15.11.06

Marikki: "Nimen sain, nimen annoin."


Olen valinnut blogini nimen samoilla perusteilla kuin lasteni nimet. Kun olin pieni, suunnittelin perheitä, joissa oli kymmenen tai kaksitoista lasta. Kirjoitin tärkeisiin vihkoihini kaikkien lasten nimet, toisia nimiä myöten. En haaveillut häistä tai omista vauvoista, mutta haaveilin siitä, että saisin antaa lapsilleni nimet.

Vanhempiani syytin asiasta. He olivat mielestäni katkerasti epäonnistuneet nimeni suhteen. Heidän olisi pitänyt tietää ja tajuta, että melkein joka toinen - siltä minusta tuntui - heidän ikätoverinsa haluaisi antaa lapselleen saman nimen kuin mitä he antoivat minulle. Mutta he eivät tajunneet. Itse asiassa heillä ei ollut siitä aavistustakaan. He olivat suunnitelleen minulle nimeä Elisa, mutta sitä nimeä ei minulle annettu, ja olin siitä jonkin aikaa varsin katkera.

Sukunimestä en voinut syyttää ketään. Kannoimme kaikki samaa nimeä. Se oli ikävä. Sellainen, josta tulee ensimmäisenä mieleen tyhmiä asioita, hulluutta ja sekopäisyyttä. Ei sellaista nimeä pieni tyttö kanna mielikseen. Aikuisena totuin nimeen, ja ajattelin, että olkoon mieluummin persoonallinen, selkeä nimi, kuin mikään virtanen tai lahtinen.

Päädyin lopulta valitsemaan oman nimeni. En rakastunut virtasen poikaan, vaan pienen suvun persoonallisen nimen kantajaan. Otin hänen nimensä ja samaan syssyyn muutin etunimeäkin. Minulla on nyt mieluinen, kaunis nimi, sen entisen tavallisista tavallisimman ja vähän omituisen yhdistelmän sijalla.

Minusta tuntuu vähän, että ennen olin enemmän vanhan nimeni kaltainen tai ainakin tunsin itseni sellaiseksi. Ja elettyäni nyt nämä kymmenen vuotta uuden nimen kanssa on ikään kuin olisin itsekin itselleni vähän mieluisampi. Joskus joku sanoo: "Sinullapa on kaunis nimi. Hymyilen ja nautiskelen vähän. Ajattelen, että minulla on siihen oikeus, kun sentään niin pitkään kannoin sitä tavallista ja vähän rumaa.

Kun pääsin nimeäjän paikalle, etsin nimeä pitkään ja hartaudella. Ei tietenkään mitään aivan tavallista, mutta ei erikoistakaan. Kaunista, mutta ei lapsellista tai hörhöä. Yksinkertaista, selkeää. Vieraskielisiin en kiintynyt, enemmän rakastan omaa kieltä. Hain piirtoja luonnosta, läheltä, hyvästä, pyhästä, ikiaikaisesti läsnä olevasta. Niin päädyin lasteni nimiin. Ja blogista, siitä tuli Kuusi.

Kirjoittaja: Marikki www.kuusi.blogspot.com

13 kommenttia:

antitäti kirjoitti...

Nimet on NIIN vaikeita - sen huomaa kirjastossa asiakaspalvelussa, kun ainakin joka viikkoa joku hakee nimikirjoja. Vilkunan perinteinen etunimikirja on hyvä, mutta itse suosin Nummelin-Teerijoki: Osma, Ranja, Vilmiina. Se on ihana.

Omalle esikoiselle on nimi valittu, kun olin 12. Sen nimisista olin kuullut yhdestä, ja sekin ohimennen huoltsikalla. Mistäs minä tiesin, että kaikki muutkin olivat sillä samalla huoltsikalla ja esikoisen syntymävuonna se oli kymmenen suosituimman nimen joukossa, ja nyt samalla luokalla on samanniminen lapsi. Argh.

Marikki kirjoitti...

Hih :-), juuri tuontapaista tarinaa vanhempanikin kertoivat minulle... En mitenkään meinannut uskoa sitä, ennen kuin nyt, lapsia nimettyäni. Minunkin suosikkilistoillani oli nimiä, joiden en mitenkään olisi voinut kuvitella olevan kymmenen kärjessä, mutta siellä ne kuitenkin olivat.

Mistähän nämä nimimuodit tulevat? Nyt ovat selvästi tietynlaiset vanhat nimet uudella kierroksella; mutta vain osa vanhoista, osa ei edelleenkään kelpaa kenellekään. Niin, ja kun olen lasten/nuorten kanssa tekemisissä, alkavat jotkut oman sukupolven tai vähän vanhemman nimet olla niin harvinaisia, että varmaan ne jonkin ajan kuluttua kuulostavat raikkailta ja uusilta!

Tui kirjoitti...

Jotenkin tuntuu, että nimet ovat ilmassa. Eeso Kiviniemi on tainnut kirjoittaa jotain nimimuodistakin. On varmaan niin, että oman ja vanhempien ikäpolven nimet eivät innosta, mutta isovanhempien nimet ovat jo sopivan kaukaisia.

Mieltyminen johonkin nimeen on saman tyyppistä kuin lempikirjaan mieltyminen. Se ei ole aivan järjellä selitettävissä. Nimiin liittyvät assosiaatiot ovat merkittäviä. Kauniskaan nimi ei sovellu omalle muksulle, jos nimi tuo mieleen vähemmän mukavia ihmisiä tai vääränlaiset julkkikset.

allyalias kirjoitti...

Minusta on tylsää jos pitää antaa nimi omien vanhempien tai esivanhempien mukaan. Ja taitaa olla muidenkin mielestä sillä tapa on kai häviämään päin. Minusta nimen pitäisi olla jotain persoonallista (ehkei kuitenkaan liian) ja mittatilaustyönä valittua.

Minä en ollut lapsena tyytyväinen omaan nimeeni, varsinkin toinen etunimi oli minulle suuri häpeän paikka.

Anonyymi kirjoitti...

Tulen tosi syvältä maaseudulta. Äitini kertomaa:
Kun minua ristittiin 60- luvun alkupuolella, oli pappi kysynyt äidiltä:"Onko se nimi edes almanakassa?"
Sain sitten käydä kansa- ja oppikoulut ja lukiot ainoana Marjona koko koulussa. Niin erikoinen nimi se siihen aikaan oli, varsinkin syvällä maaseudulla.
Nyttemmin olen törmännyt omaan etunimeeni paljon, mutta en häiritsevän usein. Olen aina pitänyt omasta etunimestäni. Kiitos siitä äidilleni.

kävelyllä kirjoitti...

Nimiasiat ovat tosiaankin mielenkiintoisia! Jäin miettimään tuota nimimuotiasiaa - että miten pienestä ne onkaan kiinni joskus nekin asiat. Että on kyllä Kerttu-vauvoja, muttei Terttuja ja Anni-tyttöjä, muttei Annikki-nimisiä. Kalevit, Erkit ja Teuvot taitavat kadota mutta Paavoja, Urhoja ja Taneleita kyllä löytyy!

Omille lapsilleni annoin rakkaudella valitut, sukuun kuulumattomat ja omiin ihanteisiin liittyvät nimet ja vähän pitkin hampain ne tuntuvat mokomille kelpaavan.

Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...

Minulla taas on jo viides sukunimi. Takana on yksi adoptio ja kaksi avioliittoa, kolmas menossa. Mitä etunimeeni Ritva tulee, pidän siitä, vaikka koululuokallani olikin kaksi muutakin saman nimistä. Ja Italiassa minusta on tullut Rita. Sehän on ihan eri nimi.
Tyttäristäni ei kumpikaan käytä omaa nimeään kuin virallisissa papereissa Miljasta on tullut Milli, ja Soinnusta Susi.
Selailin äskettäin Wikipedian etunimiluetteloa. Kylläpäs on tullut paljon uusia, ihan outoja nimiä.

17/11/06 00:45

sikuri kirjoitti...

Entäpäs, jos et koskaan tapaa samannimistä lasta? Vasta aikuisena tapasin ensimmäisen ja viimeisen kaimani. Eiks tääkin oo kamalaa? Olla niin kauhee nimi, ettei kukaan muu sitä huoli?

Luke kirjoitti...

Niin tai sitten se oma nimi on 'väärän sukupolven' nimi. Ristimänimeni on ollut kovin suosittu n. 15-20 v. ennen syntymääni. Eli oman ikäluokan kaimoja en ole tavannut, samannimiset ovat olleet vanhempia tätejä.

Louhi kirjoitti...

Minä olen aina ollut ylpeä etunimistäni. Kun muille sisaruksille sattui senhetkiset muotinimet, minä sain etunimet, joita en muilla ole juuri tavannut. Olen eläessäni tuntenut kaksi etunimikaimaa.

Tunnesyistä luovuin tyttönimestä. Sain harvinaisen sukunimen tavanomaisen ja yleisen sukunimen tilalle. Silti nimeni on edelleenkin erittäin suomalainen. Olen kiintynyt nykyiseen nimeeni.

Myös lapsilleni halusimme antaa kauniit, suomalaiset nimet, silti harvinaiset ja esivanhempien nimiperintöä noudattaen. Vaikka suunnittelin lapsena omille lapsille nimiä, mikään niistä ei toteutunut. En sure sitä. Nämä nimet ovat hyviä. Mielestäni olemme onnistuneet nimivalinnassa hyvin.

Rune kirjoitti...

Nuorimmaiseni poikani nimi on Stefan Erik Ilmari Snellman. Nimet on annettu siten että Stefan tulee valokuvaaja Stefan Bremeristä (jota suuresti kunnioitan valokuvataiteilijana ja ihmisenä), Erik taasen isäni nimestä ja Ilmari on tullut Ilmari Hihnalasta jolla oli Jyväskylän torikeskuksessa lihakauppa jonka nimi oli "Ilmarin lihahihna". ja huom! katsokaa/lukekaa nimikirjaimet S.E.I.S...mitäs siihen sanotte???

Oma nimeni Rune Christer on aika suosittu nimi ruotsalaisten/suomenruotsalaisten keskuudessa. Jyväskylässä missä nykyisin (n. 25 v.) asun en ole tavannut toista Rune nimistä. Äitini sisko oli aikoinaan antamassa minulle nimeä Moses. Ajatelkaapas, Moses Snellman...voi kiesus...etten paremmin sanoisi!!!

P.S. Nimet on kyllä aika jänskiä!!!

Outo Emo kirjoitti...

Mulla oli myös lapsesta lähtien selvillä minkälaiset nimet antaisin tyttärilleni. Elämä koetteli antamalla kaksospojat ja näille ainukaisille olisin halunnut antaa nimiksi Oula ja Ariel. Mutta nimet olivat Miehelle liian eksoottiset ja sorvasimme astetta tavallisemmat. Onnistuimme löytämään suht hyvän tasapainon harvinaisen ja omituisen välimailta: toisen pennun kaimaan olen törmännyt vain kerran, toisen harvakseltaan. Pahin käpsäys oli se että juuri R-,S- ja T-vikaiselle osui se nimi, josta kaikki hankalat kirjaimet löytyivät ja osa kertautuu vielä sukunimessäkin. Mutta puheterapian jälkeen sekin on muisto vain.