22.10.06

Ahneus


”Lattialla kamarinoven vieressä oli pino avaamattomia sokerilaatikoita. Sohvanpäätyä vasten oli ladottu kymmenittäin suklaarasioita, itse asiassa joka puolella keittiötä oli jos jonkinlaisia makeisia, ikkunalaudoilla, peltiämpäreissä ulko-oven pielessä, sohvan alla, tiskipöydällä. Karamellipusseja, siirappi- ja fariinisokeri- ja hunajapurkkeja, pastillirasioita.
--
Makea ravinto, se oli syynä siihen että hän yhä eli, että hän surkeudestaan huolimatta oli yhä niin käsittämättömän vahva ja kestävä. Niin iso ruho kuin hänen oli hirvittävän painava kantaa, kuin tynnyrillinen suolasilavaa, vain makeiset sisälsivät tarvittavan määrän ravintoa, ilman niistä saatavaa voimaa hän makaisi tässä kuin valas kuivalla maalla. Kun työnsi suunsa täyteen rusinoita ja fariinisokeria, silloin pystyi sytyttämään lampun ja kantamaan puut sisään ja panemaan tulen uuniin, ainakin niin kauan kuin suupalaa kesti.
--
Hän kuvitteli, Olaf sanoi, hän kuvitteli joskus että oli olemassa jotain mitä hän ei vielä ollut maistanut, täydellinen makeinen, että kaikki mitä hän tähän saakka oli kokeillut oli ollut vain esimakua, hän uskoi että hunaja ja rintasokeri ja suklaapalat viittasivat johonkin, joka oli niin makeaa ettei sitä voinut sanoin kuvailla. ”

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä, s. 34-35, suom. Rauno Ekholm, Tammi 1996

Lapset ovat ahneita, jos he yrittävät omia litran jäätelöpakkauksesta muita isompaa siivua tai kolmatta kakunpalaa. Aikuiset osaavat olla korrektisti kahvipöydässä, heidän ahneutensa on näkymättömämpää. Jos se on ruoka-ahneutta, niin se toteutuu helpoimmin yksin kotona keksipaketin tai suklaalevyn kanssa.

Ahneus on likellä kohtuuttomuutta, mutta siinä missä kohtuuttomuus on määrän ylittämistä, ahneus on sisäistä tyytymättömyyttä siihen, mitä on käsillä tässä ja nyt. Torgny Lindgrenin Kimalaisen medessä Olaf haaveilee täydellisestä makeisesta, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan maistanut. Ahneen pitäisi mielestään olla jossakin muualla kuin on, tehdä muuta kuin tekee tai toisella tavalla, tavoittaa lisää ja paremmin sitä epämääräistä jotakin, jota myös elämiseksi kutsutaan.

Tietyt ahneuden muodot hyväksytään ahkeruuden tai aktiivisuuden nimissä. Uraputkessa puurtavat jatkavat päiväänsä ylitöillä eivätkä vapaallakaan ole vastaamatta firman puheluihin. Elämysahneet taas laukkovat kurssilta toiselle ja tapaavat siinä välissä pari ystäväänsä, menevät nukkumaan puolen yön jälkeen ja lähtevät aamuvarhain kuntolenkille. Silti ahneelta uhkaa koko ajan jokin mennä ohi, se tärkein projektityö ei toteudukaan, kohuttu uutuuselokuva jää näkemättä. Ahne ei tule kylläiseksi.

Ystävä ihmetteli, miksei joogan jälkeen olo ollutkaan hyvä ja rentoutunut. Sitten hän tajusi ahnehtivansa tunneilla: raajat piti taivuttaa ääriasentoihin, sillä pienillä liikkeillä hän ei olisikaan tarpeeksi hyvä joogaaja eikä näyttäisi muiden kurssilaisten silmissä mahdollisimman tehokkaalta. Itse ahnehdin kirjoja, en malta lukea yhtä loppuun, vaan aloittelen viittä yhtä aikaa ja etsin sitä ”parasta”, joka ”kannattaa” lukea loppuun asti. Enhän halua hukata aikaa mitättömyyksiin.

Ahneuteen liittyy luopumisen vaikeus. Kun kirjoitan, säilyttelen viittä versiota samasta tekstistä ”varmuuden vuoksi”, jos niitä joskus kumminkin tarvitsin. Samaan aikaan en malta pysähtyä jo saatuihin ideoihin ja kehitellä niitä, vaan kuvittelen että mutkan takana on se vielä parempi, se täydellinen. Tynkätiedosto tiedoston perään kertyy kovalevylle – kas, olenhan ollut ahkera ja tuottelias, olen ollut olemassa. Kauhistus, jos aika ja elämä loppuvat kesken ennen kuin ehdin löytää sen mitä olen etsimässä, siis sen täydellisen idean ja sille toteutuksen.

Ahne minä pelkää valitsemista, sillä valitsemalla sulkee jotakin pois mahdollisista tulevaisuuksista. Siispä soudan ja huopaan eri vaihtoehtojen välillä ruokakaupan tiskilläkin. Ottaisinko viiliä vai jogurttia? Maustettua vai maustamatonta? Mitä siitä etten oikeasti tarvitsisi molempia, kun kumminkin haluan? Mitä enemmän yritän rajoittaa haluamisiani, sitä enemmän haluan ja mainoksetkin haluavat että haluan – olen siis ahneuteni vanki, haluan viilin JA jogurtin silläkin uhalla, että jompikumpi pääsee vanhenemaan jääkaapissa.

Ahnetta ajaa eteenpäin haluamisen ja kokemisen vimma. Samalla haluaminen ja kokemusten etsiminen jumittavat: jotta voisi aidosti kokea ja kohdata uutta, pitäisi olla valmis myös luopumaan. Kaikkia henkisiä ja aineellisia nippeleitä ja nappeleita ei kannattaisi omia itselleen, mutta ahne ei osaa hellittää. Siksipä kirjahyllyssäni kummittelee mappirivi, jonka vanhimmat paperit ovat viidentoista vuoden takaa. En minä niitä ole moneen vuoteen tarvinnut, mutta saattaisin tarvita, ehkä kenties. Sitten joskus.

Ahne vaatii itseltään ja muilta, on tyytymätön vanhaan, sitkuttelee tulevaisuutta ja mutkuttelee nykyisyyttä. Jos olisinkin muuttanut Helsinkiin, jos olisinkin alkanut opiskella luonnontieteitä, jos olisinkin alkanut seurustella sen kurssi-ihastukseni kanssa, olisin kenties saanut enemmän kuin minulla on nyt – kenties, sitähän en ikinä saa selville. Sitten kun vuodenvaihteessa olen lomamatkalla, niin siitä otan kyllä kaiken irti.

Niin, tässä välissä jossakin on se nykyhetki. Pitää siteerata Kai Niemistä (Kokoelmasta En minä tiedä, vuodelta 1985, kustantaja Tammi).

"Elämä on kuin hyvä juusto: ensin höyläät ohuen viipaleen, maistelet, viivyttelet, nautit; sitten vedät toisen, kolmannen viipaleen, tunget niitä suuhusi yhä nopeammin, lopulta heität juustohöylän tiskipöydälle ja otat veitsen, kuorit koko kimpaleen ja pilkot sen paksuiksi palasiksi joita ahmit kunnes alkaa närästää. Lihot; nenäsi ja niskasi ovat täynnä punaisia näppylöitä, etkä enää piittaa koko juustosta: mielesi alkaa tehdä sipulimakkaraa. Sellaista on elämä."
Kirjoituksen valokuva: RA

8 kommenttia:

Luke kirjoitti...

Tämä taitaa osin olla kommenttini Veloenan mainioon Kohtuuttomuus-artikkeliin, josta kovin mielelläni olisin jotakin sanonut, mutta sanottavaa olisi ollut sen verran paljon, että mykistyin kokonaan.

Maria kirjoitti...

Ymmärrän tuota Lindgrenin makeasta elävää henkilöä. " Kun työnsi suunsa täyteen rusinoita ja fariinisokeria, silloin pystyi..."

Ehkä hän kompensoi (jotakin suurta) menetystä ahnehtimalla (jotakin joka tuhoaa hänet)?

Jospa ahneus onkin eräänlaista kompensointia? Ainakin joissakin tapauksissa.

sikuri kirjoitti...

Ahneutta nähdään monenlaisena - säästäjän ahneus, hamsterin ahneus. Pahiten minua harmittaa poliitikoissa itävä ahneus. Heti kohta, kun he ovat "pallilla", saaneet hienon edustusasunnon, auton, ties mitä, elämä alkaa olla niin mukavaa isojen poikien leikeissä, että aikanaan rehelliset vaalilupaikset unohtuvat, ajatellaan puoluekurin mukaan, ollaan Presidentinmiehiä.
Eikö ahneus ole syynä sotiin, rikoksiin . . . Tätä voisi jatkaa loputtomiin.
Vanhojen kirjoitusten säilyttäminen on mielestäni kuitenkin suotavaa (koska minäkin teen sitä!), koska niistä voi löytää sen entisen itsensä, josta on jo kasvanut ulos, tai muuta mainiota.

sikuri kirjoitti...

Luke, kirjoituksesi ahneudesta on monipuolinen ja osuva. On puurrettava ja säilytettävä (pankkiin saatua rahaa ei ikinä voi käyttää, kun sen pitää lisääntyä) tai varastettava jne. Hyvä kirjoitus!

Luke kirjoitti...

Sikuri, ajattelen että pankkiin säästämiset ja kaiken joutavan säilyttämiset ovat suhteellisen vaatimattomia ahneuden muotoja (tunnustan heittäneeni muuttojen yhteydessä menemään kymmeniä keittiön laatikoihin jemmattuja muovipusseja ja leipäpussinsulkijoita ja pakettinaruja). Mutta pohjimmiltaan noissakin on (kai?) kyse siitä, ettei osaa suhtautua tarpeeksi luottavaisesti tulevaisuuteen, vaan kuvittelee että kohta (huomenna, ensi kuussa) koittavat huonot ajat, äkkiä leipä loppuu, rahaa ei ole, häätö uhkaa, kerjuulle lähdetään... Eli taustalla olisikin pelko siitä, ettei selviä tai pärjää sitten tulevaisuudessa. Ja esittäähän meikäläinen puritaaninen kulttuurikin, että olisi luvatonta nauttia siitä mikä on käsillä nyt, ei sitä sovi heittäytyä sadun heinäsirkaksi joka ilokseen kesän soittelisi, pitää olla työmuurahainen, joka pakertaa ja puurtaa ja lupaa nauttia "sitten kun" on saanut vielä vähän lisää.

Kenties tosiaan aiempi suuri menetys (jota ei ehkä edes muista) saa ahnehtimaan omaksi turvaksi lisää, enemmän.

sikuri kirjoitti...

Luke, ilmaisin tuossa edellä itseni huonosti. Luulen, että tarkoitin saituutta, joka sekin on ahneutta. Siis kun ei mitään voi kuluttaa, että "kertyy". Pitää koko ajan saada enemmän, mikään ei riitä. Valtaa tai rikkautta. Sensijaan ylensyöminen ei mielestäni ole ahneutta, vaan tunnemaailman häiriö. Mutta näyttää siltä, että kaikissa näissä kuolemansynneissä on rajankäyntiä.
(Kiits mun runojen osoitteiden korjaamisesta, olen uusi bloggerissa, enkä tiennyt . . . )

Luke kirjoitti...

Sikuri, taidamme puhua ihan samoista asioista. Ylensyömistä voi minusta nimittää ahneudeksi silloin kun se on "vain" satunnaista mässäilyä, muuten se on yhdenlaista riippuvuutta, tunne-elämän häiriötä. Tuo kirjoitukseni kaunokirjallisuuslainaus voi viedä harhaan, en sillä halunnut sanoa, että syömishäiriö olisi 'ahneutta' (silloin pitäisi alkoholismiakin kai pitää viinaan kohdistuvana ahneutena).

Mammona-ahneudesta tulee mieleeni Osku Pajamäen kirja "Ahne sukupolvi", jota en harmikseni ole ennättänyt lukea. Onko joku muu?

Anonyymi kirjoitti...

No ihan kuin minä, haluan liikaa kaikkea, en haluaisi luopua mistään.Esim. vaatteita minulla on niin paljon, ettei kaappeihin kunnolla mahdu. Himoitsen rahaa, odotan, että se tipahtaisi ahneisiin käsiini pilvistä. Sitä se ei tee, työstä se raha tulee. Nytkin köhin kun ahneuksissani hörpin liikaa kahvia. Sellainen minä olen.