27.11.06

Kilpavarustelua


Muutamaa vuotta ennen sadatta syntymäpäiväänsä isoäitini kertoi minulle, että haluaisi kovasti mennä joskus uimaan. Edellisestä kerrasta oli kulunut vuosikymmeniä. Kun ihmettelin, että miksi hän ei sitten mene, hän sanoi ettei voinut näyttää ryppyistä kehoaan julkisella paikalla. Muotoilin mielessäni huomaavaista lausetta, joka vakuuttaisi häntä toiminnan kiireellisyydestä (huomioon ottaen hänen ikänsä), mutten kyennyt vaikuttamaan toivomallani tavalla hänen päätöksiinsä. Joitakin vuosia sitten erästä seitsemänkymppistä sukulaista hirvitti, koska hän oli saanut lahjakortin hierojalle. Kun kysyin, miksi häntä ahdisti, hän sanoi kierrellen, ettei oikein pitänyt siitä että joku vieras koskettelisi häntä. Lisäksi hän valitti ylipainoaan. Ei ollut vaikeaa päätellä, että hän tunsi olonsa epämukavaksi, koska hänen ruumiinsa ei täyttänyt normeja, jotka me naiset - minä mukaan luettuna - näytämme niin auliisti hyväksyvän osaksi elämäämme.

Kaiken järjen mukaan kehomme pitäisi olla paras ystävämme, koska ilman sitä emme voi elää. Mutta miksi se ei miltei koskaan näytä olevan tarpeeksi hyvä meille? Miksi "kilpavarustelemme" ja rakennamme itsellemme epäautenttisen ulkoisen ja (sisäisen?) minän. Miksi yritämme kaikin voimin olla joku muu kuin itse asiassa olemme?

Pienenä tyttönä prinsessat ja keijut ilmaantuivat leikkeihini. Olin prinsessa, keiju ja morsian. Kuulin sadun Tuhkimosta ja Lumikista, ja opin monia muitakin kertomuksia, joissa prinsessoilla oli tärkeä rooli. Opin, että köyhästä ja kiusatusta tytöstä voi tulla unelmien prinsessa (Tuhkimo). Piirsin vihkooni ahkerasti prinsessoja ja prinsessamekkoja ja tiaroja ja kruunuja. Paperinukkien ja Barbien astuessa kuvioihin siirryin kimmeltävien iltapukujen kauteen. Jokainen luomukseni kauniille paperinukelleni oli ainutlaatuisen viehättävä, ja siksi arvokas.

Murrosiän alussa aloin kiinnittää huomiota muuttuvaan kehooni. Muutkin tytöt muuttuivat, en vain minä. Kaikki hieman erilailla ja eri tahdissa. Kuka oli koulumme kaunein? Väkersimme rukseja äänestyslippuihin ja valitsimme. Pian tämän jälkeen me luokan tytöt meikkasimme kaikki välitunnit niin ahkerasti, että lopulta ehostaminen kiellettiin koulussa kokonaan. Siinä vaiheessa suurin osa meistä oli jo lävistyttänyt korvansa, joka oli sen ajan riitti murrosikäisille tytöille (tähän aikaan ei tunnettu aikuisillakaan monia lävistyksiä korvissa, ja nenät, navat ja kulmakarvat jätettiin rauhaan).

Murrosiän keskivaiheilla aloin seurata muotia. Me, pian naimaiässä olevat nuoret naiset taistelimme tulevista "parisuhteista" ja miehistä (kaksi ystävistäni avioituivat ensimmäisen miehen kanssa, joka pyysi heitä treffeille). 70-luvun puolessa välissä asenneilmasto oli sillä tavalla ahdas, että jopa silmälasien käyttäminen oli eräänlainen tyylirikko ja ruman naisen merkki (toisin kuin tänään, jolloin silmälasienkin avulla kilpavarustellaan). Niinpä jätin monesti silmälasit kotiin, kun lähdin "kilpakentille".

Aikuistuessa huomasin, että ostovaatteet vaativat tietynmuotoisen naisenkehon. Rinnat piti olla, maha ei saanut pömpöttää. Vaatteita tuli kantaa tietyllä tavalla. Kilpavarusteluni ensimmäiset parikymmentä vuotta normaalikokoiset vaatteet mahtuivat päälleni, silti valitettavasti mielsin itseni jatkuvasti hiukan ylipainoiseksi. Keski-iässä alkoi "kivojen" ja hyvinistuvien vaatteiden löytyminen käydä työlääksi. Kiloja kertyi. Muoti vaihteli: välillä vaatteiden koot kutistuivat, toisinaan kasvoivat. Opin, että muodilla oli syklejä. Elintason kohotessa kuosien vaihtumisen tahti kiihtyi. En myöskään ollut enää terve. Kehossani tapahtuneiden muutosten vuoksi myös kävelin ajoittain vaikeasti. Kadulla liikkuessani minut pantiin merkille. Kehoni ja minä olimme välirikossa. Se miltä näytin, ei enää ollut hirvittävän tärkeätä.

Ja niin, sairauden ja muutaman muun seikan "auttamana" kilpavarusteluni ainakin näennäisesti loppui. Nyt mietin, entä jos elämä ei olisikaan kilpakenttä? Tai jos meidän on aina pakko panna paremmaksi kuin naapuri, kilpailisimme jostain muusta kuin kauneudesta, statuksesta ja/tai materiasta?

***

Tämä kirjoitus aloittaa Nonon kehonkuva-sarjan. Oletko pohtinut naisten ja/tai miesten rumiillisuutta mediassa, taiteessa tai vaikkapa kirjallisuudessa? Kirjoita meille osoitteeseen nonotoimitus@hotmail.com .
Artikkelin valokuva: Simprat/Stock.xhng

4 kommenttia:

Paju kirjoitti...

Olen saanut luettavakseni erään ikääntyneen naisen, Saiman, ns. "tunnemyrskypäiväkirjan", jota hän on kirjoittanut sensuroimattomina hetkinä, jolloin hänen vanhan naisen ruumiinkuvansa muotoutuminen uudeksi (=vanhaksi) järkyttää ja jäytää itsetuntoa. Moraaliselta kannalta häntä riipaisee se, että "surutyöstä" uhkaa tulla "elämämää suurempi kysymys". Vanhuus ja kypsyys eivät ole paiskanneet lämmintä kättä toisilleen, vielä. Teksti on luettavissa osana blogiani. "Saiman tunnemyrskypäiväkirjaa" (hänen ja hänen miehensä luvalla) tulen julkaisemaan muun aineiston ohessa 1-5 kertaa viikossa. Kyse ei ole fiktiosta, vaan Saima ja Martti ovat todellisia henkilöitä.

Maria kirjoitti...

Hei Paju.
Kävin lukemassa blogiltasi otteen Saiman tunnemyrskypäiväkirjasta. Mielenkiintoista tekstiä. Löytämässäni osiossa myös mustasukkaisuuden tunnistaminen itsessä näyttäisi olevan tärkeä havainto...

Anonyymi kirjoitti...

Kertomukset olivat toden totta erittäin mielenkiintoisia, älykkäitä, syvällisiä ja niissä puhuttiin _todella asiaa._

Mennään nyt arkirealismiin, mikä ei olekaan enää niin mieluisaa luettavaa. Joten kuulkaa kaikki.

Jos nainen on harvinaisen vastenmielisen näköinen ja jopa ruman näköinen kuin piru -itse nimittäin olen -hänellä ei ole mitään paikkaa eikä arvoa yhteiskunnassa, hän on yleisen halveksunnan kohde ja sehän on itsestäänselvä asia suurimmalle osalle ihmisistä. Häntä on _täysi lupa_ halveksia ja kyykyttää_, pitää epäihmisenä, kuvatuksena.
Jo pelkkä tervehtiminenkin on noloa. Se alentaa tervehtijän omaa arvoa. Vaikka kuinka joku yrittäisi väittää vastaan, hän kieltää itseltään totuuden, joka pohjautuu sääliin, kylläkin myös syvään empatiaan. Ne ovat tavallaan hiukan eri käsitteitä.

Jos on syntynyt tällaiseksi naiseksi, ainoa vaihtoehto on erakoitua täydellisesti.

Muita vaihtoehtoja _EI_ ole.

Tämä on realismia puhtaimillaan.
Minä käytän järkeäni.

Anonyymi kirjoitti...

Lisäys: oikea nimeni:W