Pari viikkoa sitten maanantaina (16.10.) luin loppuun Muistojeni Ilottomat huorat. Samana iltana tv 1:ltä alkoi Kreetta Onkelin Ilosen talon ensimmäinen jakso (kyllä, nämä kaksi teosta liittyvät minun mielessäni toisiinsa).Myöhemmin viikolla törmäsin Helsingin Sanomien verkkokeskusteluun, jossa useampikin katsoja esitti huolestumisensa siitä, että Ilosessa talossa suomalaiset keskittyvät taas negatiiviseen omakuvaan, ryyppäävät ja rypevät itsesäälissä. Parempi on katsoa ulkomaisia draamakomedioita maksullisilta kanavilta, niin voi välttyä meikäläiseltä ahdistukselta. Samaan aikaan jotkut soraäänet huomauttivat, että eräissä perheissä Ilonen talo on totta, se mitä tapahtuu juuri nyt.
Hm. Toisaalta pitäisi näyttää realistisesti ympäröivää maailmaa ja toisaalta pitäisi tarjota mielen ylennystä, sankaruutta, nousua yleisen elämänahdistuksen yläpuolelle. Kumpikin vaihtoehto kumminkin suhtautuu taiteeseen välineenä, joka kertoo (tai jonka pitäisi kertoa) suomalaisista ja erityisesti luhankalaisista tietynlaista tarinaa.
Hauki on kala on kala on kala. Taide on taidetta on taidetta.
Gabriel García Márquezin Muistojeni ilottomien huorien (WSOY 2006) näyttämönä on Rosa Cabarcasin ilotalo. Onko latinalaisessa Amerikassa närkästytty siitä, millaista kuvaa latinoista teos välittää muulle maailmalle? Takerrutaanko muuallakin ajatukseen taiteesta kansallisten mielikuvien luojana ja muokkaajana, vaaditaanko että ”pitäisi olla” kansan nimissä jonkinlainen: todenmukainen, optimistinen, hauskuuttava, moraalinen? Mietitäänko jossakin kuvitteellisen Macandon todellisen esikuvan laitamilla ahdistuneina sitä, miten Márquezin uudessa pienoisromaanissa taas vahvistuu machoileva mieskuva, ja naiset ovat neitsytmadonnia - tai huoria?
Gabriel García Márquez on tärkeä kirjailija, minulle. Tämän olen häneltä oppinut: kirjoitetun ei tarvitse olla meidän maailmamme lakien mukaista, kirjoitettu noudattaa omia lakejaan, on omassa ympäristössään uskottavaa. Sanat ovat totta paperilla.
Muistojeni ilottomissa huorissa totta on 90-vuotias sähketoimittaja, vanhempiensa ainoa poika, vanhempiensa talossa ikänsä asunut, ikänsä rakkaudesta rahalla maksanut.
Turha kai kertoa, koska minut erottaa kilometrien päästä: olen ruma, ujo ja aikaani kuulumaton. Mutta kieltäytymällä sinnikkäästi olemasta sellainen olen onnistunut tekeytymään täysin päinvastaiseksi. Vasta nyt olen päättänyt kertoa itselleni millainen olen, olkoonkin vain omatuntoni keventämiseksi.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)
Mies haluaa itselleen syntymäpäivälahjan, neitsyen. Hän ostaa yhden yön, sitten toisen ja kolmannen. Yö yön jälkeen mies palaa ilotaloon katsomaan tyttöä, päivisin hän kuvittelee tytön osaksi omaa elämäänsä.
Tässä taitaa olla osa rakastumisen perusolemuksesta paljaimmillaan: sitä rakastuu omiin mielikuviinsa toisesta ihmisestä, ja mielikuvat ruokkivat itse itseään. Ehkä mies rakastuu enemmän uuteen (rakastuneeseen) itseensä kuin rakastettuun.
Mies keksii tytölle nimen, joka hänen mielestään soi paremmin kuin tytön oikea nimi (oikeaa nimeä hän ei halua kuulla). Mies jättää tytölle mielikirjallisuuttaan ja kirjoittaa viestejä, vaikka tyttö on lukutaidoton. Mies valikoi tytölle äitinsä koruja, siis niitä jotka miehen mielestä sopivat tytön tyyliin ja kampaukseen. Kun tyttö kerran unissaan puhuu, mies toteaa:
Hänen äänessään oli rahtunen rahvaanomaisuutta, ikään kuin ääni ei olisi ollut hänen omansa vaan jonkun vieraan joka oli hänen sisällään. Viimeinenkin epäilyn varjo kaikkosi sydämestäni: pidin hänestä enemmän nukkuvana.
(Gabriel Garcia Márquez: Muistojeni ilottomat huorat, suom. Matti Brotherus, WSOY 2006)
Joskus uni loppuu. Tulee särö, herääminen. Sen jälkeen jotain muuta.
2 kommenttia:
Italiassa asuvana en ole nähnyt Ilosta taloa. Sen sijaan minulla on kaikki italiaksi julkaistut Márquezin kirjat, paitsi Sadan vuoden yksinäisyys, joka on ruotsiksi. Hänen kirjoitustyylinsä on hykerryttävä ja ilmeisesti myös jäljittelemätön. Hän on mielikirjailijoitani.
Ensi kosketukseni kirjailijaan oli Kukapa everstille kirjoittaisi, minkä jälkeen aloin kerätä hänen kirjojaan. Sadan vuoden yksinäisyyteen pääsin sisälle vasta noin sadannella sivulla. Mutta sittenhän siitä ei päässyt enää irti. Muistojen ilottomat huorat on minulta valitettavasti vielä kesken. Harmi kun nylyään ei pysty enää lukemaan kirjaa kannesta kanteen samalla istumalla.
Hei Paperineuvos! Kyllä 'Muistojeni ilottomat' kannattaa lukea loppuun asti, vaikka sitten useammalla istumalla.
Sama ilmiö on kyllä itsellänikin - vähissä ovat ne kirjat, jotka saisi kerralla luettua.
Olen ruvennut valikoimaan kirjoja sivumäärän perusteella, kun tiedän että mitä isompi tiiliskivijärkäle on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä lukeminen jää kesken välillä niin pitkäksi ajaksi, että ehdin unohtaa henkilönimet ja tapahtumistakin on vain sumea muistikuva. Ja sitten kumminkin kaihoan kirjoja, jotka olisivat runsaita, rönsyileviä, omia maailmojaan - sellaisia, jotka eivät "loppuisi kesken". Hmm, hiukan ristiriitaista.
Lähetä kommentti