemansyntikirjoituksien julkaisua kyselin lukijoilta missä taideteoksissa kuoleman synnit olisivat keskeisessä osassa. Hyviä vinkkejä annettiinkin ja tässä ne ovat kootusti, suluissa vinkkaajan nimi:

Elokuvat:

David Fincher: Se7en (Medis)
Tuulen viemää; Scarletilla on kuulemma kaikki synnit (SusuPetal)

TV:

Englantilainen TV-sarja Synnit (Sins) (Anonyymi)

Musiikki:

YUP: Syyllisyys (Valpuri)
Marianne Faithfull: The Seven Deadly Sins - Kurt Weil's Die sieben todsünden (Luke)

Kirjallisuus:

Grimmin veljesten sadut (Isopeikko)
Topeliuksen saduista etenkin Ahdin lahja (Isopeikko)

Kuvataide:

Hieronymos Boschin maalaus Seitsemän kuolemansyntiä (Roosa)

Kiitos vinkkaajille!

Tui

Artikkelin maalaus: Hieronymus Bosch (tietoja kuvasta)

Rita Mentor: Hyveet ja paheet kasvatuksessamme

Minut värvättiin mukaan kirjoittelemaan seitsemästä kuolemansynnistä ja hyveistä, joten niitäpä tässä pohdiskelen. Hyveen ja synnin käsitteet ovat tavallisen ihmisen arjessa vähän vieraita ellei ihminen ole uskovainen. Minä en ole, joten puhun tavallisesti mieluummin tutummilla, arkisemmilla sanoilla, kuten “hyvä ja paha”, “oikea ja väärä”, “myönteinen ja kielteinen”.

Miten oppi hyvästä ja pahasta liittyy kasvatukseemme? Miten se auttaa meitä kehittymään? Kyllä kai tarkoitus on kehittyä hyväksi ihmiseksi? Älä tee pahaa. Tee hyvää. Koulun ja kodin yhteisvaikutus, joskus kirkonkin, tuntuu meissä kaikissa. Punnitsemme näkemäämme ja kuulemaamme, vertaamme itseämme toisiin, muodostamme joko omat käsitykset asioista tai otamme pureskelematta vastaan muiden tehtailemat totuudet.

Miten voi olla vain seitsemän kuolemansyntiä? Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus? Ovatkohan jotkut kiihkouskovaisten lahkot kehittäneet pidemmän listan? Ja toisaalta kysyn mikä ylpeyden lajeista on syntiä, mikä ei? Vai kaikkiko? Eikö isä saa olla ylpeä pojastaan? Mihin itsekkyys sijoittuu? Onko itsekkyys selkeästi pahe? Eikö joskus ole hyväksi olla itsekäs? (lue lisää...)

Valokuva: Bies/Stock.xchng

Kirjailija Reko Lundán on kuollut

ja Helsingin Sanomissa on melko laaja nekrologi.

En taida osata kirjoittaa tästä laajasti ja kaunopuheisesti. Muistan muutaman vuoden takaista Lundánin näytelmää Aina joku eksyy. Katsoin sitä naurusta kippurassa, vaikka samanaikaisesti myös itketti ja mietin, miten hirveille asioille nauran.

Tämä ei naurata, tämä surettaa.

Kahdeksas kuolemansynti

Inhimillinen heikkous ei järjesty siististi luetteloiksi. Minä lupasin siksi, että keksin meille kahdeksannen kuolemansynnin sitten, kun kaikki vakavammin otettavat rikkeet on käsitelty.

Sitten tajusin, etten osaa. En nimittäin pysty ottamaan mitenkään vakavasti niitä seitsemääkään.

Enimmäkseenhän niissä synneissä on kyseessä kohtuudesta ja tasapainosta, joistain on tullut jo melkein hyveitä. Ahneudesta ja ylpeydestä ainakin olisi silkkaa etua nyky-yhteiskunnassa. Viha, kateus ja laiskuus ovat jossain mittakaavassa sittenkin välttämättömiä meistä kunkin psyykkiselle hyvinvoinnille. Äärimmäisyyksiin ei toki sopisi mennä, mutta jossain määrin terve ihminen niitäkin tarvitsee. Kohtuuttomuus ruuassa ja juomassa kuulostaa enemmän sairaudelta kuin synniltä.

Ja irstaus sitten, kuka teistä ei hymyile salaa, kun päästään tähän kohtaan listaa.

Kuolemansynneistä on tullut keveitä, kliseisiäkin. Kymmenessä käskyssä on ehkä vielä tallella enemmän särmää, mutta syntejä pyörittelemällä ei vielä oikein pääse käsiksi ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Synnit ovat kiehtovia ja lystikkäitä kevytpaheita. Synnit ovat jotain, jota voi hauskasti testata käytännössä ylioppilaslehden artikkelissa. Ne ovat niitä, joihin se piirrettyjen sarvipäinen hahmo yrittää yllyttää, ja enkeli kieltää kesysti. Niiden uskonnollista merkitystä en tässä lähde nyt erittelemään, mutta kulttuurisesta merkityksestä on teho karissut ja kauan sitten.

Se todellinen pahuus on jotain muuta, siihen ei näin helpoilla kulttuurityökaluilla pääse käsiksi. Edes viha ei riitä selittämään lapsiprostituutiota tai orjuutta tai kidutusta. Keskitysleirejä tai kansanmurhia ei pysty puhumaan tyhjiin tai ymmärtämään, eivätkä ne silti mihinkään ilmiöinä katoa tai lopu.

Ja vaikeinta on tietenkin ymmärtää sitä, että hirveimpiäkin tekoja tekevät aivan tavalliset ihmiset. Meissä jokaisessa asuu sisällä myös se mahdollinen hirmuhallitsija. Onneksi useimmissa tapauksissa sillä ei ole tilaa toteuttaa itseään aivan vapaasti.

Ehkä voisin nimetä sen kahdeksannen syntini vaikka ahdasmielisyydeksi.

Se on vanhoista synneistä lähinnä laiskuutta, jos puhutaan nimenomaan hengen laiskuudesta. Vihastakin se on lainannut joitain piirteitä, polttoainetta se voi hakea vaikka ahneudesta. Siihen liittyy kuitenkin ehdoton uskomus oikeutuksesta mille tahansa teolle. Se on sitä jääräpäisintä ehdottomuutta, lujaa vakaumusta, kaikkeen uuteen ja erilaiseen kohdistuvaa raivoa, äärimmäistä konservatiivisuutta ja paikoilleen jämähtämistä. Se on meissä kaikissa.

Ja kun en osaa sitä paremmin kuvailla, annan vuoron eräälle filosofian klassikolle:

“And sin, young man, is when you treat people as things. Including yourself. That’s what sin is.”
“It’s a lot more complicated than that-”
“No. It ain’t When people say things are more complicated than that, they means they’re getting worried that they won’t like the truth. People as things, that where it starts.”
“Oh, I’m sure there are worse crimes-”
“But they starts with thinking about people as things…”

(Jos nyt ihan totta puhutaan, niin sitaatti oli kyllä varastettu Terry Pratchettin Fantasiaparodiasta Carpe Jugulum ja filosofiaa miettii siinä noita-akka nimeltä Muori Säävirkku)

Lisää laiskahkoa moralisointia löytyy vinttikamaristani

Valokuva: dlRitter/Stock.xchng

Laiskuudesta ja joutilaisuudesta

Laiska, laiskamato, laiskanläntä, laiskanpulskea, laiskiainen, laiskimus, laiskuri, lorvailija, lorvi, vetelys, tyhjäntoimittaja.

Laiskuus, joutilaisuus? Laiska, joutilas? Sanat soivat korvissani erilaisin painotuksin. Niitä käytetään usein toistensa synonyymeina, mutta niiden välillä on eroa. Laiskuus on negatiivista, joutilaisuus positiivista. Nykysuomen sanakirja vahvistaa asian. Laiska on muun muassa haluton työntekoon, veltto, vetelä, saamaton ja mukavuutta rakastava. Joutilas puolestaan toimeton ja vapaa.

Laiskuus on aktiivinen sana. Laiskotella, olla laiska on tekemistä, tietoista valintaa olla tekemättä mitään. Joutilas on näennäisesti passiivisessa lepotilassa, ikään kuin valmis tekemään jotain kunhan työ kohdalle osuu. Useimmat meistä ovat mieluiten toimettomia ja vapaita kuin saamattomia ja velttoja.

Pahimmillaan laiskuus on velvollisuuksien laiminlyömistä, välinpitämättömyyttä, toisten huomioonottamattomuutta, itsekkyyttä. Välinpitämättömyys liittyy ennen kaikkea henkiseen laiskuuteen, haluttomuuteen ottaa selvää asioista, haluun olla tietämätön. Laiska kieltäytyy. Laiska ei piittaa.

Joutilaisuus ei ole passiivisuutta. Näennäisessä tekemättömyydessä voi muhia suuria ajatuksia, löytämisen mahdollisuuksia, uusia oivalluksia. En usko monenkaan taideteoksen tai tutkimuksen syntyvän ilman joutilaisuuden mahdollistamaa oivalluksen tilaa. Joutilaisuus valmistaa ideoille tietä, mahdollistaa niiden kypsyttämisen. Se on positiivinen tila. Joutilaisuus ja laiskuus ottavat toisistaan mittaa, kun tulee aika toteuttaa ideoita. Muuttuvatko hiljalleen kypsytetyt ideat toiminnaksi vai ottaako laiskuus vallan?

Kirjoittaja: Tui

Valokuva: Plusverde/Stock.xchng

Ahneus

”Lattialla kamarinoven vieressä oli pino avaamattomia sokerilaatikoita. Sohvanpäätyä vasten oli ladottu kymmenittäin suklaarasioita, itse asiassa joka puolella keittiötä oli jos jonkinlaisia makeisia, ikkunalaudoilla, peltiämpäreissä ulko-oven pielessä, sohvan alla, tiskipöydällä. Karamellipusseja, siirappi- ja fariinisokeri- ja hunajapurkkeja, pastillirasioita.
--
Makea ravinto, se oli syynä siihen että hän yhä eli, että hän surkeudestaan huolimatta oli yhä niin käsittämättömän vahva ja kestävä. Niin iso ruho kuin hänen oli hirvittävän painava kantaa, kuin tynnyrillinen suolasilavaa, vain makeiset sisälsivät tarvittavan määrän ravintoa, ilman niistä saatavaa voimaa hän makaisi tässä kuin valas kuivalla maalla. Kun työnsi suunsa täyteen rusinoita ja fariinisokeria, silloin pystyi sytyttämään lampun ja kantamaan puut sisään ja panemaan tulen uuniin, ainakin niin kauan kuin suupalaa kesti.
--
Hän kuvitteli, Olaf sanoi, hän kuvitteli joskus että oli olemassa jotain mitä hän ei vielä ollut maistanut, täydellinen makeinen, että kaikki mitä hän tähän saakka oli kokeillut oli ollut vain esimakua, hän uskoi että hunaja ja rintasokeri ja suklaapalat viittasivat johonkin, joka oli niin makeaa ettei sitä voinut sanoin kuvailla. ”
Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä, s. 34-35, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1996

Lapset ovat ahneita, jos he yrittävät omia litran jäätelöpakkauksesta muita isompaa siivua tai kolmatta kakunpalaa. Aikuiset osaavat olla korrektisti kahvipöydässä, heidän ahneutensa on näkymättömämpää. Jos se on ruoka-ahneutta, niin se toteutuu helpoimmin yksin kotona keksipaketin tai suklaalevyn kanssa.

Ahneus on likellä kohtuuttomuutta, mutta siinä missä kohtuuttomuus on määrän ylittämistä, ahneus on sisäistä tyytymättömyyttä siihen, mitä on käsillä tässä ja nyt. Torgny Lindgrenin Kimalaisen medessä Olaf haaveilee täydellisestä makeisesta, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan maistanut. Ahneen pitäisi mielestään olla jossakin muualla kuin on, tehdä muuta kuin tekee tai toisella tavalla, tavoittaa lisää ja paremmin sitä epämääräistä jotakin, jota myös elämiseksi kutsutaan.

Tietyt ahneuden muodot hyväksytään ahkeruuden tai aktiivisuuden nimissä. Uraputkessa puurtavat jatkavat päiväänsä ylitöillä eivätkä vapaallakaan ole vastaamatta firman puheluihin. Elämysahneet taas laukkovat kurssilta toiselle ja tapaavat siinä välissä pari ystäväänsä, menevät nukkumaan puolen yön jälkeen ja lähtevät aamuvarhain kuntolenkille. Silti ahneelta uhkaa koko ajan jokin mennä ohi, se tärkein projektityö ei toteudukaan, kohuttu uutuuselokuva jää näkemättä. Ahne ei tule kylläiseksi.

Ystävä ihmetteli, miksei joogan jälkeen olo ollutkaan hyvä ja rentoutunut. Sitten hän tajusi ahnehtivansa tunneilla: raajat piti taivuttaa ääriasentoihin, sillä pienillä liikkeillä hän ei olisikaan tarpeeksi hyvä joogaaja eikä näyttäisi muiden kurssilaisten silmissä mahdollisimman tehokkaalta. Itse ahnehdin kirjoja, en malta lukea yhtä loppuun, vaan aloittelen viittä yhtä aikaa ja etsin sitä ”parasta”, joka ”kannattaa” lukea loppuun asti. Enhän halua hukata aikaa mitättömyyksiin.

Ahneuteen liittyy luopumisen vaikeus. Kun kirjoitan, säilyttelen viittä versiota samasta tekstistä ”varmuuden vuoksi”, jos niitä joskus kumminkin tarvitsin. Samaan aikaan en malta pysähtyä jo saatuihin ideoihin ja kehitellä niitä, vaan kuvittelen että mutkan takana on se vielä parempi, se täydellinen. Tynkätiedosto tiedoston perään kertyy kovalevylle – kas, olenhan ollut ahkera ja tuottelias, olen ollut olemassa. Kauhistus, jos aika ja elämä loppuvat kesken ennen kuin ehdin löytää sen mitä olen etsimässä, siis sen täydellisen idean ja sille toteutuksen.

Ahne minä pelkää valitsemista, sillä valitsemalla sulkee jotakin pois mahdollisista tulevaisuuksista. Siispä soudan ja huopaan eri vaihtoehtojen välillä ruokakaupan tiskilläkin. Ottaisinko viiliä vai jogurttia? Maustettua vai maustamatonta? Mitä siitä etten oikeasti tarvitsisi molempia, kun kumminkin haluan? Mitä enemmän yritän rajoittaa haluamisiani, sitä enemmän haluan ja mainoksetkin haluavat että haluan – olen siis ahneuteni vanki, haluan viilin JA jogurtin silläkin uhalla, että jompikumpi pääsee vanhenemaan jääkaapissa.

Ahnetta ajaa eteenpäin haluamisen ja kokemisen vimma. Samalla haluaminen ja kokemusten etsiminen jumittavat: jotta voisi aidosti kokea ja kohdata uutta, pitäisi olla valmis myös luopumaan. Kaikkia henkisiä ja aineellisia nippeleitä ja nappeleita ei kannattaisi omia itselleen, mutta ahne ei osaa hellittää. Siksipä kirjahyllyssäni kummittelee mappirivi, jonka vanhimmat paperit ovat viidentoista vuoden takaa. En minä niitä ole moneen vuoteen tarvinnut, mutta saattaisin tarvita, ehkä kenties. Sitten joskus.

Ahne vaatii itseltään ja muilta, on tyytymätön vanhaan, sitkuttelee tulevaisuutta ja mutkuttelee nykyisyyttä. Jos olisinkin muuttanut Helsinkiin, jos olisinkin alkanut opiskella luonnontieteitä, jos olisinkin alkanut seurustella sen kurssi-ihastukseni kanssa, olisin kenties saanut enemmän kuin minulla on nyt – kenties, sitähän en ikinä saa selville. Sitten kun vuodenvaihteessa olen lomamatkalla, niin siitä otan kyllä kaiken irti.

Niin, tässä välissä jossakin on se nykyhetki. Pitää siteerata Kai Niemistä (Kokoelmasta En minä tiedä, vuodelta 1985, kustantaja Tammi).

"Elämä on kuin hyvä juusto: ensin höyläät ohuen viipaleen, maistelet, viivyttelet, nautit; sitten vedät toisen, kolmannen viipaleen, tunget niitä suuhusi yhä nopeammin, lopulta heität juustohöylän tiskipöydälle ja otat veitsen, kuorit koko kimpaleen ja pilkot sen paksuiksi palasiksi joita ahmit kunnes alkaa närästää. Lihot; nenäsi ja niskasi ovat täynnä punaisia näppylöitä, etkä enää piittaa koko juustosta: mielesi alkaa tehdä sipulimakkaraa. Sellaista on elämä."
Kirjoituksen valokuva: RA

Viides rooli: Vihan värit

Tunnen vihan kolme muotoa, ne näyttäytyvät minulle väreinä: punaisena, mustana ja valkoisena.


Vaarattomin niistä on punainen. Se on raivon tulinen sisar, joka syöksähtää esiin valon nopeudella ja linkoaa ilmoille teräviä, satuttamaan tähtääviä sanoja. Se saa veren kuohahtamaan ja suonet sykkimään, se hämärtää näön, viskaa pään taaksepäin ja kasvattaa äänen karjunnaksi, hervottomaksi huudoksi, jonka seassa kirosanat törmäilevät toisiinsa. Punainen viha toimii kuin palkeet, se lietsoo itsensä salamannopeasti näyttäväksi ja suureksi liekkimereksi, mutta sen elinkaari on lyhyt. Arat se pelästyttää, mutta pauhuun tottuneita punainen viha myös huvittaa. Huipun saavutettuaan se hiipuu pois, jättäen jälkeensä hämillisiä ilmeitä ja palaneen käryä, toisinaan myös puhdistuneen ilmapiirin.


Musta viha on vahva, silmitön ja aggressiivinen, se on syntynyt lyönneistä, potkuista, alistamisesta ja jatkuvasta pelosta. Se on täynnä kuonaa, visvaa ja märkiviä haavoja. Se kalvaa sielua ja syö sydäntä, pesiytyy ihon alle ja mielen moniin onkaloihin. Musta viha leimahtaa esiin pimeydessä, yön hiljaisina sudenhetkinä, katseiden ulottumattomissa. Se on pitkäikäinen ja vaikea nujertaa, sillä kostonhimo pitää mustan vihan hengissä. Se kutsuu itseään mielellään oikeutetuksi ja odottaa kärsivällisesti tilaisuutta jatkaa pahojen tekojen kierrettä. Oman ajan ehtyessä se siirtää löyhkäävän taakkansa seuraavalle sukupolvelle.


Kolmikosta kavalin ja julmin on valkoinen viha. Se on kylmä ja laskelmoiva eikä tarvitse syytä sivalluksilleen, sillä sille riittää nöyryyttämisen tuottama nautinto. Valkoinen viha ihannoi kovuutta ja väkivaltaa, se rakastaa yleisöä ja julistaa aina olevansa oikeassa. Se puolustaa olemassaoloaan reviirillä sekä itsekkäillä ajatuksilla, joiden sijamuoto on genetiivi: minun, minun, minun! Armolle valkoinen viha vain nauraa halveksivasti, sillä muiden tuska on sen eliksiiri ja olemassaolon suurin syy. Valkoinen viha on kolmikosta vaarallisin ja synneistä raskain kantaa, sillä sen viitan alle on kätkeytynyt kalma, itse armoton tuoni, joka viikatteellaan katkaisee elämänlangan.


Kirjoittaja: Viides rooli www.viidesrooli.wordpress.com

Valokuva: Blary54/stock.xchng

Irstaus ja elokuva

Pyysimme kahta toisilleen tuntematonta mediaopettajaa, turkulaista Tommia ja rovaniemeläistä Medistä käymään sähköpostikeskustelua elokuvien irstaudesta. Nyt kaikkien luettavissa oleva keskustelu on käyty 21.- 26.9.2006.1.


(Tommi) Turussa. Työhuoneen ikkunaan tuijottaessa. Torstai.


Olen miettinyt irstautta paljon. Olen miettinyt irstautta elokuvassa. Olen miettinyt, miten kuva voisi olla irstas. Kysehän on valosta. Toisaalta koska valo on se, joka paljastaa kaikki irstaudet, voi elokuvaakin pitää irstaana - mutta ehkä kattokruunuakin.


Tavallisesti irstaaksi laskettaneen ensi sijassa seksiin ja pornografiaan liittyvät kuvat, vaikka irstaus elokuvassa kyllä liittyy muunkin kuin paljaan pinnan näyttämiseen. Kyse on joka tapauksessa juuri pinnasta, itsestäänselvyyksien painokkaasta, itseisarvoisesta näyttämisestä.


Tällaiseen pinnan estetiikan irstauteen liittyy olennaisesti myös tapa, jolla pinta kerrotaan – vaikka ennemminkin kyse on näyttämisestä eikä niinkään kertomisesta. Viittaan Hollywoodin klassiseen elokuvakerrontaan, jonka keskeinen sääntö on syyn ja seurauksen logiikan rikkumattomuus sekä se, että pahan on saatava palkkansa.


Kuvatut kohteet eivät sinänsä ole irstaita ennen kuin leikkaaja on tehnyt työnsä ja valtamedian silmät on leikatun kokonaisuuden irstaaksi määritellyt. Oleellista onkin se, kuka määrittelee sen, millainen on paha henkilö, jonka on saatava palkkansa. Siis kysymys on tuotannon vallasta ja rahanvirtoja seuraavista median kätyreistä.


Sukupuolielinten näkyminen elokuvassa ei ole irstasta, mutta sen määrittäminen irstaaksi on irstasta.


2. (Eero) Rovaniemellä. Keittiön pöydän ääressä. Sunnuntai.


Niin, taitaa olla katsominen yksi irstailun muoto. Ja sitähän koko elokuva on, katsomista.. Jo mykkäelokuvan ajalla tehtiin paljon mukamoralisoivia elokuvia kaikenlaisista irstailun muodoista, koska silloin voitiin myös näyttää niitä. Eikä siitä ole varmaan vielä kovin kauas edetty.


Tuli tuosta kirjoituksestasi mieleen yksi elokuva, joka ihan oikeasti pyrkii asiaa pohtimaan.


Martin Scorsesen Taksikuski (1976) on sellainen. Katolisen kasvatuksen saanut ja pappisuraakin harkinnut Scorsese teki elokuvan ankaran kalvinistin Paul Schraderin käsikirjoituksesta. Taitaakin olla niin, että mitä ankaramman moraalikäsityksen vaikutuksessa on kasvanut, sitä enemmän näitä asioita pohtii.


Taksikuskissa metodinäyttelijä Robert DeNiro näyttelee unettomuudesta kärsivää taksikuskia Travis Bickleä, jota suurkaupungin irstaus alkaa pakkomielteenomaisesti häiritä. Taitaa elokuvan syntinen suurkaupunki olla kuitenkin Travisin oman psyyken symboli. Väkivaltaanhan se johtaa, jos ei viettejään osaa käsitellä. Are you talking to me?


Paul Schrader käsitteli aihetta vielä omassa ohjauksessaan elokuvassa Hardcore (1979), jossa keskilännen uskovaisen miehen (Schraderin alterego?) tytär joutuu töihin pornobisnekseen ja isä lähtee tätä pelastamaan ja tietysti kohtaamaan omat demoninsa. Nyt ei kukaan enää tekisi sellaista elokuvaa. Porno ei ole enää pornoa vaan ”aikuisviihdettä” ja sen kuluttaminen kuuluu arkipäivään. Taitaa ylensyöntikin olla nykyään paljon pahempi kuolemansynti kuin irstailu.


3. (Tommi) Turussa. Saman ikkunan edessä. Maanantai.


Jos katsominen on irstailua, niin kannattanee miettiä, miksi näin on. Mikä tekee katsomisesta irstailua? Voyeurismia lienee aina pidetty irstaana ja epäilyttävänä, mutta koska tämän päivän kokemuksemme suurelta osin perustuvat silmän valtaan, niin kai me kaikki olemme irstailijoita. Ja tosiaan myös elokuvan katsoja on aina tavallaan tirkistelijä. Ikään kuin elokuvaa katsoessamme tirkistelisimme toisten elämää avaimenreiästä.


Mutta kysymys liittyy mielestäni ennen muuta valtaan esittää jokin jollakin tavalla. Nimenomaan tuo esittämisen tapa tekee meistä katseeseen nojaavia tirkistelijöitä – kuten Travis Bicklestäkin. Jean Baudrillard käyttää asiasta ilmaisua ”läpinäkyvyyden rivous”, jota luonnehtii syvyydettömyys, pinnallisuus, joka saa kaiken tuntumaan läheiseltä. Aivan kuin katsoisimme kaikkia asioita lähikuvassa, kuten Bickle omaa peilikuvaansa.


Kyse on kuitenkin aina spektaakkelista, joka on jonkun toisen rakentama. Katseestamme tekee irstaan katsettamme ohjaavat rakenteet kuten elokuvan kerronnalliset ratkaisut, joiden avulla teemme päätelmiä näkemästämme. Kysymys on kuitenkin vallasta myös katsojan tasolla: me emme ole katsojina taustoiltamme samanlaisia, ja siksi jokin asia on irstasta jollekin mutta tavallista kauraa toiselle.


Eräänlainen ääriesimerkki voisi olla Pasolinin Saló, Sodoman 120 päivää (1975). Yhteiskunnan valtaapitävät miehet näyttäytyvät elokuvan fiktiossa äärimmäisen vastenmielisinä, mutta kyse on kuitenkin fiktiosta. Elokuvan irstaudesta on vedetty paralleeleja fasismiin Mussollinin valtakauteen. Läpinäkyvyyden rivoudessa kuvista saadut kolhutkin osuvat (kenen tahansa) omaan nilkkaan. Valtaa ei saa moisella, vallitsevien normien mukaan perverssiksi kuvatulla tavalla sohia: elokuvan esittäminen kiellettiin monessa maassa (esim. Suomessa levitykseen vasta 2001) ja ohjaaja murhattiin heti ensi-illan jälkeen. (Kuka nyt omalle irstaudelleen nauraisi?) Murhan yhteydessä uskomukset jonkinlaisesta salaliittoteoriasta ovat voimissaan…

Spektaakkelin, yhteiskuntarakennelmien on pysyttävä pystyssä fiktiossakin. Se on irstasta. Tämän mukaan epäilyksesi siitä, että ylensyönti olisi pahempi kuolemansynti kuin irstailu, pitää paikkansa. Tosin valmiiden rakennelmien syöttäminen ajaa meidät irstaiksi ylensyöjiksi. Irstaus ei siis kuitenkaan aina synny vasta katsojan silmässä. Meille näytetään asioita, jotta emme näkisi jotakin muuta? Mitä irstas läpinäkyvyys estää meitä näkemästä?


4. (Eero) Rovaniemellä. Olohuoneen sohvalla. Jälleen sunnuntai.


Kuule Tommi, tajusin juuri että irstauslaarini taitaa olla tyhjä. En oikein löydä viisasteltavaa aiheesta enää. Elokuvissa taitavat tabut olla nykyään aivan muualla ja irstauden käsitteen laajentamista johonkin modernimpaan en osaa tehdä. Enkä osaa vastata tuohon viimeisessä kappaleessasi esittämiisi kysymyksiinkään. Taitaa kyllä olla taas yksi kuolemansyntikin tässä takana. Laiskottelu.


Mutta juuri kun ajattelin ja kirjoitin, että kaikki on nähty elokuvissakin, pääsi tositelevisio hätkähdyttämään. Minua ja toivottavasti kaikkia muitakin, jotka sen näkivät.


Big Brotherin talossa nähtiin jotain, joka näytti hyväksikäyttöyritykseltä. Toivon todellakin, ettei kyynisinkään BB-tuottaja innostunut tästä potentiaalisena katsojalukunostattajana. Toivon todellakin, että katsojat ajattelevat mitä näkivät muutenkin kuin pelin osana.


Humalainen riisumassa sammuneen housuja oli järkyttävää katsottavaa. Irstasta?Jätän Tommi, sinulle loppusanojen kirjoittamisen. Seuraava aiheemme on toivottavasti sellainen, että saamme rajumpia näkökulmavaihdoksia aikaan. Olkaapa ihmisiksi siellä Turussa!


5. (Tommi) Turussa. Ikkunan takana puut vaihtaneet väriä. Tiistai.


Kertookohan se mitään elokuvan ja irstauden suhteesta, että meidän irstauslaarimme on tyhjä? Se voisi kertoa enemmän meistä mutta tuskinpa vain. Viimeksi esittämäni kysymys jäänee vaille vastausta: läpinäkyvyyden taakse ei voi nähdä, koska kaikki nähtävä kelluu pinnalla. Voimme silti yrittää nähdä mekanismeja, joilla pinta pannaan toimimaan ja joilla meistä tehdään ylensyöjiä.


Jotenkin tuntuu, että tästä aiheesta olisi paljonkin kirjoitettavaa, jos olisi aikaa paneutua asiaan erilaisista näkökulmista. Nyt olemme ehkä jääneet pääosin kuvailun tasolle. Alku se on sekin, mutta oikeastaan vasta tuota mainitsemaasi viisastelua. Ehkä syynä on laiskottelu, ehkä ympäröivää arkea joka tasolla määrittävä irstaus. No, taas päädyin tyhjään tokaisuun. Vai onko niin, että asiat muuttuvat irstaiksi vasta, kun niiden sanotaan olevan irstaita.


Lopuksi vielä yksi esimerkki. Mainitsit Big Brotherin, jota minä en oikein pysty katsomaan. Se on niin katsojaa aliarvostavaa ”viihdettä”, että ohjelman tuottajia voi sanoa irstaiksi. Muuten Ben Eltonin romaani Tappavan kuuluisa (2001, suom. 2003) on tästä mukava fiktiivinen esimerkki. Minun esimerkkini ei kuitenkaan ole Big Brother vaan sunnuntaina televisioidut Miss Skandinavia –mittelöt. Oli kammottavaa katsoa Jani Sievistä haastattelemassa missikandidaatteja. Sievinen seisoa tapitti täysissä pukeissa rusetti tiukasti kaulassa haastelemassa tyhmiä paperinmakuisia kysymyksiä bikineissä hetkuville naisille. Missikisojen asetelma osoitti yhteiskuntamme perustan, jota tuotetaan kaikenlaisissa audiovisioissa, niin Big Brotherissa, missikisojen televisioinneissa kuin elokuvissakin. Sanottakoon loppusanoiksi, että raapimaamme elokuvan (ja yleensä kuvan) irstautta kannattaisi tarkastella enemmänkin. Ehkä senkin aika vielä tulee.

Artikkelin valokuva: Bubbels/Stock.xchng

Kirsi Myllyniemi: Kohtuuttomuus

Esi-isämme luolamiehet metsästivät ja marjastivat pysyäkseen hengissä. Tuolloin parhaat hengissä selviämisen edellytykset oli ihmisillä, joilla oli hyvä hyötysuhde, jotka pystyivät käyttämään nauttimansa energian mahdollisimman hyvin hyväkseen. Nyt on toisin: tämä hyvä hyötysuhde koituu ongelmaksi: tarjolla on niin paljon energiaa, että pitää miettiä keinoja, millä energiaa polttaisi, ettei kaikki jäisi kehoon.


Visuaalisuuteen painottunut kulttuurimme ihannoi hoikkuutta, jopa laihuutta ja uskottelee, että se on merkki itsekurista. Moni pistää yhtäläisyysmerkit hoikkuuden ja terveyden väliin sen enempää ajattelematta. Hoikkuutta ihannoidaan enemmän kuin terveyttä. Hoikkuuskaan ei takaa terveyttä. Aikamme tuotoksiin kuuluu syömishäiriöiden hengenvaarallinen ongelma. Edelleen on niitäkin, jotka tupakoivat terveytensä kustannuksella pysyäkeen hoikkina tai saavuttaakseen hoikkuuden. (lue lisää...)

Veloena: Gula shaker

Kohtuuttomuus, gula, on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Toisinaan se suomennetaan mässäilyksi. Koska Kirsi Myllyniemi on lupautunut kirjoittamaan gulasta syömiseen liittyen, en aio tässä puuttua mässäilyyn sen enemmän kuin esittämällä muutaman kysymyksen, jotka johdattelevat kohti varsinaista aihettani – henkistä kohtuuttomuutta.

Onko liiallisessa mässäilyssä (sekä kvalitatiivisessa makusteluun keskittymisessä tyyliin ”elän syödäkseni” että kvantitatiivisessa mättämisessä – johon käytetyt summat ja safkat ovat aina pois jonkun nälkäisen suusta) kyse lopulta vain vääristä ehdollistumista? Onko kyse siitä, että tilanne nimetään väärin ”näläksi” kun kyseessä olisi ”unentarve” - unihäiriöiden tutkimushan kertoo meille, kuinka liian vähän nukkuminen (joka usein kytkeytyy stressiin) sekoittaa kylläisyyshormonien, leptiinin ja greliinin, toiminnan? Ovatko väärät ehdollistumat oikeastaan sielun vika – kai syntien pitäisi jotenkin tahrata nimenomaan sielua? Ja jos ovat, tarkoittaako tämä, että sielu voitaisiin ymmärtää joksikin, joka syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa?

Viimeinen kysymys tuo mieleen jotain lihavuudesta viime aikana kirjoitettua: "We know this is not about gluttony -- it is the interaction of heredity and environment.” Nämä ovat Sydneyssa kansainvälisen lihavuutta käsittelevän konferenssin toisen johtajan Kate Steinbeckin sanoja.

Jos lihavuus on perimän ja ympäristön vuorovaikutuksen tulosta, eikä suinkaan minkään sielun virheen syytä, olisiko myös mässäilyn kohtuullisuutta niinikään karttava päinvastine – pidättyvyydellä mässäily – sitä?

Huomaan ajattelevani aristoteelisen perinteen mukaisesti kohtuuttomuutta poikkeamana jostakin keskitien ratkaisusta, kohtuullisuudesta. On monia tapoja olla hillitön, kohtuuton. Eikä oikeastaan ole kovinkaan mielekästä erotella kohtuuttomuuden lihallisia ja henkisiä puolia. Prae-propere, laute, nimis, ardenter, studiose - liian aikaisin, liian kalliisti, liiallisissa määrin, liian innokkaasti ja liian tarkasti (joku latinisti saa halutessaan kernaasti hienosäätää tätä raakarouhaisua – käänsin nuo katolisen tietosanakirjan englanninkielisestä käännöksestä edelleen) ovat määreitä, jotka sopivat paitsi mässäilyyn, myös henkiseen kohtuuttomuuteen.

Katolilainen mystikko Juan de la Cruz näyttääkin teoksessaan Noche Oscura (eglanniksi The Dark Night of the Soul) puhuneen myös henkisestä mässäilystä. Katolilaisen verkkoensyklopedian mukaan henkinen mässäilijä etsii rukouksessa ja muissa uskonnollisissa teoissaan aistimellista mielihyvää. Hän tuntee ja maistaa Jumalan ikään kuin tämä olisi kosketettavissa ja saavutettavissa kaikissa hänen kiintymyksen osoituksissaan. On kiinnostavaa, että tätä pidetään ihmiskuvaltaan tiukalla tavalla rationaalisessa lännessä (vastineena kehollisemmalle ja mystisemmälle idälle) syntinä. Sillä ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi intialaisia pyhiä miehiä, saddhuja, tai Shivalle omistettuja eroottisen hekumoivia runoja, ymmärtääkseen, että se, mikä on läntisessä elämässä kohtuutonta ylilyöntiä, on jossakin toisessa kulttuurissa arvostettua itsen kadottamista. (lue lisää...)

Runoja: Hannu Häkli

Toisin silmin

Mies ummistaa silmänsä samaan laukaukseen
johon naapuri herää,
pakkasyö täyttää keuhkot
ja tähdet muuttuvat haulisuihkuksi
taivaan puhuttelevaa syvyyttä vasten.

Olen herännyt keuhkot täynnä
vuorotellen savua ja vettä
epävarmana kumpi on kohtaloni
vai kuvittelenko kaiken
hetkellisessä riittämättömyyden tilassa.

Maitohammas lohkeaa jäiseen omenaan
jonka poimin karkeita neulasia muistuttavalta nurmikolta
enkä voi olla näkemättä oksien välistä
miten tähdet muuttuvat hauliparveksi
taivaan epäoikeudenmukaisuutta vasten.


Seitsemän

Toiset kuolevat
kun toisille tehdään ruokaa,
kannan silpoutuneita sammakoita, hiiriä ja rottia
pellolta metsänreunaan.

Auringonpistoksesta viisastuneena
lippalakissani lukee
Lujaa Laatua Lada
ja ojassa pesen verestä kuivuneita käsiä
kuin kokenut tappaja
punnitsen kämmenissä veren värjäämää
vettä.

Ja paarmat himoitsevat hionnutta ihoa
edes pienen palan
kotiin vietäväksi.


Saalistaja

Nostokurjen nokassa betonia
joka saa sisälleen
talveksi monta elämää.

Koko kesä hengitetty
rakennustyömaan pölyä
keuhkot täyteen
kuunneltu koneiden ääniä.

Tutustutaan villiintyneen heinikon reunalla
kysyt onko fasaaneita näkyny
kädessäsi torilta ostettu,
muovinen jousipyssy

ja vyökotelossa kolme imukuppinuolta
palavat halusta
pureutua lihan läpi.


Pawnee

Imukuppinuolten haavat
jäävät iholle vuosiksi
terä uppoaa muistiin
maalatut kasvot vääntyvät huutoon.

Taistelu taukoaa hetkeksi
keittiön pöydän ääressä
revin sämpylää kuin biisonin lihaa,
kaakao kuivuu vereksi suun ympärille.

Laskettuani äidin patistaman pissakaaren
tahrimatta reunoja
olen valmis viemään ensin roskapussin
ja vasta sen jälkeen
vihollisen päänahan.


Omin päin

Jääkausi alkaa marraskuussa
kaatuminen purkautuu suuhun
muistamattomina lauseina.

Kypärän jätin valopylvään alle
lumi putoaa repaleisina lastuina
kuin hidastettuna
pään paikalle.

Hannu Häkli (s. 1972) on tamperelainen kirjoittaja. Hän on käynyt Viita-akatemian, ja hänen runojaan on julkaistu mm. runouslehti Taitteessa sekä Helsingin Sanomissa. Vuonna 2005 Häkli sijoittui kolmanneksi Poetry Slamin SM-kisoissa. Samassa kilpailussa kolmikko Hannu Häkli, Kari Raineranta ja Anna Elina Turunen voitti lavarunouden joukkuemestaruuden.

Linkkejä:

Viita-akatemia
Lisää Poetry Slamista Tuli & Savun sivuilla.

Totoro on hurmaava hirviö

Hayako Miyazakin Naapurini Totoro on vihdoin saatu Suomenkin elokuvateattereihin - oli jo korkea aikakin.

Elokuva on nimittäin kiistatta animen klassikko sekä Japanissa että maailmalla, ja saanut ensi-iltansa jo 80-luvulla. Suomessa se on aiemmin nähty televisiossa, mutta laajempaan levitykseen se on uskallettu laittaa vasta nyt, kun muut Studio Ghiblin animaatiot ovat menestyneet meillä.

Elokuvassa 11-vuotias Satsuki ja 4-vuotias Mei saapuvat isänsä kanssa asumaan autiotaloon Japanin maaseudulle kolmestaan, koska tyttöjen äiti on sairaalassa. Äitiä on ikävä, mutta onneksi takapihalta löytyy polku metsän salaiseen osaan Totoro-nimisen metsänhengen luokse. Totoro on pörröinen ja sympaattinen otus, valtava mutta ystävällinen.

Elokuva etenee hitaasti. Juoni ei ole yhtä tiivis ja ehjä kuin monissa Miyazakin tuoreemmissa elokuvissa. Totoro on selkeämmin lasten elokuva kuin aiemmin Suomessa nähdyt Porco Rosso, Henkien kätkemä ja Liikkuva linna. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu. Pienien ja arkistenkin asioiden kuvaamiseen käytetään runsaasti aikaa. Toisaalta nimenomaan tässä näkyykin Miyazakin nerous, yksityiskohtien tarkkuudessa.

Olen aiemminkin ajatellut, että ainakin osa studio Ghiblin elokuvien viehätyksestä syntyy siitä, että ne voivat yllättää katsojansa koska tahansa.

Tarina ei etene sitä tutuinta Aristoteleen auraamaa latua pitkin; yksiulotteista pahaa ei ole, mikä tahansa ratkaisu on mahdollinen. Olen aiemmin syyttänyt tästä kulttuurieroja.

Totoroa katsellessani ajattelin, että ehkä kysymys on pikemminkin lapsen ja aikuisen maailman välisistä eroista. Totorossa asioita onnistutaan tosissaan tarkastelemaan tarhaikäisen tasolta. Maagiset asiat eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muutkaan, koska kaikki maailmassa on uutta ja käyttäytyy arvaamattomasti. Esimerkiksi kodin osoittautuminen kummitustaloksi ei yllättäen olekaan pelottavaa vaan pelkästään kivaa. Äkillinen kompastuminen ja putoaminen karjuvan hirviön niskaan on riemastuksen aihe.

Hahmoina Totoro, kissabussi ja muut metsän öllinkäiset ovat ihastuttavia. Erityisesti minua viehättävät Susuwatari, eräänlaiset liikkuvat hiilenpalaset, jotka asuvat tyhjissä taloissa ja kehräävät nurkkiin pölyä. Samanlaisia pikkuotuksia näkyy myöhemmin myös Henkien kätkemässä - vielä kun keksisi, millä ne saisi karkotettua omasta asunnostaan.



Nausicaa.net - fanisivusto englanniksi
Online Ghibli - toinen englanninkielinen sivusto
Totoro suomenkielisessä wikipediassa
Maahantuoja Cinema Mondon sivut
Studio Ghiblin viralliset sivut - komeaa katsottavaa, mutta japaniksi



Käsi ylös, kuka muu on jo ehtinyt katsoa Totoron? Mitä piditte?

Orhan Pamuk

Orhan Pamuk on voittanut vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Pamuk syntyi Istanbulissa vuonna 1952 ja on asunut etupäässä Turkissa. Vuonna 2005 häntä syytettiin "turkkilaisen identiteetin loukkamisesta"(lähde: Wikipedia).

Katso video julkistustilaisuudesta: Nobel.org
Elämänkerrallisia tietoja Orhan Pamukista Nobel.org

Orhan Pamukin suomennettuja teoksia:

Istanbul. Muistot ja kaupunki. (Istanbul. Hatiralar ve sehir, 2003). Suom. Tuula Kojo. Tammi 2004.
Lumi (Kar, 2002). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 2004.
Nimeni on Punainen (Benim adim kirmizi, 1998). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 2000.
Musta kirja (Kara kitap, 1990). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 1998.
Uusi elämä (Yeni hayat, 1994). Suom. Tuula Kojo. Keltainen kirjasto. Tammi 1995.
Valkoinen linna (1985). Kalevi Nyytäjä suomentanut Victoria Holbrookin englanninnoksesta The white castle. Keltainen kirjasto. Tammi 1993.


Näin alkaa Pamukin teos Nimeni on punainen:


"Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla. Viimeisen henkäykseni vedin jo kauan sitten, sydämeni ei ole lyönyt enää aikoihin, mutta vain se riivattu joka minut tappoi tietää mitä minulle tapahtui. Se halvatun ryökäle kuunteli hengitystäni ja tunnusteli pulssiani varmistaakseen että oli todella saanut minut hengiltä, sitten hän potkaisi minua kylkeen, raahasi minut kaivolle ja heitti alas.----"

Orhan Pamuk Nimeni on punainen, suom. Tuula Kojo. Tammi 2000.

Kirsti Ellilä: Kateus

Kun minulta kysyttiin haluaisinko kirjoittaa jostain kuolemansynnistä ja mistä kuolemansynnistä haluaisin kirjoittaa, valitsin kateuden koska ajattelin että se on ainakin tuttu synti. Olen saanut kärsiä kateudesta monin tavoin. Enimmäkseen olen tietenkin itse kadehtinut muita. Lapsena kadehdin niitä joilla oli enemmän leluja, hiukan vanhempana niitä jotka olivat kauniimpia, sitten niitä jotka menestyivät elämässään minua paremmin. Mutta myös minua on kadehdittu. Lapsena veljeni kadehti minua siitä huomiosta jonka sain vanhemmiltani. Myöhemmin minua on kadehdittu mm. sen vuoksi, että elämäni vaikuttaa niin vapaalta ja itsenäiseltä. Mutta henkilökohtainen kokemukseni on, että olen itse paljon enemmän kadehtinut kuin ollut kateuden kohteena.


Aineistoa siis tarinaan olisi, mutta minua alkoi harmittaa valintani, koska kateus on syntinä aika tylsä ja yksiulotteinen. Se ei nimittäin juuri tuota tyydytystä synnintekijälle itselleen, toisin kuin esimerkiksi mässäily tai hekumallisuus. Oikeastaan kateus on kadehtijalle itselleen niin tuskallinen ja raskas kokemus, että sen perusteella sitä voisi milteinpä jo kuvitella hyveeksi. Se on kuolemansynti joka on kuolemaksi juuri kadehtijalle itselleen. Se joka kadehtii, kärsii aina eniten. Voi tietysti olla, että hän osaa pistää myös kohteensa kärsimään, mutta kateuden kohteen kärsimys ei kuitenkaan hetkeksikään vapauta kadehtijaa hänen omasta tuskallisesta piinastaan, piinasta joka liittyy syvään oman perimmäisen arvottomuuden kokemukseen, siihen epäilykseen, että hän ei ihmisenä kelpaa.


Sigmund Freudin mielestä kateus oli erityisesti naisten mielentila, hänhän lanseerasi tuon legendaarisen käsitteen "peniskateus". Me emme tietenkään ota sitä enää vakavasti, mutta siitä huolimatta, miten voin erottaa milloin kysymys on epäoikeudenmukaisen kohtelun aiheuttamasta oikeutetusta ärsyyntymisestä, milloin kateuden kuolemansynnistä? Jos julkaisen rakkausromaanin, jota ei arvostella missään, kun sen sijaan (minun mielestäni) huono dekkari arvostellaan näyttävästi kaikkien päivälehtien kulttuurisivuilla, niin kummasta on kysymys. Olenko vain närkästynyt sen vuoksi että edustamani genre on ilman pätevää syytä aliarvostettu? Vai olenko kateellinen kun jollakin menee niin paljon minua paremmin (minun mielestäni ilman omaa ansiotaan)? Joskus puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta kateudesta. Positiivinen kateus on sitä, että tavoitellaan sitä samaa hyvää joka toisellakin on. Negatiivinen sitä, että toisen hyvä halutaan tuhota, koska ei kestetä sitä että toisella menee paremmin kuin itsellä. Positiivinen kateus tässä kohden kai tarkoittaisi, että minä päättäisin ryhtyä kirjoittamaan dekkareita. Sillähän tuo ongelma olisi sitten ratkaistu. Vai olisiko?


Kateus lähestyy usein epäsuoraa väkivaltaa ja sen on nähty ilmenevän nimenomaan naisten välisissä suhteissa ja sen tehtävänä on ollut jarruttaa toisten naisten menestystä ja mitätöidä näiden saavutuksia. En osaa sanoa onko kateus nimenomaan naisellinen pahe, epäilen syvästi. Ehkä miehet ja naiset kadehtivat hiukan eri asioita. Miehet uramenestystä, naiset ulkonäköä. Tämä voi kyllä olla aika rankka stereotypia ja luultavasti olen aivan väärässä.


Jaakko Heinimäki sanoo kuolemansyntejä esittelevässä kirjassaan, että kateus on eltaantunutta samastumista. Ilman samastumista emme oppisi edes kävelemään tai puhumaan. Me opimme nuo taidot ihailemalla, samastumalla, matkimalla. Kateus onkin jonkinlaista vääristynyttä rakkautta. Me samalla vihaamme ja rakastamme kateutemme kohdetta. Rakastamme, koska sillä on jotain niin hienoa. Ja vihaamme, koska meillä ei ole sitä samaa, ei ainakaan yhtä paljon ja yhtä hyvää. Tai ainakin meistä tuntuu siltä. Synnilliseksi ja tappavaksi tämä tunne eltaantuu siinä vaiheessa kun olemme valmiit pilaamaan toisen ihmisen ilon pelkästään ilonpilaamisen vuoksi.


Mutta onko kateus jokin sellainen asia meissä, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Kateus liittyy siihen, että olemme sosiaalisia eläimiä, elämme yhteisöissä ja vertailemme itseämme jatkuvasti muihin. Ilman vertailua ei ole kateutta. Ilman kilpailua ei ole kateutta. Miten voisi päästä vertailemisesta ja kilpailemisesta? Mikä olisi kateuden vastalääke? Pappina Heinimäki tarjoaa kateuden vastalääkkeeksi armoa itseä kohtaan. Minä kelpaan kyllä. Minun ei tarvitse pyristellä ja pinnistellä ollakseni jotain. Minä olen miettinyt, että ellei tuota kelpaamisen kokemusta ole elämänsä varhaisissa vaiheissa saanut, niin miten sen voi myöhemmin itselleen hankkia. Se varmaan auttaa, kun hankkiutuu sellaisten ihmisten seuraan, joille kelpaa sellaisenaan, ilman ponnisteluja. Se on merkillistä, mutta sellaisia ihmisiä tosiaan on. Että kun sitä tarpeeksi kauan viettää aikaa sellaisten ihmisten parissa jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, niin ehkä se kokemus vähitellen syöpyy tajuntaan, alan vähitellen uskoa siihen että kelpaan ja kateuden ote minusta kirpoaa.


Kirjoittaja: Kirsti Ellilä www.k.ellila.vuodatus.net

Kirsti Ellilän tuotantoa:

Iiris 2006
Maanantaisyndrooma 2005
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin 2005
Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes 2005
Emma ja Kapteeni Nemo 2004
Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba 2004
Emma ja Amorin huolet 2003
Emma ja tähtipoika 2003

Lisää kirjailijan teoksia sekä tietoja kirjoittajasta:
Sanojen aika
Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli

Mielikirjapäivän kirjoitukset: Haavetar, Katja ja Louhi

Kolme mielikirjapäivän kirjoitusta.

Haavetar: Tove Janssonin Kesäkirjasta (ja vähän muistakin lemppareista)

On kirjoja, joista on tullut minulle lempisellaisia ajan myötä, pikkuhiljaa, sulatellen. Sitten on niitä, jotka ovat olleet kuin ilotulitus – lumonneet räjähtäen. On vielä kolmanlaisia, sellaisia, joissa on kotonaan heti... (lue lisää)

Katja: Häämatkalla Bo Carpelanin kanssa

Tutustuin mielikirjaani kymmenen vuotta sitten työn merkeissä. Olin saanut opettajan pestin ja innostuneena päätin kahlata kesäloman aikana upouuden oppikirjan lukuehdotukset yläasteikäisille. .. (lue lisää)

Louhi: Ei hunningolle tänään

10.10. vietetään Aleksis Kiven syntymäpäivää ja Mielikirjapäivää. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa omasta lempikirjastani, otin tehtävän vastaan mielelläni, vaikka tiesin jo silloin, ettei tehtävä ole mitenkään helppo... (lue lisää)

Ylpeys

Kohdalleni osui ensimmäisestä ja "pahimmasta" kuolemansynnistä kirjoittaminen. Sattumoisin löysin runon, jossa ylpeys näkyy. Siispä aloitan sillä. Jos jotakuta turhauttaa runojen lukeminen, niin kursiivilla säkeisiin jaetun osuuden voi vallan mainiosti rullata näytöltä sivuun. Niin minäkin ennen tein. Toisaalta uteliaat voivat lukea lisää runoilijasta ja nimenomaisesta käännöskokoelmasta esimerkiksi Kiiltomadosta.

Ei, minä en halua mitään.
Johan sanoin etten halua mitään.

Älkää tuoko minulle johtopäätöksiänne.
Ainoa johtopäätös on kuolema.

Älkää tyrkyttäkö minulle taidekäsityksiänne!
Älkää puhuko minulle moraalista!
Viekää metafysiikka hiiteen!
Älkää ylistelkö täydellisiä järjestelmiä, älkää
latoko riviin eteeni tieteiden saavutuksia,
(tieteiden, herrajumala, tieteiden!)
tieteiden, taiteiden, modernin sivilisaation!

Mitä pahaa minä olen tehnyt jumalille?

Minä olen teknikko, mutta tekninen vain tekniikassa.
Sen ulkopuolella olen hullu ja olen sitä täysin oikeutetusti.
Täysin oikeutetusti, kuuletteko?

Jättäkää minut Jumalan tähden rauhaan!
Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen,
veronmaksukykyinen?

Haluatteko että olisin vastakohta, jonkin asian vastakohta?
Jos olisin joku toinen, olisin teille kaikille mieliksi.
Yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!
Painukaa helvettiin ilman minua,
tai antakaa minun painua helvettiin omin neuvoin!
Miksi meidän pitäisi mennä yhdessä?

Älkää tarttuko minua käsipuolesta!
En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta.
Haluan olla yksin.
Sanoin jo että olen yksin!
Mikä riesa että minusta halutaan seuraa!

Oi sininen taivas – sama kuin lapsuudessani –
ikuinen totuus, tyhjä ja täydellinen!
Oi lempeä, ikiaikainen ja mykkä Tejo!
Pieni totuus jossa taivas päilyy!
Oi jälleennähty murhe, Lissabon, muinainen ja nykyinen!
Mitään ette minulle anna, mitään ette ota pois
mitään sijaa ette saa tunteissani!

Jättäkää minut rauhaan! En viivy kauan, en koskaan viivy…
Niin kauan kuin viipyvät Kadotus ja Hiljaisuus
tahdon olla yksin.

(Fernando Pessoa: Lisbon Revisited (1923), s 139-140, kokoelmasta En minä aina ole sama, suom. Pentti Saaritsa, Otava 2001)

Ylpeän lempisana on ei, huutomerkillä, ja laskujeni mukaan tässä runossa huutomerkkejä on perätä viisitoista, erimuotoisia kieltosanojakin neljätoista. (Lue lisää..)

Enon opetusten toinen oppitunti

Koska kertaus on opintojen äiti, päätin kirjoittaa Petri Tammisesta, hänen kirjoistaan ja erityisesti Enon opetuksista, vaikka Maria jo ansiokkaasti arvioi Enon aiemmin.

Tamminen on minulle jokseenkin tärkeä kirjailija. Silti en muista, miten hänen kirjoihinsa alkujaan tutustuin. Kas, muistanpas. Kerran liki kymmenen vuotta sitten lainasin kirjastosta erään novellikokoelman ja puolessa välissä aloin ihmetellä kirjan nimeä. Minusta se oli 'Eläimiä', mutta ihmisiähän henkilöt olivat, hullunkurisia ja vinksahtaneita tosin.

Miehen ikävästäkään (1997) en muista juuri mitään, paitsi että sen päähenkilö oli mies ja eksyksissä ja jokseenkin sympaattinen. (Lue lisää...)

Alkuverryttelyä ennen maanantaita

Suunnitellessamme NONOn ensimmäiseen teemaan Seitsemän kuolemansyntiä liittyviä kirjoituksia lupasin laatia listan, jossa jokaiseen syntiin liitetään jokin taideteos - romaani, runo, maalaus, laulu tai elokuva - joka kiteyttäisi jotain olennaista kyseisestä aiheesta. Olin kovin huoleton lupauksessani, sellaista se on kahvilapöydässä istuessa ja hurjien ideoiden lennellessä kahvikuppien ja muruilla peittyneiden lautasten yllä.


Kotimatkalla alkoi jo epäilyttää. Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus. Miten minä voisin keksiä seitsemän niin tarkoin määriteltyä teosta? Sisältäväthän taideteokset yleensä enemmän kuin yhden idean.

Amerikkalainen kirjailija Lawrence Sanders on julkaissut neljä kuolemansyntikirjaa sankarinaan Edward X. Delayney: The First Deadly Sin (1973), The Second Deadly Sin (1977), The Third Deadly Sin (1981) ja The Fourth Deadly Sin (1985), jotka kaikki on myös suomennettu.


Lapinlahden lintujen sketsisarja Seitsemän kuolemansyntiä.
Petronius Arbiterin Trimalkion pidot? Irstaus vai kohtuuttomuus?
Donna Leonin Seitsemän syntiä (2006) ? Ahneus ja ylpeys?
Ivan Gontsarovin Oblomov? Olisiko liian kapea-alaista liittää se pelkästään laiskuuteen, jos oikeampi termi olisikin joutilaisuus, joka on sisällöltään laiskuutta positiivisempi? Entäs Putkinotkon Juutas Käkriäinen? Eikös siinä vasta olekin laiska mies?
Eero Ojanen on kirjoittanut Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta (2004), mutta ei sekään taida listaan sopia.
Pikkutuhmat irstailuviisut?
Sergio Leonen dollarititrilogia? Viha, ahneus, ylpeys, kateus?


Lista jäi siis tekemättä. Maanantaina alkavat NONOn teemakirjoitukset. Sitä ennen voisitte pohtia omia ehdotuksianne teemaan sopivista taideteoksista.


Kommenttilaatikko on avoinna!

Tui

Artikkelin kuva: Beatus Pierpont, Wikipedia Commons.

Kuka oli kirjoittaja?

Kuusi lainausta ja kuusi kirjoittajaa. Kolme naista, kolme miestä - kaikki suomalaisia. Yhdistä tekstit ja kirjailijat (tekstiotteiden alapuolelta löydät listan kirjailijoista ja heidän kirjoittamistaan teoksista, joista lainaukset on irrotettu):

"Egoisti katsoo oikeudekseen saavuttaa jotakin, menestyä, olla ainakin oman elämänsä sankari ja saada osakseen ihailua. Näin egoisti sortuu virhepäätelmään, joka vähentää hänen kosketustaan todellisuuteen ja sen mukana hyveeseen. Hän yksinkertaisesti alkaa kuvitella liikaa itsestään. Samalla hän unohtaa, että egoismi on vain oman edun asettamista
muiden edun edelle. "

"Moni nainen on kuollut sitten Kamelianaisen ja Nuorena nukkuneen, mutta heidän kuolintavoistaan ei ole syntynyt maailmankirjallisuutta. Moni mieskin on kuollut, ilman että heidän vuoteidensa ympärillä parveilisi ihaileva naisyleisö. Enää keuhkojen märkäpesäkkeistä ei synny runoutta, eikä yskös ylevöitä."


"Todellisuus on sellainen, että sitä nimenomaan tulee lähestyä ja kuvata monella tavalla. Todellisuuden eri aspektit ovat sisäisessä suhteessa keskenään."


"Hiljaisuuden pelko tyhjyyden pelkona nykyihmisen todellisuudessa saa yhden konkreettisen ilmauksensa muzakissa. Mika Taanilan dokumenttielokuvassa Thank You for the Music käsitellään muzakin eri ulottuvuuksia. Tutkimusten mukaan musiikin avulla voidaan joko hidastaa tai kiihdyttä ihmisenaineenvaihduntaa."


"Miksi kirjoittaja valitsee lukemattomista mahdollisuuksista juuri tietyt vaihtoehdot? Miksi hän valehtelee? Onko se lainkaan valehtelemista, kun sepittää tarinan vain ja yksinkertaisesti koska haluaa sepittää ja kertoa tarinoita? Ehkä tiettyjen vaihtoehtojen valinta ei olekaan satunnaista, vaan valinnat ovat muistojemme ja kokemustemme sanelemat, omalla tavallaan loogisisa ja jopa vaihtoehdottomia ja vastaansanomattomia?"


"Sosiaalinen katse kestää muutaman sekunnin. Se on juuri katse, jolla viranomainen tervehtii meitä luukulla. Sen jälkeen muutumme numeroiksi."



Hannele Koivunen: Hiljainen tieto, Otava 2000
Claes Andersson: Luova mieli, Kirjapaja 2002
Ritva Enäkoski: Pistä persoonasi peliin, WSOY 2001
Timo Airaksinen: Todellisuuden kosketus, Otava 1997
Ilona Reiners: Kaipausta ja kannibalismia, WSOY 2005
Eero Ojanen: Ihmisen filosofia, Kirjapaja 2005


Kerro meille kuka kirjoitti mitäkin? Voit käyttää apunasi tietojasi, loogista päättelykykyä tai arvausta.

Oikeat vastaukset löydät täältä.

Kirjaesittely: Enon opetukset

Petri Tammisen Enon opetukset (Otava 2006) kertoo suomalaisesta nuorukaisesta ja miehestä nimeltä Jussi, joka hapuilee elämässään. Jussin alkoholisoitunut enokin hapuilee, mutta katsoo asiakseen ohjastaa siskonpoikaansa elämää varten.

Romaanin alussa eletään kahdeksankymmentäluvun alkua. Televisiossa vietetään Dianan ja Charlesin häitä. Nuori Jussi ja eno lähtevät sukukahinoitten keskeltä ostamaan enon kuolevalle isälle arkkua. Eno koukkaa matkalla mukaan ystävänsä Myrskyn ja kolmikko suuntaa farmarin nokan kohti kaupunkia. Ihan ensimmäisessa liikkeessä ei kauppoja synny, mutta toisella yrityksellä eno on päättäväinen.

"Tässä liikkeessä myyjä seisoi ovella, arvokkaan oloinen nainen. Eno näytti nyt valmistautuneen, hän käveli sisään kirjekuori kädessä ja kertoi ostavansa tuhannenviidensadan markan arkun, väri puu."

Jos lukija tässä vaiheessa luulee, että miehet pääsevät arkun kanssa kunnialla kotiin, hän erehtyy... (Lue lisää...)

Kirjoittaminen on tapa olla olemassa

Kristiina Wallin on tamperelainen kirjailija, taidekirjansitoja ja sanataideohjaaja. Hän on kirjoittanut useita kuunnelmia, joista tuorein, Puhallus, esitetään YLE 1:n Radioteatterissa 10.12. Kristiinan esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet ilmestyi viime vuonna Tammen kustantamana. Nono haastatteli Kristiinaa elokuussa.

Millainen on tyypillinen työpäiväsi kirjoittajana?

Tyypillinen työpäiväni kirjoittajana voi olla sellainen, että menen työhuoneelle heti aamulla ja kirjoitan uutta tekstiä tai muokkaan vanhaa intensiivisesti lounaaseen saakka. Lounaan jälkeen teen yleensä muita töitä. Paras vire kirjoittaa on aamulla, silloin olen lähellä omaa minää eikä maailman huiske ole vielä ehtinyt viedä mennessään. Mutta tyypillinen kirjoittamispäivä voi olla sellainenkin, etten kirjoita sanaakaan. Kävelen, teen asioita ilman päämäärää ja annan jonkin sanan tai mielikuvan tekeytyä ja kypsyä. Antaudun ja olen kasvualustana ajatuksille ja tunteille.

Miten pidät yllä kirjoittamista niinä aikoina, kun teet muuta työtä?

En ajattele, että kirjoittaakseni minun pitäisi kirjoittaa koko ajan. Silloin, kun opetustyö vie aikani, olen aivan rauhassa kirjoittamatta. En edes pyri kirjoittamaan joka päivä. Uskon, että silloin, kun en kirjoita, minun kerääntyy ajatuksia, tunteita ja mielikuvia, jotka purkautuvat myöhemmin tekstiksi. Sitä paitsi opetustyö ruokkii innostusta omaan kirjoittamiseen, koska siinä saa kohdata ihmisiä, joille sana on tärkeä, pysähtyä yhdessä tuon tärkeän äärelle, vaihtaa ajatuksia. Kirjansidontatyö vuorottelee usein kirjoittamisen kanssa niin, että kirjoitan aamupäivän ja sidon kirjoja tai teen taiteilijakirjoja iltapäivisin. Kun kädet tekevät työtä, sanat kasvavat piiloissaan.

Mitä erillinen työtila merkitsee sinulle?

Kun menen työhuoneelle kirjoittamaan, menen todella kirjoittamaan. Kotona saattaisin pestä pyykkiä, käydä kaupassa tai tehdä muita tekemättömiä töitä kirjoittamisen lomassa. Työhuone on paikka, jossa minun ei tarvitse etsiä kirjoittamisen virettä. Illalla voin jättää kirjaimet lojumaan pitkin pöytiä ja lattioita. Välillä tuntuu, että öisessä yksinäisyydessään ne hivuttautuvat lähemmäs toisiaan, vaihtavat paikkaa ja ovat aamulla odottamassa minua jollakin tavalla eri asennossa, nyrjähtäneenä oikeaan suuntaan. Kun lähden pois työhuoneelta, en yleensä tietoisesti ajattele kirjoittamista.

Miten määrittelet runon?

Runo on salaisuus, se on leikki ja hyppy tuntemattomaan. Runo on seikkailu, matka ilman määränpäätä, se on ilo ja kipu. Runo on kohtaamispaikka ja syli, kaipaus ja kosketus. Runon jälkeen ei ole enää entisellään.


Miten runosi syntyvät?

Eräs nelivuotias määritteli runon syntyprosessin jotenkin näin: ihminen kävelee maailmassa ja runo menee jalkapohjasta sisään ja sieltä se menee vatsaan ja tulee suusta ulos. Näin minunkin runoni syntyvät. En tiedä, koska aloitan jonkin tekstin kirjoittamisen. Suurin ja tärkein osa työstä tapahtuu tiedostamattomassa. Kun jokin on tekeytynyt siellä aikansa, minulle tulee kummallisen levoton olo. Kuljeskelen. Sitten jonakin sopivana hetkenä istun koneelle ja kirjoitan. Runo syntyy siitä, mitä elän, vaikka en suoraan omasta elämästäni kirjoitakaan. Sellaisia kirjoittamisen lähtökohtia, jotka osaan jäljittää, ovat usein kuvataide ja moderni tanssi. Niiden kieltä ymmärrän jollakin muulla kuin kielellisellä tasolla, ne puhuttelevat sitä, mikä on minussa piilossa. Usein mielessäni on sana tai kuva, joka ei jätä rauhaan. En tiedä, mihin se liittyy tai minkä asioiden kanssa se aikanaan asettuu dialogiin, mutta olen oppinut luottamaan siihen, että tuollaisesta kiusaavasta kuvasta tai sanasta syntyy yleensä jotakin. Kun jotakin syntyy, en suunnittele, vaan hyppään, sukellan, luotan.


Miksi kirjoitat?

Kirjoittaminen on keino jäsentää maailmaa ja sietää sitä, että loppujen lopuksi ei ymmärrä mitään, ei edes itseään. Kirjoittaminen on myös kommunikaatiota, mahdollisuus kohdata ja antaa ajatusten kietoutua toisiinsa. Jos runoni on tärkeä edes yhdelle lukijalle, olen onnellinen, että olen saanut kirjoittaa sen. Kirjoitan, koska en ole samalla tavalla olemassa, jos en kirjoittaisi. Silti en ajattele, että minä kirjoitan, vaan että jokin minussa kirjoittaa. Kirjoittaminen vaatii itsensä unohtamista ja läsnäoloa samaan aikaan. Kirjoitan myös siksi, että haluan tutkia sanoja ja kohtaamisia sanoissa. Välillä vihaan sanoja, koska niillä pystyy sanomaan niin kovin vähän, ne voidaan ymmärtää niin kovin väärin ja ne kantavat mukanaan niin kovin paljon lukkiutuneita merkityksiä, pimeää painoa. Mutta vaikka vihaan sanoja, kirjoitan, koska sanoissa voin tavoittaa edes jotakin siitä, mitä kohti kurotan. Kun kirjoitan, tutkin ihmisyyttä. Sen tehtävän edessä olen pieni ja voimaton, ja siksi en voi koskaan kyllästyä kirjoittamiseen.

Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Mannerin runojen äärellä olen aina auki ja vailla suojauksia. Duras pysäyttää minut hetkiin, joissa aika ei ole mitattavissa. Peltosen [Juhani]kieli, joka kulkee rekisteristä toiseen, saa minut hämmästymään. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. En osaa nimetä yhtä tai kahta kirjailijaa, joka olisi vaikuttanut minuun eniten. Kuljetan mukanani tekstikerroksia; paikkoja, henkilöitä, aikoja ja muistoja, elämiä, jotka lohduttavat minussa.


Mikä on mielestäsi proosan, lyriikan ja draaman kirjoittamisen keskeisin ero?

Lyriikan ja draaman kirjoittaminen on sillä tavalla samankaltaista, että molemmat tekstilajit sietävät isoja leikkauksia ja etenevät paljolti assosiaatioiden varassa. Molemmissa voi puikkelehtia, vaihtaa nopeasti suuntaa, pudota kaninkoloon ja nousta pinnalle toisessa todellisuudessa. Proosa on ainakin minulle, ainakin vielä, hitaampi ja raskaampi laiva. Haaveilen kyllä, että joskus kirjoittaisin proosaakin. Lyhyttä, tiivistä ja assosioivaa, mutta proosaa kuitenkin.

Mikä on suhteesi satuihin?

Kengitetyn eläimen jäljissä on paljon viittauksia satuihin ja myytteihin, samoin monissa kuunnelmissani. Oikeastaan se on yllättänyt minut. En ole ajatellut, että suhteeni satuihin tai myytteihin olisi jotenkin erityinen. Ehkä niiden korostuminen teksteissäni johtuu siitä, että sadut ja myytit kumpuavat lapsuudesta. Ja silloin kun kirjoitan, olen lapsi – leikin ja olen kaikkivoipa, rakennan maailman toisensa jälkeen.

Mikä muuttui esikoisen ilmestymisen jälkeen?

Eniten muuttui ympäristön suhtautuminen kirjoittamiseeni. Vaikka olin julkaissut tekstejä kuunnelmina jo ennen esikoiskirjaa, vasta kirjan julkaiseminen tuntui olevan ”oikeaa” kirjoittamista. Samalla minä henkilönä nousin kiinnostavaksi, aikaisemmin teksti oli ainoa, jolla oli merkitystä. Tuo ympäristön suhtautumisen muutos oli hämmentävää ja aika epämiellyttävääkin. Ihana muutos oli se, että nyt voin kohdata lukijoita ja tekstini päätyvät todennäköisemmin lukijoiden käsiin kuin silloin, kun kirjoittaminen oli harrastus. Pidän myös esiintymisestä, runojen lukemisesta yleisölle. Itse kirjoittamisessa, siinä tärkeimmässä, kirjailijaksi tulo ei ole muuttanut juuri mitään. Ehkä nyt luotan itseeni himpun verran enemmän ja annan itselleni paremmin luvan kirjoittaa silloinkin, kun tuntuu, että oikeastaan pitäisi tehdä jotakin hyödyllisempää. Yhä harvemmin putoan hyödyllisyyksien ja velvollisuuksien sudenkuoppaan.

Miten esikoisen jälkeen kirjoitetut runot suhteutuvat jo julkaistuihin?

Tuntuu, että olen liian lähellä uusia runoja suhteuttaakseni niitä mihinkään. Jo julkaistuihin runoihin pystyn suhtautumaan teksteinä, tarkastelemaan niitä edes jonkin verran ulkopuolelta, mutta uudet runot ovat vielä palasia minusta. Olen liian lähellä näkemään, muodostuuko jo julkaistuista runoista ja uusista runoista jatkumo vai leikkaanko nyt aivan toisaalle. En uskalla analysoida yhtään noita vastasyntyneitä, iloitsen vain, että ne ovat.

Mistä annat plussapisteitä kustantajallesi?

Avoimesta kommunikaatiosta ja mukana elämisestä. Ajattelin, että isossa kustantamossa asioiden hoitaminen olisi jotenkin etäistä, mutta se kuinka Tammessa on tultu lähelle ja tehty yhdessä töitä, yllätti positiivisesti.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?
Lennä!

Linkkejä:
Kirjailijan kotisivut
Lukukeskuksen esittely
Tammen kirjailijaesittely

Tervetuloa

Nono on neljän bloggaajan (Luke, Maria, Tui ja Valpuri) perustama blogi, joka käsittelee kulttuuria ja muita ajatuksia herättäviä asioita. Nono tulee sisältämäään teemakirjoitussarjoja, haastatteluja, kirjaesittelyjä ja elokuvakritiikkiä. Julkaisemme myös novelleja ja runoja, ja kuva- ja valokuvataidetta.


Alkajaisiksi olemme pyytäneet eri kirjoittajia ottamaan osaa ensimmäiseen teemakirjoitussarjaamme, joka käsittelee seitsemää kuolemansyntiä*. Kukin kirjoittaja on valinnut yhden synnin, josta kirjoittaa. Luvassa on pohdintoja inhimillisistä heikkouksista: ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, kohtuuttomuudesta ja irstaudesta.

Teemasarjan ensimmäinen kirjoitus, joka käsittelee ylpeyttä, julkaistaan maanantaina 9.10. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

Osin Mielikirjapäivän (10.10) innoittamina olemme myös pyytäneet joitakin uutteria lukijoita kirjoittamaan mieliteoksistaan. Julkaisemme heidän kirjoittamiaan mielikirjaesittelyjä ensi viikolla.

Pyydämme myös lukijoita kertomaan omista mielikirjoistaan. Miksi jokin teos miellyttää, lohduttaa, ihastuttaa? Voit "äänestää" jonkun mieleisesi kirjan puolesta jättämällä kommentin tämän postauksen loppuun. Kiitos.


*Kuolemansynneistä on ollut erilaisia listoja ja näkemyksiä kautta vuosisatojen. Listasimme kuolemansynnit Wikipedian mukaan, mutta tuo lista on aivan hiljakkoin poistettu netistä. Kuitenkin esimerkiksi Jaakko Heinmäen teos Seitsemän syntiä listaa synnit suunnilleen samalla tavalla (vaikka eri järjestyksessä) kuin Wikipedia. Heinimäki käsittelee kirjassaan ylpeyttä, ahneutta, kateutta, vihamielisyyttä, hekumallisuutta, mässäilyä ja hengen velttoutta.