Ahneus

”Lattialla kamarinoven vieressä oli pino avaamattomia sokerilaatikoita. Sohvanpäätyä vasten oli ladottu kymmenittäin suklaarasioita, itse asiassa joka puolella keittiötä oli jos jonkinlaisia makeisia, ikkunalaudoilla, peltiämpäreissä ulko-oven pielessä, sohvan alla, tiskipöydällä. Karamellipusseja, siirappi- ja fariinisokeri- ja hunajapurkkeja, pastillirasioita.
--
Makea ravinto, se oli syynä siihen että hän yhä eli, että hän surkeudestaan huolimatta oli yhä niin käsittämättömän vahva ja kestävä. Niin iso ruho kuin hänen oli hirvittävän painava kantaa, kuin tynnyrillinen suolasilavaa, vain makeiset sisälsivät tarvittavan määrän ravintoa, ilman niistä saatavaa voimaa hän makaisi tässä kuin valas kuivalla maalla. Kun työnsi suunsa täyteen rusinoita ja fariinisokeria, silloin pystyi sytyttämään lampun ja kantamaan puut sisään ja panemaan tulen uuniin, ainakin niin kauan kuin suupalaa kesti.
--
Hän kuvitteli, Olaf sanoi, hän kuvitteli joskus että oli olemassa jotain mitä hän ei vielä ollut maistanut, täydellinen makeinen, että kaikki mitä hän tähän saakka oli kokeillut oli ollut vain esimakua, hän uskoi että hunaja ja rintasokeri ja suklaapalat viittasivat johonkin, joka oli niin makeaa ettei sitä voinut sanoin kuvailla. ”
Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä, s. 34-35, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1996

Lapset ovat ahneita, jos he yrittävät omia litran jäätelöpakkauksesta muita isompaa siivua tai kolmatta kakunpalaa. Aikuiset osaavat olla korrektisti kahvipöydässä, heidän ahneutensa on näkymättömämpää. Jos se on ruoka-ahneutta, niin se toteutuu helpoimmin yksin kotona keksipaketin tai suklaalevyn kanssa.

Ahneus on likellä kohtuuttomuutta, mutta siinä missä kohtuuttomuus on määrän ylittämistä, ahneus on sisäistä tyytymättömyyttä siihen, mitä on käsillä tässä ja nyt. Torgny Lindgrenin Kimalaisen medessä Olaf haaveilee täydellisestä makeisesta, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan maistanut. Ahneen pitäisi mielestään olla jossakin muualla kuin on, tehdä muuta kuin tekee tai toisella tavalla, tavoittaa lisää ja paremmin sitä epämääräistä jotakin, jota myös elämiseksi kutsutaan.

Tietyt ahneuden muodot hyväksytään ahkeruuden tai aktiivisuuden nimissä. Uraputkessa puurtavat jatkavat päiväänsä ylitöillä eivätkä vapaallakaan ole vastaamatta firman puheluihin. Elämysahneet taas laukkovat kurssilta toiselle ja tapaavat siinä välissä pari ystäväänsä, menevät nukkumaan puolen yön jälkeen ja lähtevät aamuvarhain kuntolenkille. Silti ahneelta uhkaa koko ajan jokin mennä ohi, se tärkein projektityö ei toteudukaan, kohuttu uutuuselokuva jää näkemättä. Ahne ei tule kylläiseksi.

Ystävä ihmetteli, miksei joogan jälkeen olo ollutkaan hyvä ja rentoutunut. Sitten hän tajusi ahnehtivansa tunneilla: raajat piti taivuttaa ääriasentoihin, sillä pienillä liikkeillä hän ei olisikaan tarpeeksi hyvä joogaaja eikä näyttäisi muiden kurssilaisten silmissä mahdollisimman tehokkaalta. Itse ahnehdin kirjoja, en malta lukea yhtä loppuun, vaan aloittelen viittä yhtä aikaa ja etsin sitä ”parasta”, joka ”kannattaa” lukea loppuun asti. Enhän halua hukata aikaa mitättömyyksiin.

Ahneuteen liittyy luopumisen vaikeus. Kun kirjoitan, säilyttelen viittä versiota samasta tekstistä ”varmuuden vuoksi”, jos niitä joskus kumminkin tarvitsin. Samaan aikaan en malta pysähtyä jo saatuihin ideoihin ja kehitellä niitä, vaan kuvittelen että mutkan takana on se vielä parempi, se täydellinen. Tynkätiedosto tiedoston perään kertyy kovalevylle – kas, olenhan ollut ahkera ja tuottelias, olen ollut olemassa. Kauhistus, jos aika ja elämä loppuvat kesken ennen kuin ehdin löytää sen mitä olen etsimässä, siis sen täydellisen idean ja sille toteutuksen.

Ahne minä pelkää valitsemista, sillä valitsemalla sulkee jotakin pois mahdollisista tulevaisuuksista. Siispä soudan ja huopaan eri vaihtoehtojen välillä ruokakaupan tiskilläkin. Ottaisinko viiliä vai jogurttia? Maustettua vai maustamatonta? Mitä siitä etten oikeasti tarvitsisi molempia, kun kumminkin haluan? Mitä enemmän yritän rajoittaa haluamisiani, sitä enemmän haluan ja mainoksetkin haluavat että haluan – olen siis ahneuteni vanki, haluan viilin JA jogurtin silläkin uhalla, että jompikumpi pääsee vanhenemaan jääkaapissa.

Ahnetta ajaa eteenpäin haluamisen ja kokemisen vimma. Samalla haluaminen ja kokemusten etsiminen jumittavat: jotta voisi aidosti kokea ja kohdata uutta, pitäisi olla valmis myös luopumaan. Kaikkia henkisiä ja aineellisia nippeleitä ja nappeleita ei kannattaisi omia itselleen, mutta ahne ei osaa hellittää. Siksipä kirjahyllyssäni kummittelee mappirivi, jonka vanhimmat paperit ovat viidentoista vuoden takaa. En minä niitä ole moneen vuoteen tarvinnut, mutta saattaisin tarvita, ehkä kenties. Sitten joskus.

Ahne vaatii itseltään ja muilta, on tyytymätön vanhaan, sitkuttelee tulevaisuutta ja mutkuttelee nykyisyyttä. Jos olisinkin muuttanut Helsinkiin, jos olisinkin alkanut opiskella luonnontieteitä, jos olisinkin alkanut seurustella sen kurssi-ihastukseni kanssa, olisin kenties saanut enemmän kuin minulla on nyt – kenties, sitähän en ikinä saa selville. Sitten kun vuodenvaihteessa olen lomamatkalla, niin siitä otan kyllä kaiken irti.

Niin, tässä välissä jossakin on se nykyhetki. Pitää siteerata Kai Niemistä (Kokoelmasta En minä tiedä, vuodelta 1985, kustantaja Tammi).

"Elämä on kuin hyvä juusto: ensin höyläät ohuen viipaleen, maistelet, viivyttelet, nautit; sitten vedät toisen, kolmannen viipaleen, tunget niitä suuhusi yhä nopeammin, lopulta heität juustohöylän tiskipöydälle ja otat veitsen, kuorit koko kimpaleen ja pilkot sen paksuiksi palasiksi joita ahmit kunnes alkaa närästää. Lihot; nenäsi ja niskasi ovat täynnä punaisia näppylöitä, etkä enää piittaa koko juustosta: mielesi alkaa tehdä sipulimakkaraa. Sellaista on elämä."
Kirjoituksen valokuva: RA