24.11.06

Proosaa: Maija Aalto

Kookos

Kerran viikossa Johannes leikkaa Linnean varpaankynnet. Ne ovat koppuraiset ja keltaiset kuin vanhalla naisella, lohkeilevat. Linnea on hädin tuskin neljäkymmentä, mutta sitä ei uskoisi.
Sisaren jalat ovat ainoat naisen jalat, joihin Johannes on koskenut luvan kanssa, vieläkin varoen. Rutiinista on silti pidettävä kiinni. Kun asiat tekee järjestyksessä, ei inhota, paljoa. Sisaren ulkoilutus joka toinen ilta kello kuusi, kynsien leikkaus joka torstai kello seitsemän, suihkuun kello puoli kahdeksalta (hiusten pesu keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan yhteydessä), puoli yhdeksän uutiset, yhdeksän iltaruoka, varhain nukkumaan, kello kylpyhuoneessakin.
Ei Linnean muuttuminen vanhaksi naiseksi ole Johanneksen syytä. Johannes yrittää parhaansa. Johannes pukee Linnean samoin kuin muotilehtien naiset, varaa tunnollisesti kerran kuussa ajan trendikampaajalta, koettaa houkutella Linnean kasvoille samaa hehkua kuin niillä joskus oli.
Johannes pitää siitä, että asiat olivat maailmassa omilla paikoillaan: kynsisakset oikealla alhaalla vessan peilikaapissa, Linnea olohuoneen kauhtuneessa nojatuolissa, Johannes työhuoneessaan rakentamassa pelikorteista tornia. Toisinkin voisi olla. Johannes voisi edelleen olla oikeissa töissä ja Linnea ateljeessaan maalaamassa omituisia taulujaan - niitä, jotka eivät esitä oikein mitään.
Molemmilla voisi olla omat vessat ja niissä omat kynsisakset, mutta ei.
Kun ei, niin Johannes luottaa pieniin nautintoihin; oma työ, tähdet makuuhuoneen ikkunan läpi, lasillinen konjakkia kun Linnea nukkuu. Johannes hakee tasapainoa, siinä määrin kuin se on mahdollista saavuttaa näissä olosuhteissa, tai missään.

Kynsisakset ovat liian pienet Johanneksen käsiin. Johanneksessa ei ole mitään siroa. Ovien kohdalla pitää aina kumartua, kengät ja puvut tilata erikoisliikkeestä. Kömpelö hutilus, raskaat jalat, raskaat ajatukset. Johannes sotkee asioita, ihan toisin kuin Linnea silloin ennen, lintunen, kevyt keiju. Aina solakka ja sulava. Sosiaalisesti lahjakas, sanoivat sivistyneemmät.
Vasemman isovarpaan kynnen kohdalla Linnea yhtäkkiä avaa suunsa ja sanoo:
”Kookos.”
Se on ensimmäinen tunnistettava sana Linnean huulilta yhdeksään vuoteen. Kynsisakset tippuvat lattialle.
”Mitä sinä sanoit”, Johannes tiukkaa. Linnea pysyy vaiti.
Loppuillan Johannes on varuillaan. Hän paistaa Linnealle lettuja ja levittää päälle omatekoista mansikkahilloa ja maanittelee. Puhuisit nyt, kun kerran aloitit. Linnea ei vastaa.
Illalla Johannes peittelee Linnean sänkyyn ja yrittää itsekin nukahtaa, mutta uni ei tule. Silloin yhdeksän vuotta sitten lääkäri sanoi, että aivot ovat erikoinen elin: joskus näyttää, että ne ovat vaurioituneet lopuksi ikää. Joskus käy niin, että jokin vahingoittumaton osa aivoista ottaa vaurioituneen osan tehtävät hoitaakseen. Joskus aivovammasta voi parantua. Yleensä ei.
Johannes kuuntelee koko yön miten vanhemmilta peritty kaappikello tikittää ja moottoritie laulaa kaukana, lehti putoaa postiluukusta vartin etuajassa. Tulee aamu. Tulee seuraava aamu ja sitä seuraava ja kynnetkin leikataan taas, monta kertaa. Linnea ei puhu.

Nuorempana Johannes joskus toivoi, että Linnea olisi edes joskus hiljaa. Se julisti ja tohotti ja kikatti, puhui pyörryksiin, maanitteli ja petkutti, muovasi maailman tahtomakseen. Koskaan se ei jäänyt kiinni mistään. Se piirteli seiniin olemattomia eläimiä, kissahevosia ja virtakärpäsiä, spriiliukoisella tussilla. Se poltti salaa pilveä yhteisen kerrossängyn alapetissä, mutta Johannes se sai nuhteet makuuhuoneen oudosta hajusta.
Sinun pitäisi olla vanhempi ja järkevämpi. Koettaisit nyt olla ihmisiksi. Pitäisit pikkusiskostasi huolta, sanoivat vanhemmat. Johanneshan oli, ja piti.
Johannes yläpetissä, Linnea alapetissä, sänky halpaa lastulevyä. Se tärisi, kun Linnea nukkui levottomasti, ajoi taas unissaan jotain takaa. Johannes makasi sängyssä silmät auki, kuunteli kadulta liikennettä, jota ei ollut. Johanneksen unissa laskettiin yhteen ja vähennettiin, siirryttiin vähitellen korkeampaan matematiikkaan, ymmärrettiin salattu kaava kaiken takana.
Johannes kasvoi hypähdellen, vaatteet olivat aina väärän kokoisia tai Johannes väärä niiden sisällä. Linnea kasvoi kauniisti, sääret edellä, määrätietoisesti. Se oppi tanssimaan ennen kuin pysyi pystyssä kävellen.
”Häivy nössö”, se sanoi ja heitti Johanneksen ulos yhteisestä makuuhuoneesta. Vieressä kihersivät Katri ja Hanna ja Miia ja Emmi ja Veera ja ketä niitä nyt olikaan ja varsinkin Miia, jolla oli ruskeat silmät ja c-kupin tissit neljätoistavuotiaana. Tyttöjä riitti keltaisen lastulevysängyn molemmille tasoille ja muovilattiolle ja työpöydän tuolille ja pöydän reunalle, sekin oli muka yhteinen, mutta täynnä Linnean levyjä ja kirjoja ja papereita, pinkillä tussilla paperinkulmiin rustattuja sydämenkuvia ja biisinsanoja, Ailavjuu kuusi kertaa kaunokirjoituksella, joka kerta eri käsialalla. Johannes heitettiin tyttövoimalla ulos huoneesta, ovi painui kiinni. Sopivia vastaväitteitä ei tullut mieleen heti, niitä putkahti päähän vasta viikkoja myöhemmin, hyödyttömiä.
Johannes laski kotilaskuja keittiön pöydän ääressä koko iltapäivän, laski seuraavankin viikon laskut ja sitä seuraavan ja puoli vuotta etukäteen, sai laimeita kehuja ahkeruudesta. Kun laskut loppuivat, Johannes siirtyi ensin tähtitieteeseen, ja opetteli sitten huvikseen ulkoa piin kaksituhatta ensimmäistä numeroa, odotti koska se elämä tosissaan alkaisi. Ei se alkanut.

Kaksi viikkoa kookoksesta Johannes soittaa tutulle lääkärille. Tarkoittaako tämä yksi sana jotain?
”Älä toivo liikoja näin pitkän ajan jälkeen”, lääkäri sanoo.
”Vihannes se on ja vihanneksena pysyy”, sanoo Johanneksen viimeinen ystävä.
Johannes paiskaa kummallekin luurin korvaan.
Mihin kookos oikein liittyy? Johannes ei tiedä, ei osaa edes arvailla. Silloin joskus Linnea oli aina muualla, Johannes tässä ja nyt, lukemassa maailmalta tulleita postikortteja, silloin harvoin kun niitä tuli. Tai vaivautuneena näyttelyn avajaisissa, liian kireässä puvussa, kun kaikilla muilla oli arkiset vaatteet. Tai entistä useammin ihan yksin, uppoutuneena tutkimustyöhön niin kuin nykyäänkin, kun ulkomaailma supistui viittauksiksi soveliaaseen kirjallisuuteen.
Johannes avaa sen arkun, johon on tallennettu Linnean henkilökohtaisia tavaroita yhdeksän vuoden takaa, varmuuden vuoksi. Niitähän voi nimittäin vielä tarvita. Hän ottaa käsiinsä paksun puhelinmuistion ja alkaa soittaa sitä läpi. Tehtävä on vaativa. Muistio pursuaa yliviivauksia ja sotkua, epämääräisiä muistilappuja ja käyntikortteja tippuu sen välistä. Nimiä on kiusallisen paljon, joskus sama nimi löytyy monesta kohtaa muistiota. Monet numeroista ovat vanhentuneet. Johannesta kiusaa, kun mistään ei näe onko kyseessä Linnean ystävä vai hyvänpäiväntuttu, työkaveri vai rakastaja. Ei niin että sillä mitään väliä olisi: kukaan ei muista kookosta.
”Tiedäthän sinä millainen Linnea silloin oli. Aina se oli jossain reissun päällä ja uusi mies alla. Ei siitä kukaan oikein selvää ottanut. Liian kiireinen se oli miettimään mitään vihanneksia”, sanoo joku Ville, ja kieltää soittamasta uudelleen.
”Se on hedelmä eikä vihannes”, Johannes sanoo mykistyneelle linjalle. Olisihan se pitänyt tietää, Linnean ystävät ovat kuin Linnea itse. Hetken lapsia.
Kun onnettomuus tuli, sairaalaan tulvi kukkia ja suklaata ja kirjoja. Johannes kävi kerran ja toi tullessaan perinteisiä keltaisia ruusuja, niin kuului tehdä. Toista kertaa hän ei yrittänyt: vierailuaikaan Linnean vieressä istui aina joku. Johannes ei halunnut olla vaivaksi.
Muutamassa kuukaudessa kukat, suklaa ja kirjat loppuivat. Puhelin lakkasi soimasta. Linnea pääsi pois sairaalasta, eikä häntä muuhunkaan voinut tyrkätä kuin Johanneksen luokse. Eihän Johanneksella parempaakaan käyttöä ajalleen ollut. Lääkärit lakkasivat käyttämästä sanaa väliaikainen, terapia lopetettiin lopulta hyödyttömänä.

Kuukausi kookoksesta Johannes päättää lähestyä ongelmaa loogisesti.
Jos kookos herätti Linnean kerran, se voi toimia toistekin. Johannes alkaa lukea Linnealle ääneen.
”Kookospalmu (Cocos nucifera) on palmukasveihin (Arecaceae) kuuluva kasvi. Se on suvun Cocos ainoa jäsen”, Johannes aloittaa ja jatkaa pitkälle iltaan, päiväkävelykin unohtuu. Linnea ei puhu.
”Vaikka kookosöljy on kasviperäinen öljy, se poikkeaa olennaisesti useimmista muista kasviöljyistä siksi, että se sisältää noin 90 prosenttia tyydyttyneitä, lyhytketjuisia rasvahappoja.”
Ei minkäänlaista reaktiota. Johannes vaihtaa taktiikkaa, ja etsii äidin vanhan reseptikirjan varastosta. Kookospikkuleivät syntyvät puolessa tunnissa, ne ovat lähes täydellisiä, juuri oikeaan aikaan uunista otettuja. Linnea ei puhu, Linnea ei koske pikkuleipiin.
Ehkä taktiikka on edelleen väärä? Johannes tietää, että Linnean elämä ei ole kookospikkuleipä. Linnean elämä on thaimaalaista kookoskalaa, seassa niin eksoottisia mausteita ettei Johannes tiedä, miten niiden nimet pitäisi lausua. Johannes ei anna periksi. Hän etsii netistä sopivan oloisia ohjeita, uskaltautua ensimmäistä kertaa elämässään aasialaiseen kauppaan, kysyy neuvoa. Kokeilee. Laittaa itselleen vierasta ruokaa.
Linnea syö, mutta Linnea ei puhu. Ei sano kiitos. Eikä anteeksi.

Viisi viikkoa kookoksen jälkeen kynnenleikkuupäivä venyy pitkäksi. Johannes istuu keinutuolissa ja tuijottaa siskoa silmiin. Katsooko joku vastaan vai ei? Lyö poskelle, puhuu yhteensä enemmän kuin vuoteen, halaa kömpelösti. Täyttää konjakkilasin monta kertaa, sopertelee, itkee, kiroaa ja kiukuttelee.
”Vastaa nyt. Kerro jumalauta vihdoinkin, oliko se onnettomuus, vai piruuttasiko sinä kävelit sen auton eteen.”
Linnea ei puhu.
Humalassa Johanneksesta näyttää niin kuin Linnea huutaisi, vaikka ääntäkään ei kuulu, vieläkään. Linnea ei puhu, Johannes ei puhu. Mikään ei liiku, koskaan.


Maija Aalto on 28-vuotias bloggaamisesta innostunut toimittaja, joka haluaa isona kirjailijaksi.

2 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Hyvä novelli, pidin. Säilyttää salaisuutensa ja liikkumatomuutensa.

Anonyymi kirjoitti...

Good fill someone in on and this fill someone in on helped me alot in my college assignement. Gratefulness you on your information.