4.10.06

Kirjoittaminen on tapa olla olemassa

Kristiina Wallin on tamperelainen kirjailija, taidekirjansitoja ja sanataideohjaaja. Hän on kirjoittanut useita kuunnelmia, joista tuorein, Puhallus, esitetään YLE 1:n Radioteatterissa 10.12. Kristiinan esikoisrunokokoelma Kengitetyn eläimen jäljet ilmestyi viime vuonna Tammen kustantamana. Nono haastatteli Kristiinaa elokuussa.


Millainen on tyypillinen työpäiväsi kirjoittajana?

Tyypillinen työpäiväni kirjoittajana voi olla sellainen, että menen työhuoneelle heti aamulla ja kirjoitan uutta tekstiä tai muokkaan vanhaa intensiivisesti lounaaseen saakka. Lounaan jälkeen teen yleensä muita töitä. Paras vire kirjoittaa on aamulla, silloin olen lähellä omaa minää eikä maailman huiske ole vielä ehtinyt viedä mennessään. Mutta tyypillinen kirjoittamispäivä voi olla sellainenkin, etten kirjoita sanaakaan. Kävelen, teen asioita ilman päämäärää ja annan jonkin sanan tai mielikuvan tekeytyä ja kypsyä. Antaudun ja olen kasvualustana ajatuksille ja tunteille.

Miten pidät yllä kirjoittamista niinä aikoina, kun teet muuta työtä?

En ajattele, että kirjoittaakseni minun pitäisi kirjoittaa koko ajan. Silloin, kun opetustyö vie aikani, olen aivan rauhassa kirjoittamatta. En edes pyri kirjoittamaan joka päivä. Uskon, että silloin, kun en kirjoita, minun kerääntyy ajatuksia, tunteita ja mielikuvia, jotka purkautuvat myöhemmin tekstiksi. Sitä paitsi opetustyö ruokkii innostusta omaan kirjoittamiseen, koska siinä saa kohdata ihmisiä, joille sana on tärkeä, pysähtyä yhdessä tuon tärkeän äärelle, vaihtaa ajatuksia. Kirjansidontatyö vuorottelee usein kirjoittamisen kanssa niin, että kirjoitan aamupäivän ja sidon kirjoja tai teen taiteilijakirjoja iltapäivisin. Kun kädet tekevät työtä, sanat kasvavat piiloissaan.

Mitä erillinen työtila merkitsee sinulle?

Kun menen työhuoneelle kirjoittamaan, menen todella kirjoittamaan. Kotona saattaisin pestä pyykkiä, käydä kaupassa tai tehdä muita tekemättömiä töitä kirjoittamisen lomassa. Työhuone on paikka, jossa minun ei tarvitse etsiä kirjoittamisen virettä. Illalla voin jättää kirjaimet lojumaan pitkin pöytiä ja lattioita. Välillä tuntuu, että öisessä yksinäisyydessään ne hivuttautuvat lähemmäs toisiaan, vaihtavat paikkaa ja ovat aamulla odottamassa minua jollakin tavalla eri asennossa, nyrjähtäneenä oikeaan suuntaan. Kun lähden pois työhuoneelta, en yleensä tietoisesti ajattele kirjoittamista.

Miten määrittelet runon?

Runo on salaisuus, se on leikki ja hyppy tuntemattomaan. Runo on seikkailu, matka ilman määränpäätä, se on ilo ja kipu. Runo on kohtaamispaikka ja syli, kaipaus ja kosketus. Runon jälkeen ei ole enää entisellään.


Miten runosi syntyvät?

Eräs nelivuotias määritteli runon syntyprosessin jotenkin näin: ihminen kävelee maailmassa ja runo menee jalkapohjasta sisään ja sieltä se menee vatsaan ja tulee suusta ulos. Näin minunkin runoni syntyvät. En tiedä, koska aloitan jonkin tekstin kirjoittamisen. Suurin ja tärkein osa työstä tapahtuu tiedostamattomassa. Kun jokin on tekeytynyt siellä aikansa, minulle tulee kummallisen levoton olo. Kuljeskelen. Sitten jonakin sopivana hetkenä istun koneelle ja kirjoitan. Runo syntyy siitä, mitä elän, vaikka en suoraan omasta elämästäni kirjoitakaan. Sellaisia kirjoittamisen lähtökohtia, jotka osaan jäljittää, ovat usein kuvataide ja moderni tanssi. Niiden kieltä ymmärrän jollakin muulla kuin kielellisellä tasolla, ne puhuttelevat sitä, mikä on minussa piilossa. Usein mielessäni on sana tai kuva, joka ei jätä rauhaan. En tiedä, mihin se liittyy tai minkä asioiden kanssa se aikanaan asettuu dialogiin, mutta olen oppinut luottamaan siihen, että tuollaisesta kiusaavasta kuvasta tai sanasta syntyy yleensä jotakin. Kun jotakin syntyy, en suunnittele, vaan hyppään, sukellan, luotan.


Miksi kirjoitat?

Kirjoittaminen on keino jäsentää maailmaa ja sietää sitä, että loppujen lopuksi ei ymmärrä mitään, ei edes itseään. Kirjoittaminen on myös kommunikaatiota, mahdollisuus kohdata ja antaa ajatusten kietoutua toisiinsa. Jos runoni on tärkeä edes yhdelle lukijalle, olen onnellinen, että olen saanut kirjoittaa sen. Kirjoitan, koska en ole samalla tavalla olemassa, jos en kirjoittaisi. Silti en ajattele, että minä kirjoitan, vaan että jokin minussa kirjoittaa. Kirjoittaminen vaatii itsensä unohtamista ja läsnäoloa samaan aikaan. Kirjoitan myös siksi, että haluan tutkia sanoja ja kohtaamisia sanoissa. Välillä vihaan sanoja, koska niillä pystyy sanomaan niin kovin vähän, ne voidaan ymmärtää niin kovin väärin ja ne kantavat mukanaan niin kovin paljon lukkiutuneita merkityksiä, pimeää painoa. Mutta vaikka vihaan sanoja, kirjoitan, koska sanoissa voin tavoittaa edes jotakin siitä, mitä kohti kurotan. Kun kirjoitan, tutkin ihmisyyttä. Sen tehtävän edessä olen pieni ja voimaton, ja siksi en voi koskaan kyllästyä kirjoittamiseen.

Mitä tai keitä ovat kirjalliset esikuvasi?

Mannerin runojen äärellä olen aina auki ja vailla suojauksia. Duras pysäyttää minut hetkiin, joissa aika ei ole mitattavissa. Peltosen [Juhani]kieli, joka kulkee rekisteristä toiseen, saa minut hämmästymään. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. En osaa nimetä yhtä tai kahta kirjailijaa, joka olisi vaikuttanut minuun eniten. Kuljetan mukanani tekstikerroksia; paikkoja, henkilöitä, aikoja ja muistoja, elämiä, jotka lohduttavat minussa.


Mikä on mielestäsi proosan, lyriikan ja draaman kirjoittamisen keskeisin ero?

Lyriikan ja draaman kirjoittaminen on sillä tavalla samankaltaista, että molemmat tekstilajit sietävät isoja leikkauksia ja etenevät paljolti assosiaatioiden varassa. Molemmissa voi puikkelehtia, vaihtaa nopeasti suuntaa, pudota kaninkoloon ja nousta pinnalle toisessa todellisuudessa. Proosa on ainakin minulle, ainakin vielä, hitaampi ja raskaampi laiva. Haaveilen kyllä, että joskus kirjoittaisin proosaakin. Lyhyttä, tiivistä ja assosioivaa, mutta proosaa kuitenkin.

Mikä on suhteesi satuihin?

Kengitetyn eläimen jäljissä on paljon viittauksia satuihin ja myytteihin, samoin monissa kuunnelmissani. Oikeastaan se on yllättänyt minut. En ole ajatellut, että suhteeni satuihin tai myytteihin olisi jotenkin erityinen. Ehkä niiden korostuminen teksteissäni johtuu siitä, että sadut ja myytit kumpuavat lapsuudesta. Ja silloin kun kirjoitan, olen lapsi – leikin ja olen kaikkivoipa, rakennan maailman toisensa jälkeen.

Mikä muuttui esikoisen ilmestymisen jälkeen?

Eniten muuttui ympäristön suhtautuminen kirjoittamiseeni. Vaikka olin julkaissut tekstejä kuunnelmina jo ennen esikoiskirjaa, vasta kirjan julkaiseminen tuntui olevan ”oikeaa” kirjoittamista. Samalla minä henkilönä nousin kiinnostavaksi, aikaisemmin teksti oli ainoa, jolla oli merkitystä. Tuo ympäristön suhtautumisen muutos oli hämmentävää ja aika epämiellyttävääkin. Ihana muutos oli se, että nyt voin kohdata lukijoita ja tekstini päätyvät todennäköisemmin lukijoiden käsiin kuin silloin, kun kirjoittaminen oli harrastus. Pidän myös esiintymisestä, runojen lukemisesta yleisölle. Itse kirjoittamisessa, siinä tärkeimmässä, kirjailijaksi tulo ei ole muuttanut juuri mitään. Ehkä nyt luotan itseeni himpun verran enemmän ja annan itselleni paremmin luvan kirjoittaa silloinkin, kun tuntuu, että oikeastaan pitäisi tehdä jotakin hyödyllisempää. Yhä harvemmin putoan hyödyllisyyksien ja velvollisuuksien sudenkuoppaan.

Miten esikoisen jälkeen kirjoitetut runot suhteutuvat jo julkaistuihin?

Tuntuu, että olen liian lähellä uusia runoja suhteuttaakseni niitä mihinkään. Jo julkaistuihin runoihin pystyn suhtautumaan teksteinä, tarkastelemaan niitä edes jonkin verran ulkopuolelta, mutta uudet runot ovat vielä palasia minusta. Olen liian lähellä näkemään, muodostuuko jo julkaistuista runoista ja uusista runoista jatkumo vai leikkaanko nyt aivan toisaalle. En uskalla analysoida yhtään noita vastasyntyneitä, iloitsen vain, että ne ovat.

Mistä annat plussapisteitä kustantajallesi?

Avoimesta kommunikaatiosta ja mukana elämisestä. Ajattelin, että isossa kustantamossa asioiden hoitaminen olisi jotenkin etäistä, mutta se kuinka Tammessa on tultu lähelle ja tehty yhdessä töitä, yllätti positiivisesti.

Mikä olisi ohjeesi vielä julkaisemattomalle kirjoittajalle?
Lennä!


Linkkejä:
Kirjailijan kotisivut
Lukukeskuksen esittely
Tammen kirjailijaesittely

5 kommenttia:

sikuri kirjoitti...

Kysymykset ovat hyviä, asiallisia. Mielestäni Wallin vastaa rehellisesti ja rikkaasti. Hänen vastauksensa antavat vapauttavaa rohkaisua kirjoittamista ajattelevalle. Yksityiskohtia hän antaa, mutta kaikki kiteytyy hänen kirjoittajalle antamassaan neuvossa: "Lennä!" Kiitos hyvästä haastattelusta molemmille!

Rita Mentor kirjoitti...

Erittäin mukavaa ja opettavaista luettavaa. Kiitti. Eipä muuta kuin lähden tästä lentoon... Viuuh, suih, suih...

Valpuri kirjoitti...

Voi kun ilmaan pääsisikin, mutta kun nuo jalat on lyijyä...

Louhi kirjoitti...

Kiitos hyvästä haastattelusta. Oli ihastuttavaa lukea kirjailijasta ja hänen työskentelytavoistaan. Hän vaikuttaa sellaiselta ihmiseltä, joka on sinut itsensä kanssa.

Onkin aika heittää lopullisesti romukoppaan myytti ryyppäävistä ja rellestävistä runoilijoista, niistä, jotka ovat tehneet ruonoilijuudestaan - muka - elämääkin suuremman roolin.

P.S. Ihan päädyin kirjoittamishimon valtaan. : )

Maria kirjoitti...

Kyllä kirjoittaminen taitaa olla etupäässä työtä... tietysti jokainen toimii omalla tavallaan...