Hemmottelin juuri itseäni Sofia Coppolan Marie Antoinettella. Takanani elokuvateatterissa istui teinikuningattaren ikäisiä tyttösiä, jotka tiivistivät elokuvan pariin virkkeeseen.
”Että oli tylsä kuva.”
”Niinpä. Eihän tossa siis tapahtunut niin kuin mitään”, tytöt sanoivat kävellessään ulos.
Minä olen tosiaan muuttumassa keski-ikäiseksi tädiksi. Ajattelin nimittäin ihan samaan aikaan, että Coppolan elokuva on kaikkea muuta kuin tylsä, se on alusta loppuun silkkaa nousuhumalaa ja hurmosta, visuaalisesti rikas.
Tuleva kuningatar on elokuvan alussa epävarma lapsi vieraassa ympäristössä. Tutut ja rakkaat asiat ovat jääneet kotiin Itävaltaan sylikoiraa myöten, Ranskassa tavat ovat jäykkiä ja ihmiset pelottavia. Kruununprinsessan pitää äkkiä synnyttää Ranskalle perillinen, muuten hän jääkin ympäristölleen vieraaksi. Häkkilintua ahdistaa, vaikka häkki on ylellinen. Marie Antoinette pakenee tilannetta loputtomiin juhliin.
Coppolalla on moitteeton rytmitaju. Hän sotkee tyylikkäästi sekaisin nykyistä pop-estetiikkaa ja 1700-luvun esineistöä. Elokuva on ehkä kuvattu Versailles’ssa, mutta päättymättömien bileiden taustalla soi silti 80-luvun I want Candy. Rokokookengät on suunnitellut Manolo Blahnik.
Kirsten Dunst on oiva valinta kuningattareksi, samaan aikaa viettelevä ja viaton.
Marie Antoinette on hattaraa silmille, kevyttä ja karamellinväristä. Alkuun saattaa vaikuttaa siltä, ettei elokuvalla muuta annettavaa olekaan, että se on pelkkää söpöä hömppää tyttösille, väkinäinen rakkaustarinakin on saatu mukaan elokuvaan. Ranskassa tarinasta ilmeisesti ainakaan ei pidetty, Cannesissa yleisö buuasi elokuvan lopuksi.
Minäkin mietin teinityttösten tavoin elokuvateatterista poistuessani, miksi juuri tämä tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.
Historian kannalta teinikuningatar muistetaan vain siksi, että hän sattui istumaan silloin kuin istui valtaistuimella, hetkeä ennen vallankumousta. Ilman sitä hänen kohtalossaan ei ole mitään kovin tavatonta tai omalle ajalleen outoa. Marie Antoinette kaupattiin avioliittoon ja valtaistuimelle melkein lapsena, mutta sellainen oli ajan tapa. Kuninkaallisten lasten avioliitot olivat suurvaltapolitiikkaa eikä kukaan muuta niiltä odottanutkaan. 2000-luvun katsoja voi sääliä nukkeparkaa, mutta samaistuminen häneen on jo hyvin vaikeaa.
Historiallisena kuvauksena Marie Antoinette ei ole kovin merkittävä, varmastikaan.
Väittäisin silti, että jotain oleellista ja ajatonta Coppola on tavoittanut: tietyn riittämättömyyden tunteen, sen miten ihminen reagoi jatkuviin kohtuuttomiin vaatimuksiin vieraassa ja itselleen väärässä ympäristössä.
Loputtomat juhlat tuntuvat traagisilta juuri siksi, että me tiedämme niiden loppuvan pian. Elokuva päättyy, kun vallankumous alkaa. Giljotiinin putoamista katsojalle ei näytetä lainkaan, mutta silti koko elokuvan jännite on sen varassa.
Onko kukaan muu jo ehtinyt nähdä Marie Antoinettea?
”Että oli tylsä kuva.”
”Niinpä. Eihän tossa siis tapahtunut niin kuin mitään”, tytöt sanoivat kävellessään ulos.
Minä olen tosiaan muuttumassa keski-ikäiseksi tädiksi. Ajattelin nimittäin ihan samaan aikaan, että Coppolan elokuva on kaikkea muuta kuin tylsä, se on alusta loppuun silkkaa nousuhumalaa ja hurmosta, visuaalisesti rikas.
Tuleva kuningatar on elokuvan alussa epävarma lapsi vieraassa ympäristössä. Tutut ja rakkaat asiat ovat jääneet kotiin Itävaltaan sylikoiraa myöten, Ranskassa tavat ovat jäykkiä ja ihmiset pelottavia. Kruununprinsessan pitää äkkiä synnyttää Ranskalle perillinen, muuten hän jääkin ympäristölleen vieraaksi. Häkkilintua ahdistaa, vaikka häkki on ylellinen. Marie Antoinette pakenee tilannetta loputtomiin juhliin.
Coppolalla on moitteeton rytmitaju. Hän sotkee tyylikkäästi sekaisin nykyistä pop-estetiikkaa ja 1700-luvun esineistöä. Elokuva on ehkä kuvattu Versailles’ssa, mutta päättymättömien bileiden taustalla soi silti 80-luvun I want Candy. Rokokookengät on suunnitellut Manolo Blahnik.
Kirsten Dunst on oiva valinta kuningattareksi, samaan aikaa viettelevä ja viaton.
Marie Antoinette on hattaraa silmille, kevyttä ja karamellinväristä. Alkuun saattaa vaikuttaa siltä, ettei elokuvalla muuta annettavaa olekaan, että se on pelkkää söpöä hömppää tyttösille, väkinäinen rakkaustarinakin on saatu mukaan elokuvaan. Ranskassa tarinasta ilmeisesti ainakaan ei pidetty, Cannesissa yleisö buuasi elokuvan lopuksi.
Minäkin mietin teinityttösten tavoin elokuvateatterista poistuessani, miksi juuri tämä tarina ansaitsi tulla kerrotuksi.
Historian kannalta teinikuningatar muistetaan vain siksi, että hän sattui istumaan silloin kuin istui valtaistuimella, hetkeä ennen vallankumousta. Ilman sitä hänen kohtalossaan ei ole mitään kovin tavatonta tai omalle ajalleen outoa. Marie Antoinette kaupattiin avioliittoon ja valtaistuimelle melkein lapsena, mutta sellainen oli ajan tapa. Kuninkaallisten lasten avioliitot olivat suurvaltapolitiikkaa eikä kukaan muuta niiltä odottanutkaan. 2000-luvun katsoja voi sääliä nukkeparkaa, mutta samaistuminen häneen on jo hyvin vaikeaa.
Historiallisena kuvauksena Marie Antoinette ei ole kovin merkittävä, varmastikaan.
Väittäisin silti, että jotain oleellista ja ajatonta Coppola on tavoittanut: tietyn riittämättömyyden tunteen, sen miten ihminen reagoi jatkuviin kohtuuttomiin vaatimuksiin vieraassa ja itselleen väärässä ympäristössä.
Loputtomat juhlat tuntuvat traagisilta juuri siksi, että me tiedämme niiden loppuvan pian. Elokuva päättyy, kun vallankumous alkaa. Giljotiinin putoamista katsojalle ei näytetä lainkaan, mutta silti koko elokuvan jännite on sen varassa.
Onko kukaan muu jo ehtinyt nähdä Marie Antoinettea?
1 kommentti:
Näin elokuvan viime viikolla.
Yhdyn arvioosi elokuvasta täydellisesti:
"Coppolan elokuva on kaikkea muuta kuin tylsä, se on alusta loppuun silkkaa nousuhumalaa ja hurmosta, visuaalisesti rikas."
Kirsten Dunst oli parempi kuin hyvä valinta teini-kuningattareksi. Muistelen ajatteleeni leffateatterissa: kunpa tämä värikylläinen elokuva voisi vain jatkua, jatkua ja jatkua. Leffalla oli näes hyvä timing, ulkona odottaisi pimeä ja loskainen marraskuu. Niin suuri kontrasti.
Jos sallit tähtimäärän (1-5), niin täydet viisi!
Lähetä kommentti