21.11.06

Tahdon, mutta omalla nimelläni


Minusta tulee ensi kesänä rouva. Jokunen hyvänpäiväntuttu on jo ehtinyt ihmetellä, että vaihtuuko rouviintuessa samalla sukunimi. Läheisemmät eivät kysele, kun ne tietävät vastauksen.

Ja sehän on tietysti, että vaihtaminen ei tulisi pieneen mieleenkään. Ei ikinä!

Minähän pidän nimestäni. Voin leikitellä sillä, pidän hölmöistä lempinimistä, tänne verkkoonkin kirjoitan tangonimellä (siis omalla toisella nimellä ja äidin tyttönimellä). Se alkuperäinen ja oikea nimeni ei ole silti pelkästään jotain isältä perittyä ja irrallista, se on tärkeä osa minua. Haluan tehdä töitä sillä, en halua opetella olemaan joku muu. Rakastan miestäni, mutten halua muuttua häneksi.

Minusta miehen nimeen vaihtaminen sitä paitsi joka tapauksessa edustaa edelleen patriarkaalista ja naista sortavaa perinnettä, jota en halua jatkaa. Kyse on yhä tasa-arvosta - vai miksi samaa kysymystä nimen vaihtamisesta ei ikinä edes esitetä puolisolleni?

Yhteisen kokonaan uuden nimen ottamisessa tai kaksoisnimissä on mielestäni periaatteen tasolla ideaa, käytännössä monet näin syntyneet nimet kuulostavat keinotekoisilta tai ne ovat kovin pitkiä ja kömpelöitä käyttää. Oma mahdollinen yhdysnimeni olisi oikeastaan pelkkä vitsi, en siis suostu vaihtamaan tyttönimeä mihinkään.

Olen kuitenkin huomannut, että kuulun vähemmistöön. Olen omituinen - siksi tämä kirjoituskin on täällä. Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää mitä enemmistön päässä oikeasti liikkuu, minä kun en sitä kysymättä käsitä, vieläkään.

90-luvun puolivälissä on laskeskeltu, että noin 80 prosenttia naimisiin menevistä pareista ottaa yhteisen sukunimen. Saa arvata kumman nimi silloin useimmiten oli kyseessä.
Noin joka kymmenes pari piti tuolloin oman nimensä, suunnilleen sama määrä rakensi yhdysnimeä. Se on mielestäni todella vähän.

Tuoreempaa tilastoa en nopealla haulla aiheesta löytänyt, mutta en usko suuntauksen muuttuneen. Omassa ikäluokassani (siinä kolmenkymmenen molemmin puolin) tuntuu, että melkein kaikki ottavat sulhasen nimen. Tiedän tasan yhden tapauksen, jossa käyttöön onkin otettu molemmille morsiamen nimi, ja vain harvoja, joissa molemmat ovat pitäneet omastaan kiinni.

Kun kyseessä kerran on enemmistön kanta, syynä täytyy olla jotain muutakin kuin pelkkä sovinnaisten tapojen kuuliainen noudattaminen. Joku ehkä pitää alkuperäistä nimeään valmiiksi vieraana tai rumempana kuin uutta, muttei tämäkään suurta enemmistöä selitä. Aika usein vaihtoa selitetään myös sillä, että käytännön elämä on sitten yhteisellä nimellä jotenkin helpompaa. Hassua, kun ajattelee miten paljon käytännön säätämistä siihen nimen vaihtamiseen pakostakin liittyy.

Kysyn siis kun en oikeasti tajua; miksi on niin tärkeää, että koko perheellä on sama sukunimi?

22 kommenttia:

Merja kirjoitti...

ihan hyvin voi perheessä olla monia sukunimiäkin! Ja naisella on oikeus omaan nimeen. Omaksi sukunimekseni valitsin äitini tyttönimen oltuani ensin pari vuosikymmentä isäni nimellä ja toiset pari mieheni. Nyt minullakin on oma nimi!

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Valpuri, ensinnäkin: onneksi olkoon.
Naimisiin mennessäni valitsin miehen sukunimen, sillä tahdoin itselleni saman nimen kuin tuleville lapsilleni. Ilmeisesti arvelin olevani se joustavampi osapuoli.
Myöhemmin harmitti, että olin kokonaan luopunut harvinaisesta sukunimestäni. Olisi kannattanut pitää myös isäni suvun nimi. Olisin voinut jatkaa tyttönimelläni työntekoa.

Ainoa, mikä kaksoisnimessä mietityttäisi ehkä edelleen, on pituus; se olisi ollut 19 merkin mittainen.

Sari kirjoitti...

Kun itse menin naimisiin, oli vaihtoehtona joko miehen nimi tai yhdistelmänimi. Laki muuttui kai sitten heti piakkoin.

Asun Italiassa, ja täällä naiset käyttävät omaa sukunimeään, joten joskus on ihmetelty, miten minulla ja miehelläni voi olla sama sukunimi; täällä olisi siis yksinkertaisempaa ainakin byrokratian osalta, jos olisin voinut pitää oman nimeni.

Olen joskus harkinnut paluuta tyttönimeen, mutta en enää tunnista itseäni vanhalla sukunimellä.
Toisaalta minusta on ihan oikeasti jotenkin kiva olla oman perheen kesken samannimisiä, varsinkin kun sukunimeni on aika erikoinen myös täällä Italiassa. En koe mitenkään outona sitäkään ajatusta, että ottamalla mieheni sukunimen, astuin hänen sukuunsa. Mies astui sitten omaani jotenkin muuten. Minusta on hienoa ja tärkeää antaa lapsilleen suku ja perhe, ja nimi symbolisoi sitäkin.

Anonyymi kirjoitti...

Harvoin käytetty mutta joskus sopiva tapa on tehdä kokonaan uusi, yhteinen nimi. Vaikka näin:

Koivula + Virtanen => Koivuvirta

Tämän onnistuminen riippuu siitäkin, onko muita Koivuvirtoja jo olemassa.

Valpuri kirjoitti...

Ajatuksena pidän tuosta harvinaisesta käytännöstä kovasti. Aika harvalle pariskunnalle vain sattuu niin näppäriä nimiä, että niiden yhdistäminen onnistuu noin sujuvasti.

Sandy kirjoitti...

Minä tahdoin omalla nimelläni. Sillä on iso merkitys minulle monella tasolla ja se oli miehelle selvää alusta asti. Hän teki itse valintansa oman nimensä suhteen ja meillä on nyt sama sukunimi. Mies siis luopui omastaan. Tuntuu kivalta, että meillä on sama sukunimi. Joku sellainen yhteenkuuluvaisuusjuttu, joka ei tosiasiassa vaadi yhteistä nimeä eikä sormuksia, mutta kiva näin - meistä molemmista.

Tui kirjoitti...

Piti oikein miettiä. Omaan ystäväpiiriini kuuluu tyttönimen säilyttäneitä, miehen nimen ottaneita, kaksoisnimisiä sekä molempien nimistä muodostettuja uusnimisiä. Eron jälkeen osa on ottanut takaisin tyttönimensä, osa pudottanut miehen nimen perästä pois.

Louhi kirjoitti...

Onneksi olkoon Valpuri tulevasta uudesta onnellisesta tapahtumasta. Olen samaa mieltä kanssasi: kannatan sitä, että naiset säilyttävät tyttönimensä. Yleensäkin sitä, että kumpikin säilyttää oman nimensä. Nimi on nimittäin kovin tärkeä identiteetin kannalta.

Entäpä sitten tapaukset, joissa omaan sukunimeen liittyy paljon itkua ja kipeitä muistoja..? Minusta oli vapauttavaa ottaa mieheni nimi. Katkaisin siteeni siihen osaan elämääni vapaaehtoisesti ja tarkoituksen mukaisesti. Jossakin toisessa, onnellisemmassa, tilanteessa olisin säilyttänyt oman nimeni.

Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...

Onnittelut Valpurille, vaikkemme tunnekaan muuta kuin blogin välityksellä. Ainakin minä.
Olen siitä erikoinen tyyppi, että minulla on meneillään viides sukunimi. Ekan kerran vaihtui sukunimi, kun minut adoptoitiin. Sitten menin naimisiin kolmesti.
Itseasiassa, minulla on sellainen kaksoisnimi, jossa eka osa on entisen mieheni nimi ja toinen osa nykyisen. Haluaisin pudottaa pois tuon entisen mieheni nimen, mutta yhtäältä minut tunnetaan sillä sukunimellä tai kaksoisnimellä toimittajana ja muutenkin. Sitä paitsi Italiassa naiset pitävät tosiaan oman sukunimensä, joka siis on isän nimi. Sain jo aikoinaan selitellä tätä sukunimeni ensimmäistä osaa viranomaisille täällä jopa suurlähetystön avustuksella. Näin ehkä pidän nykyisen sukunimeni, vaikka se onkin aika pitkä, kaikkiaan 17 kirjainta ja väliviiva.

Miss Pligaa (aka Maurelita) kirjoitti...

Hieno uutinen Valpuri ; onnea !!!

Ensimmäisessä liitossani liitin (ranskalaisen) miehen nimen omaani, mutta se tuntui jotenkin puolinaiselta - ja jälkiviisaana baaripsykologiana voisi sanoa etten heittäytynyt liittoon täysillä ; symboolista.

Nyt toisessa ei tullut mieleenkään olla ottamatta miehen nimeä. Pidän omasta sukunimestäni kovasti ja se on todella harvinainen kotimaassakin, mutta aikomuksena oli perustaa perhe ja lapsien kanssa ulkomaalaisen elämä Ranskassa helpottuu kummasti jos on sama nimi. Muutenkin halusin miehen nimen, oli se sitten minkälaista symboliikkaa.

Nyt kuuden aviovuoden ja kahden nimenjatkajan (hih) myötä olen tyytyväinen päätöksestâni, vaikka se sotiikin kovasti muuten niin modernia ajatusmaailmaani vastaan. Jotain vanhoillistakin minusta irtosi !

=D

allyalias kirjoitti...

Onneksi olkoon vain minunkin puolestani :) Minä menin viime kesänä naimisiin ja minulle oli itsestään selvää että otan mieheni nimen. En ole koskaan kokenut vanhaa nimeä omakseni, se on isäni nimi ja vielä sellaisen isän jota en ole koskaan oikein tuntenut ja joka on vasta viime aikoina halunnut tuntea minut. Jos ero tulisi, en ottaisi mistään hinnasta tyttönimeäni takaisin.

Luke kirjoitti...

Minäkin kieli pitkällä odotan, että joku kertoisi, miksi on naimisiin mennessä vaihtanut nimensä, siis jos on uusi nimilaki ollut voimassa. Erään ystävän liitossa lapset ovat saaneet äitinsä sukunimen - en tiedä, miksi moinen on niin harvinaista.

Jos lapsuudennimeen liittyy ikäviä muistoja, niin nimen voi vaihtaa muuten kuin avioliiton kautta. Avopuoliso vaihtoi pari vuotta sitten kerralla sekä etunimensä että sukunimensä, etunimen siksi että oli ikänsä kutsuttu muulla kuin kasteessa saadulla kalletapio-tyyppisellä nimellä ja sukunimekseen valitsi äitinsä puolella suvussa kulkeneen nimen. Sanoo, että muutama kuukausi piti pinnistellä allekirjoituksia kirjoittaessa...

Tarkkaan ottain sukunimeni on isän äidin tyttönimi, ihmisen joka oli jo kuollut kun minä synnyin. En siis ole koskaan tuntenut häntä. Silti en osaa kuvitella itseäni eri sukunimisenä kuin olen. Ehkä sekin vaikuttaa, että tämä nimi on melkoisen harvinainen - jos olisin virtanen tai hämäläinen, niin kenties olisin halukkaampi vaihtamaan nimeä.

Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...

Vielä noista sukunimistä. Ottaisin minäkin mielelläni biologisen äitini sukunimen Vänskä, mutta siitä tulisi täällä Italiassa Vanska. Nämä kun eivät osaa ääntää ä:tä eikä ö:tä eikä liioin h:ta.
Täällä asuu muuan suomalainen, jonka etunimi on Hilkka ja sukunimessäkin on sekä h:ta, että ö:tä vielä y:n jälkeen eli hyö- Ja sitten on lisäksi vielä ä:täkin. Varmaan ei koskaan saa kuulla nimiään oikein äännettävän. Nykyaikana pitäisi lapsille keksiä kansainväliset nimet, kun ei koskaan tiedä, vaikka muuttaisivat ulkomaille. Esim. Säde-nimestäkin tulisi Sade täällä Italiassa, eli merkitykseltään täysin päinvastainen.
PS. Tuhosin aiemman kommenttini, kun siinä oli niin paljon lyöntivirheitä. Omalle tekstilleen on niin sokea.

kävelyllä kirjoitti...

Silloin 20 vuotta sitten kun avioiduin, muistan kyllä miettineeni tätä nimiasiaa, mutta jotenkin se naimisiinmeno oli niin iso juttu (8 vuoden harkinnan jälkeen)että tuntui ihan luontevalta ottaa puolison nimi. Olo tuntui jotenkin sitoutuneemmalta.

No, nyt joitakin vuosia eron jälkeen on nimi edelleenkin sama, eikä oikeastaan ole tullut mieleenkään vaihtaa niin omalta se tuntuu.

Tulevaisuuden sukututkijoilla onkin muuten sitten moninverroin hommia kun seurailevat näitä mutkikkaita nimipolkuja.

Jussi kirjoitti...

Kun menimme naimisiin mietin pitkään haluanko pitää oman sukunimeni. Se on aivan tavallinen suomalainen sukunimi, jonka isoisäni otti, kun ei muuta keksinyt. Ajattelin kuitenkin, että olen koko ikäni esiintynyt samalla sukunimellä, jolla minut ammattikunnankin keskuudessa hyvin tunnettiin. Olisi tuntunut hölmöltä vaihtaa sitä, kun melkein kolmannes eliniästä oli jo takana. Vaimo piti tietenkin oman nimensä. Lasten nimistä meillä oli konsensus, että he suomalaisen tavan mukaan saavat isänsä nimen. Lapsia meille ei koskaan syntynyt, joten konsensuksen kestävyys jäi selvittämättä.

Louhi kirjoitti...

Ai juu, unohtui kertoa eräästä lähisukulaisesta, jolla komeili parhaimmillaan kolme eri sukunimeä ovessa: oma, avomiehensä sekä lapsensa nimi. Tykkäsi silloin, että oli vähän liikaa nimiä samassa ovessa.

P.S. Minne muuten hävisi se kommentti, jonka lähetin viime yönä edellisen kommenttini perään? Tykkäsin nimittäin, että alkuperäinen kommenttini oli liian ylimalkainen ja tulkinnanvarainen.

Valpuri kirjoitti...

?
Hmm, emme ainakaan ole poistaneet täältä kommentteja. Ehkä tämä bloggerkin on alkanut syödä niitä.

Rune kirjoitti...

Onneksi olkoon Valpuri.
Silloin joskus vuonna -77 kun menimme naimisiin (minä ja x-siippani) niin ei tainnut olla paljon vaihtoehtoja, Emme kyllä edes ottaneet selvää asiasta se meni jotenkin niin luontevsti että hän otti minun sukunimeni. Joskus myöhemmin kun hän suuttui jostain asiasta niin hän uhkasi ottaa tyttönimensä takaisin, mutta ei ole sitä tehnyt...taidan tietää siihen syynkin....

Minusta on hienoa että pidät tyttönimesi, onneksi olkoon myös siitä.

P.S. En malta olla kertomatta juttua joka liittyy minun etunimeeni Rune. Se on aika harvinainen nimi näillä leveysasteilla ja Jyväskylän Energialaitoksella eivät ainakaan olleet kuulleet sellaista nimeä koska sähkölaskut tulivat nimellä Aune. Minusta nimi oli niin hieno että en koskaan valittanut siitä. Jossain vaiheessa he sitten huomasivat virheen ja ja laskut alkoivat tulla omalla nimelläni.

Kirsi Myllyniemi kirjoitti...

Miesten koekmuksia aiheesta olisi kyllä kiva kuulla enemmänkin.
Omassa tuttavapiirissäni on äärimmäisen vähän miehiä, jotka ovat ottaneet vaimon sukunimen.
Omassa suvussani tai mieheni suvussa sellainen olisi ollut tvatonta parikymmentä vuotta sitten ja epäilen, että vieläkin moni kohottelisi kulmiaan huolimatta siitä, että isäni suvun nimi on niin harvinainen, että omakin velvollisuuteni olisi ollut kai pelastaa se. Oppia ikävä kaikki ;)

Outoemo kirjoitti...

Minä myös olen kokenut nimeen liittyviä intohimoja. Kun menin naimisiin ei ollut muita vaihtoehtoja kuin ottaa miehen nimi tai kaksoisnimi. Niinpä liitin oman lyhyeen perisuomalaiseen nimeeni (tyyliä Virta, Laakso...) miehen pitkän ruotsinkielisen nimen. Yleensä käytin omaa nimeäni ja vain virallisissa yhteyksissä sitä nimihirviötä.
Tusinan vuosia myöhemmin makasin pitkään sairaalassa pentujani odottaessani. Siinä hormonihuuruissa olin yhtäkkiä ihan varma, että mun on saatava oma nimeni takaisin ja kaksosille täytyy antaa mun sukunimi. Silloin oli jo mahdollista pudottaa kaksiosaisen nimen jälkiosa pois, mutta ilmoitus olisi pitänyt käydä itse tekemässä. Ystävättäreni kävi rekisterissä valtakirjan kanssa muutamaan kertaan polkemassa jalkaa, haki sairaalasta lisää todisteita ja saikin lopulta nimeni vaihdettua ilman asianajajaa ja onneksi ennenkuin pennut syntyivät.
Miehen näkökulmat asiaan olivat: Sä voit olla ihan minkäniminen itse haluat. Minä pidän oman nimeni. Ei mitään väliä mikä nimi pennuilla on, kunhan niiden etunimet on yhdessä hyväksytty.
Käytännössä perheen eri nimillä ei ole ollut mitään merkitystä: sekaanuksia ei ole syntynyt, enkä osaa kuvitella, että olisimme vielä yhtenäisempi perhe samannimisinä. Kyllä se yhteys syntyy ihan muista asioista.

Halo Efekti kirjoitti...

Hei ja onnea Valpurille!

Naimisiin mennessäni otin kaksoisnimen, jossa on tyttönimeni ja mieheni sukunimi. Halusin että nimeni edustaa niitä keneen olen sitoutunut. Minulla on siis myös tytär, jolla on sukunimenä tyttönimeni. Olin myös kerennyt elää yli 30 vuotta tyttönimelläni. Puhuttaessa käytän koko nimeäni noin puolella kerroista ja pelkkää tyttönimeäni toisella puolella, koska kaksoisnimi on niin pitkä että siinä menee herkästi kieli solmuun :) Kun kirjoitan johonkin omakätisen allekirjoituksen se on aina vain pelkkä tyttönimeni.

Nimiasia on ihan tärkeä juttu - kun sen kanssa on kuitenkin elettävä. Se on vähän sellainenkin asia että siinä on huono antaa yleispäteviä ohjeita toiselle, pitää tehdä niinkuin itsestä tuntuu oikealle.

Tyttönimeni on niin erikoinen että se kirjoitetaan jatkuvasti väärin. En anna sen häiritä itseäni vaan huumorilla noteeraan kaikki erilaiset variaatiot korjaamatta niitä väärinkirjoitettuja.