Inhimillinen heikkous ei järjesty siististi luetteloiksi. Minä lupasin siksi, että keksin meille kahdeksannen kuolemansynnin sitten, kun kaikki vakavammin otettavat rikkeet on käsitelty.
Sitten tajusin, etten osaa. En nimittäin pysty ottamaan mitenkään vakavasti niitä seitsemääkään.
Enimmäkseenhän niissä synneissä on kyseessä kohtuudesta ja tasapainosta, joistain on tullut jo melkein hyveitä. Ahneudesta ja ylpeydestä ainakin olisi silkkaa etua nyky-yhteiskunnassa. Viha, kateus ja laiskuus ovat jossain mittakaavassa sittenkin välttämättömiä meistä kunkin psyykkiselle hyvinvoinnille. Äärimmäisyyksiin ei toki sopisi mennä, mutta jossain määrin terve ihminen niitäkin tarvitsee. Kohtuuttomuus ruuassa ja juomassa kuulostaa enemmän sairaudelta kuin synniltä.
Ja irstaus sitten, kuka teistä ei hymyile salaa, kun päästään tähän kohtaan listaa.
Kuolemansynneistä on tullut keveitä, kliseisiäkin. Kymmenessä käskyssä on ehkä vielä tallella enemmän särmää, mutta syntejä pyörittelemällä ei vielä oikein pääse käsiksi ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Synnit ovat kiehtovia ja lystikkäitä kevytpaheita. Synnit ovat jotain, jota voi hauskasti testata käytännössä ylioppilaslehden artikkelissa. Ne ovat niitä, joihin se piirrettyjen sarvipäinen hahmo yrittää yllyttää, ja enkeli kieltää kesysti. Niiden uskonnollista merkitystä en tässä lähde nyt erittelemään, mutta kulttuurisesta merkityksestä on teho karissut ja kauan sitten.
Se todellinen pahuus on jotain muuta, siihen ei näin helpoilla kulttuurityökaluilla pääse käsiksi. Edes viha ei riitä selittämään lapsiprostituutiota tai orjuutta tai kidutusta. Keskitysleirejä tai kansanmurhia ei pysty puhumaan tyhjiin tai ymmärtämään, eivätkä ne silti mihinkään ilmiöinä katoa tai lopu.
Ja vaikeinta on tietenkin ymmärtää sitä, että hirveimpiäkin tekoja tekevät aivan tavalliset ihmiset. Meissä jokaisessa asuu sisällä myös se mahdollinen hirmuhallitsija. Onneksi useimmissa tapauksissa sillä ei ole tilaa toteuttaa itseään aivan vapaasti.
Ehkä voisin nimetä sen kahdeksannen syntini vaikka ahdasmielisyydeksi.
Se on vanhoista synneistä lähinnä laiskuutta, jos puhutaan nimenomaan hengen laiskuudesta. Vihastakin se on lainannut joitain piirteitä, polttoainetta se voi hakea vaikka ahneudesta. Siihen liittyy kuitenkin ehdoton uskomus oikeutuksesta mille tahansa teolle. Se on sitä jääräpäisintä ehdottomuutta, lujaa vakaumusta, kaikkeen uuteen ja erilaiseen kohdistuvaa raivoa, äärimmäistä konservatiivisuutta ja paikoilleen jämähtämistä. Se on meissä kaikissa.
Ja kun en osaa sitä paremmin kuvailla, annan vuoron eräälle filosofian klassikolle:
“And sin, young man, is when you treat people as things. Including yourself. That’s what sin is.”
“It’s a lot more complicated than that-”
“No. It ain’t When people say things are more complicated than that, they means they’re getting worried that they won’t like the truth. People as things, that where it starts.”
“Oh, I’m sure there are worse crimes-”
“But they starts with thinking about people as things…”
(Jos nyt ihan totta puhutaan, niin sitaatti oli kyllä varastettu Terry Pratchettin Fantasiaparodiasta Carpe Jugulum ja filosofiaa miettii siinä noita-akka nimeltä Muori Säävirkku)
Lisää laiskahkoa moralisointia löytyy vinttikamaristani
Sitten tajusin, etten osaa. En nimittäin pysty ottamaan mitenkään vakavasti niitä seitsemääkään.
Enimmäkseenhän niissä synneissä on kyseessä kohtuudesta ja tasapainosta, joistain on tullut jo melkein hyveitä. Ahneudesta ja ylpeydestä ainakin olisi silkkaa etua nyky-yhteiskunnassa. Viha, kateus ja laiskuus ovat jossain mittakaavassa sittenkin välttämättömiä meistä kunkin psyykkiselle hyvinvoinnille. Äärimmäisyyksiin ei toki sopisi mennä, mutta jossain määrin terve ihminen niitäkin tarvitsee. Kohtuuttomuus ruuassa ja juomassa kuulostaa enemmän sairaudelta kuin synniltä.
Ja irstaus sitten, kuka teistä ei hymyile salaa, kun päästään tähän kohtaan listaa.
Kuolemansynneistä on tullut keveitä, kliseisiäkin. Kymmenessä käskyssä on ehkä vielä tallella enemmän särmää, mutta syntejä pyörittelemällä ei vielä oikein pääse käsiksi ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Synnit ovat kiehtovia ja lystikkäitä kevytpaheita. Synnit ovat jotain, jota voi hauskasti testata käytännössä ylioppilaslehden artikkelissa. Ne ovat niitä, joihin se piirrettyjen sarvipäinen hahmo yrittää yllyttää, ja enkeli kieltää kesysti. Niiden uskonnollista merkitystä en tässä lähde nyt erittelemään, mutta kulttuurisesta merkityksestä on teho karissut ja kauan sitten.
Se todellinen pahuus on jotain muuta, siihen ei näin helpoilla kulttuurityökaluilla pääse käsiksi. Edes viha ei riitä selittämään lapsiprostituutiota tai orjuutta tai kidutusta. Keskitysleirejä tai kansanmurhia ei pysty puhumaan tyhjiin tai ymmärtämään, eivätkä ne silti mihinkään ilmiöinä katoa tai lopu.
Ja vaikeinta on tietenkin ymmärtää sitä, että hirveimpiäkin tekoja tekevät aivan tavalliset ihmiset. Meissä jokaisessa asuu sisällä myös se mahdollinen hirmuhallitsija. Onneksi useimmissa tapauksissa sillä ei ole tilaa toteuttaa itseään aivan vapaasti.
Ehkä voisin nimetä sen kahdeksannen syntini vaikka ahdasmielisyydeksi.
Se on vanhoista synneistä lähinnä laiskuutta, jos puhutaan nimenomaan hengen laiskuudesta. Vihastakin se on lainannut joitain piirteitä, polttoainetta se voi hakea vaikka ahneudesta. Siihen liittyy kuitenkin ehdoton uskomus oikeutuksesta mille tahansa teolle. Se on sitä jääräpäisintä ehdottomuutta, lujaa vakaumusta, kaikkeen uuteen ja erilaiseen kohdistuvaa raivoa, äärimmäistä konservatiivisuutta ja paikoilleen jämähtämistä. Se on meissä kaikissa.
Ja kun en osaa sitä paremmin kuvailla, annan vuoron eräälle filosofian klassikolle:
“And sin, young man, is when you treat people as things. Including yourself. That’s what sin is.”
“It’s a lot more complicated than that-”
“No. It ain’t When people say things are more complicated than that, they means they’re getting worried that they won’t like the truth. People as things, that where it starts.”
“Oh, I’m sure there are worse crimes-”
“But they starts with thinking about people as things…”
(Jos nyt ihan totta puhutaan, niin sitaatti oli kyllä varastettu Terry Pratchettin Fantasiaparodiasta Carpe Jugulum ja filosofiaa miettii siinä noita-akka nimeltä Muori Säävirkku)
Lisää laiskahkoa moralisointia löytyy vinttikamaristani
Valokuva: dlRitter/Stock.xchng
4 kommenttia:
Hyvin kirjoitettu. Rupesin miettimään että voiko todellinen pahuus olla jonkinlaista puutetta ymmärtää inhimillisiä tunteita. Pitäisikö välinpitämättömyyden olla kahdeksas kuolemansynti?
Välinpitämättömyyttä minäkin ajattelin siksi kahdeksanneksi. Sehän on vihan vastakohta ja ihan yhtä kaamea vallankäytön väline. Ja se on sitäpaitsi nykypäivänä vihaa hyväksytympikin synti...
Ahdasmielisyys on ika hyvä kahdeksanneksi, se sisältää kaikkea Valpurin mainitsemaa. Tosin ahdasmielisyyden takan voi olla myös pelkoa, pelkoa kohdata uusia ja erilaisia asioita, pelkoa kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja toimintamallejaan.Välinpitämättömyys sisältyy ahdasmielisyyteen, miksi ahdasmilinen piittaisi muista.
Välinpitämättömyys voisi olla tunneasteikon nollatila - ei vihaa, ei rakasta, ei välitä "I couldn't care less". Kuollut tila - vai onko?
Lähetä kommentti