Minut värvättiin mukaan kirjoittelemaan seitsemästä kuolemansynnistä ja hyveistä, joten niitäpä tässä pohdiskelen. Hyveen ja synnin käsitteet ovat tavallisen ihmisen arjessa vähän vieraita ellei ihminen ole uskovainen. Minä en ole, joten puhun tavallisesti mieluummin tutummilla, arkisemmilla sanoilla, kuten “hyvä ja paha”, “oikea ja väärä”, “myönteinen ja kielteinen”.
Miten oppi hyvästä ja pahasta liittyy kasvatukseemme? Miten se auttaa meitä kehittymään? Kyllä kai tarkoitus on kehittyä hyväksi ihmiseksi? Älä tee pahaa. Tee hyvää. Koulun ja kodin yhteisvaikutus, joskus kirkonkin, tuntuu meissä kaikissa. Punnitsemme näkemäämme ja kuulemaamme, vertaamme itseämme toisiin, muodostamme joko omat käsitykset asioista tai otamme pureskelematta vastaan muiden tehtailemat totuudet.
Miten voi olla vain seitsemän kuolemansyntiä? Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus, irstaus? Ovatkohan jotkut kiihkouskovaisten lahkot kehittäneet pidemmän listan? Ja toisaalta kysyn mikä ylpeyden lajeista on syntiä, mikä ei? Vai kaikkiko? Eikö isä saa olla ylpeä pojastaan? Mihin itsekkyys sijoittuu? Onko itsekkyys selkeästi pahe? Eikö joskus ole hyväksi olla itsekäs? (lue lisää...)
Valokuva: Bies/Stock.xchng
9 kommenttia:
Ah, paljon kysymyksiä! Kuten edellisissä keskusteluissakin on käynyt ilmi, synti-nimet eivät ole yksiselitteisiä. Rajankäyntiä riittää.
Missä iässä lapsi kysyy "Kuka minä olen?" Joillakin se saattaa jäädä ohi lapsuuden, ja mitä sit . . . ?
Hei Ulkonainen,
Lapsilla ja muilla tiedonhaluisilla on paljon kysymyksiä. Vastaukset ovat sitten asia erikseen. Minusta tuohon "kuka minä olen?" kysymykseen kannattaa vastailla aina pitkin vuotta, ja vielä olennaisempi henkisen kehityksen kannalta on "millaiseksi ihmiseksi pyrin?" Kaiken tämän kyselyn ja vastaamisen lomassa kannattaa tietysti kuunnella muitakin ihmisiä eikä heittää tuollaista kysymysryöppyä minkä minä sain aikaiseksi kun niin kovasti pähkäilin tätä asiaa :) Kiitos kommentista.
"Kysymysryöppy", kuten sitä nimität johtuu tietenkin siitä, että yriti valottaa asiaa mahdollisimman monipuolisesti, ja koska vastauksia saattaa olla jopa enemmän kuin kysymyksiä, niin kysymyksiä riittää. Mitä siis vastaamme lapselle, joka kysyy "Kuka minä olen?"
Eiköhän tuohon 'kuka minä olen?'-kysymykseen etsi jokainen (aikuinenkin) vastausta ajoittain elämänsä valintapaikoissa. Ja muiden ihmisten vastaukset (tyyppiä 'olet tuollainen/samanlainen kuin x') saattavat mennä ohi ja sivuun siitä kysyjän omasta kokemuksesta, etenkin jos on itsellä pyrkimys muutokseen.
Mitä vastata lapselle joka kysyy "Kuka minä olen"?
Vaihtoehtoja:
1) "Sinä olet suomalainen. Ihminen. Kansalainen. Tyttö/poika. Lapsi."
2) "Niin, sitä kannattaa kysyä. Mitä itse sanoisit?"
3) "Sinä olet minun lapseni. En tiedä miten olenkin saanut kaikista maailman lapsista juuri sinut lapsekseni, kaikkein ihanimman"
...
Keskustelu lapsen kanssa on tärkeää. Siinä on tilaisuus tutustua, antaa hyväksyntää, bondata, vahvistaa lapsen identiteettiä, antaa hänelle arvoja, käynnistää ajatteluprosesseja toivottuun suuntaan...
Siitä sitten edetään tuohon mitä Luke sanoo. Lapsi kasvaa aikuiseksi ja jatkaa ajatteluaan. Hänen ja meistä jokaisen kannattaa pitää johtotähtenä kahta kysymystä; Kuka minä olen? ja millaiseksi ihmiseksi haluan tulla?
Kiitos, Ulkonainen, Tämä oli kiva tehtävä. Kukin tietysti vastaa omalla tavallaan lapselle. Nuo ovat nyt ainakin tänään minun vastauksiani. Lapsen vuorosanat ja ilmeet pitää kuvitella mukaan. Tovottavasti hymyä, kiinnostusta, hämmästystä, innostusta.
On myös tärkeää tukea lapsen kyselyhalukkuutta. Tällä tarkoitan sitä, että suhtautuu vakavasti lapsen kysymyksiin eikä torju niitä vain siksi ettei osaa vastata. Jos kysymyksiä satelee kiireisenä hetkenä tai vnhemman ollessa väsynyt, voi selittää ettei ehdi tai väsymykseltä jaksa vastata juuri nyt mutta lupaa miettiä asiaa ja jutella siitä hieman myöhemmin. EI ehkä toimi kovin pienen lapsen kanssa.
Tui,
Oikein harmittaa joskus bussissa kun huomaa miten tylsistyneitä vanhemmat ovat lastensa kanssa keskustelemaan, vaikka lapsilla on tosi kivoja kysymyksiä. Luulisi että "kasvattaja" käyttää tilaisuuden hyväksi kun kyselyikä tulee ja opettaa lapselle asioita, omaa maailmankatsomustaan jne. Sitäpaitsi lapselle kannattaa esittää myös kysymyksiä eikä asettua pelkäksi vastauskoneeksi.
Pistin terapiablogiinkin hiukan juttua aiheesta, ja taidan ehtiessäni tehdä lisää tuosta kyselypuolesta:)
Terveisin Rita eli Kops
Jostain pääsin taannoin lukemasta, että kuolemansyntejä olisi kolmattakymmentä, mutta kai ne ovat sitten suhteellisen epävirallisia, (Tausta oli varmaan historian uskonnoista, uuden lahkon tai sitten uskontoon sitoutumattoman "osapuolen" esittämiä vastalauseita sen aikaiselle/nykyaikaiselle kulttuurille ja menolle) mutta kuten arvata saattaakin, jokaiselle "paheelle" on kuitenkin vastakohta, vastine, jota loogisuuden nimissä kutsutaan "hyveeksi". Sen teorian mukaan jokaisessa meissä on jonkinlaista "pahuutta", mutta sitä vastaan meissä jokaisessa on myös niitä "hyveitä".
Siitä etiikan/moraaliopin opettamisesta sitten vielä. Itse jättäen uskonnon nyt tältä osin ulkopuolelle ja ajatellen tieteellistä linjaa, pitäisin tiukkaa linjaa "kultaisen säännön" kanssa. "Tee se heille, mitä haluat heidän tekevän sinulle." Se opettaa hyvin, että mitä ei kannata ja mitä kannattaa tehdä, jos epäröi. Onhan tässäkin tietty porsaanreikiä jos pohtisimme ihmiskunnan kieroimpia mielemjuolahduksia rikoksien osalta, mutta näin lapsen kasvatuksen osalta olen erittäin myönteinen tämän kannalta.
Herätti kyllä paljon asioita mieleen tämä merkintä.
Sigurd,
Olen samaa mieltä tuosta kultaisesta säännöstä. Usein mietin miksi ihmiset eivät osaa toimia siten että antaisivat toiselle ihmiselle sitä mitä itsekin kaipaavat, esimerkiksi hyväksyntää ja tukea. Silloinhan he saavat sitä vastalahjaksi toiselta. Ellei se nyt ihan törppö ole :)
Lähetä kommentti