9.10.06

Ylpeys





Kohdalleni osui ensimmäisestä ja "pahimmasta" kuolemansynnistä kirjoittaminen. Sattumoisin löysin runon, jossa ylpeys näkyy. Siispä aloitan sillä. Jos jotakuta turhauttaa runojen lukeminen, niin kursiivilla säkeisiin jaetun osuuden voi vallan mainiosti rullata näytöltä sivuun. Niin minäkin ennen tein. Toisaalta uteliaat voivat lukea lisää runoilijasta ja nimenomaisesta käännöskokoelmasta esimerkiksi Kiiltomadosta.


Ei, minä en halua mitään.
Johan sanoin etten halua mitään.

Älkää tuoko minulle johtopäätöksiänne.
Ainoa johtopäätös on kuolema.

Älkää tyrkyttäkö minulle taidekäsityksiänne!
Älkää puhuko minulle moraalista!
Viekää metafysiikka hiiteen!
Älkää ylistelkö täydellisiä järjestelmiä, älkää
latoko riviin eteeni tieteiden saavutuksia,
(tieteiden, herrajumala, tieteiden!)
tieteiden, taiteiden, modernin sivilisaation!

Mitä pahaa minä olen tehnyt jumalille?

Minä olen teknikko, mutta tekninen vain tekniikassa.
Sen ulkopuolella olen hullu ja olen sitä täysin oikeutetusti.
Täysin oikeutetusti, kuuletteko?

Jättäkää minut Jumalan tähden rauhaan!
Haluatteko että olisin naimisissa, mitätön, arkinen,
veronmaksukykyinen?

Haluatteko että olisin vastakohta, jonkin asian vastakohta?
Jos olisin joku toinen, olisin teille kaikille mieliksi.
Yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen!
Painukaa helvettiin ilman minua,
tai antakaa minun painua helvettiin omin neuvoin!
Miksi meidän pitäisi mennä yhdessä?

Älkää tarttuko minua käsipuolesta!
En pidä siitä että minua tartutaan käsipuolesta.
Haluan olla yksin.
Sanoin jo että olen yksin!
Mikä riesa että minusta halutaan seuraa!

Oi sininen taivas – sama kuin lapsuudessani –
ikuinen totuus, tyhjä ja täydellinen!
Oi lempeä, ikiaikainen ja mykkä Tejo!
Pieni totuus jossa taivas päilyy!
Oi jälleennähty murhe, Lissabon, muinainen ja nykyinen!
Mitään ette minulle anna, mitään ette ota pois
mitään sijaa ette saa tunteissani!

Jättäkää minut rauhaan! En viivy kauan, en koskaan viivy…
Niin kauan kuin viipyvät Kadotus ja Hiljaisuus
tahdon olla yksin.


(Fernando Pessoa: Lisbon Revisited (1923), s 139-140, kokoelmasta En minä aina ole sama, suom. Pentti Saaritsa, Otava 2001)

Ylpeän lempisana on ei, huutomerkillä, ja laskujeni mukaan tässä runossa huutomerkkejä on perätä viisitoista, erimuotoisia kieltosanojakin neljätoista. (Lue lisää..)

10 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Höh, kommenttini on kadonnut jonnekin, kirjoitin sen aamulla ja se näkyi ainakin silloin tallentuvan, mutta sitten näköjään kommenttisyöppö on iskenyt!
Mitäköhän sanoin siinä.
Yritetään uudestaan...

Eli paljon sulateltavaa tässä. Ja moni kohta kolahti:)
Urhollisuudesta sen verran, että urhoollinen uskaltaa nauraa itselleen, siihen ei ylpeä koskaan pysty.

Valpuri kirjoitti...

Ei ole kadonnut. Se löytyy tuolta "lue lisää" -linkin takaa kyllä. (Ihan hyvä kun löytyy nyt täälläkin).


Meillä on tässä kohtaa pienoinen tekninen ongelma - lue lisää vie uudelle sivulle, ja kun lukija kommentoi luettuaan jutun ihan loppuun asti, kommentit eivät näy täällä etusivulla. Koetamme keksiä tähän ratkaisua.

SusuPetal kirjoitti...

Ahaa...ilmankos. No, hyvä, aloin jo epäillä itseäni:))

Luke kirjoitti...

Jep, ylpeyteen - siis haitalliseen ylpeyteen - kuuluu minusta sekin, että ottaa itsensä haudanvakavasti ja jos nyt jossain tilanteessa joutuu huvittavaan valoon, niin siitä suuttuu itselleen ja syyttelee (itseään ja muita). Itselle nauraminen on urhoollista puuhaa...

sikuri kirjoitti...

Paljonpuhuva runo, jossa, kuten Susupetal jo sanoi, on paljon sulateltavaa. "Yrittäkää sietää minua sellaisena kuin olen" ei mielestäni kuulosta ylpeältä. Muutenkin omassa mielessäni tunnistan runossa tietynlaista erakkoutta tai pettymystä ihmisiin ("Älkää tyrkyttäkö minulle . . ." )enemmänkin kuin ylpeyttä. Ehkäpä turhautuneisuus tuottaa kaikki nämä ei-sanat.
Mutta tämähän on vain minun mielipiteeni. Kiva kuulla, mitä te muut tykkäätte.

Maria kirjoitti...

Hei Sikuri. Onhan sekin, ettei suostu muuttumaan,tavallaan jonkinlaista ylpeyttä. Ja sekin, jos käpertyy itseensä...?

Ei tietenkään niin, että pitäisi aina muuttaa mieltään kuin tuuliviiri.

Luke kirjoitti...

Luulen että ylpeys (äärimmäisyyksiin vietynä) johtaa erakkouteen. Ja ylpeää on muiden vaikea lähestyä...

sikuri kirjoitti...

Joskus arkuus ja vetäytyminen näyttää toisten mielestä ylpeydeltä. Rajanvetoa varmaan käydään myös terveen itsetunnon ja ylpeyden välillä.

sikuri kirjoitti...

Eilen löysin blogini nimen Kuusenkerkän meemistä, jossa oli pyydetty listaamaan omat vähän-luetut (alle 25 tilaajaa)blogituttavuudet. Öhöm, olin päässyt tälle listalle. Vaikka tiedän totuuden, tuntui kuitenkin vähän nöyryyttävältä. . . Olenkohan sittenkin ylpeä tai vaikka ihan pirun ylpeä ?

allutin kirjoitti...

Luke, saatat olla oikeassa.
Ylpeys tekee erakoksi.
Ja nauru olisi hyvä lääke moneen
vaivaan ja ongelmaan. =)
Sen vaan usein unohtaa...