10.10.06

Kirsti Ellilä: Kateus

Kun minulta kysyttiin haluaisinko kirjoittaa jostain kuolemansynnistä ja mistä kuolemansynnistä haluaisin kirjoittaa, valitsin kateuden koska ajattelin että se on ainakin tuttu synti. Olen saanut kärsiä kateudesta monin tavoin. Enimmäkseen olen tietenkin itse kadehtinut muita. Lapsena kadehdin niitä joilla oli enemmän leluja, hiukan vanhempana niitä jotka olivat kauniimpia, sitten niitä jotka menestyivät elämässään minua paremmin. Mutta myös minua on kadehdittu. Lapsena veljeni kadehti minua siitä huomiosta jonka sain vanhemmiltani. Myöhemmin minua on kadehdittu mm. sen vuoksi, että elämäni vaikuttaa niin vapaalta ja itsenäiseltä. Mutta henkilökohtainen kokemukseni on, että olen itse paljon enemmän kadehtinut kuin ollut kateuden kohteena.


Aineistoa siis tarinaan olisi, mutta minua alkoi harmittaa valintani, koska kateus on syntinä aika tylsä ja yksiulotteinen. Se ei nimittäin juuri tuota tyydytystä synnintekijälle itselleen, toisin kuin esimerkiksi mässäily tai hekumallisuus. Oikeastaan kateus on kadehtijalle itselleen niin tuskallinen ja raskas kokemus, että sen perusteella sitä voisi milteinpä jo kuvitella hyveeksi. Se on kuolemansynti joka on kuolemaksi juuri kadehtijalle itselleen. Se joka kadehtii, kärsii aina eniten. Voi tietysti olla, että hän osaa pistää myös kohteensa kärsimään, mutta kateuden kohteen kärsimys ei kuitenkaan hetkeksikään vapauta kadehtijaa hänen omasta tuskallisesta piinastaan, piinasta joka liittyy syvään oman perimmäisen arvottomuuden kokemukseen, siihen epäilykseen, että hän ei ihmisenä kelpaa.


Sigmund Freudin mielestä kateus oli erityisesti naisten mielentila, hänhän lanseerasi tuon legendaarisen käsitteen "peniskateus". Me emme tietenkään ota sitä enää vakavasti, mutta siitä huolimatta, miten voin erottaa milloin kysymys on epäoikeudenmukaisen kohtelun aiheuttamasta oikeutetusta ärsyyntymisestä, milloin kateuden kuolemansynnistä? Jos julkaisen rakkausromaanin, jota ei arvostella missään, kun sen sijaan (minun mielestäni) huono dekkari arvostellaan näyttävästi kaikkien päivälehtien kulttuurisivuilla, niin kummasta on kysymys. Olenko vain närkästynyt sen vuoksi että edustamani genre on ilman pätevää syytä aliarvostettu? Vai olenko kateellinen kun jollakin menee niin paljon minua paremmin (minun mielestäni ilman omaa ansiotaan)? Joskus puhutaan positiivisesta ja negatiivisesta kateudesta. Positiivinen kateus on sitä, että tavoitellaan sitä samaa hyvää joka toisellakin on. Negatiivinen sitä, että toisen hyvä halutaan tuhota, koska ei kestetä sitä että toisella menee paremmin kuin itsellä. Positiivinen kateus tässä kohden kai tarkoittaisi, että minä päättäisin ryhtyä kirjoittamaan dekkareita. Sillähän tuo ongelma olisi sitten ratkaistu. Vai olisiko?


Kateus lähestyy usein epäsuoraa väkivaltaa ja sen on nähty ilmenevän nimenomaan naisten välisissä suhteissa ja sen tehtävänä on ollut jarruttaa toisten naisten menestystä ja mitätöidä näiden saavutuksia. En osaa sanoa onko kateus nimenomaan naisellinen pahe, epäilen syvästi. Ehkä miehet ja naiset kadehtivat hiukan eri asioita. Miehet uramenestystä, naiset ulkonäköä. Tämä voi kyllä olla aika rankka stereotypia ja luultavasti olen aivan väärässä.


Jaakko Heinimäki sanoo kuolemansyntejä esittelevässä kirjassaan, että kateus on eltaantunutta samastumista. Ilman samastumista emme oppisi edes kävelemään tai puhumaan. Me opimme nuo taidot ihailemalla, samastumalla, matkimalla. Kateus onkin jonkinlaista vääristynyttä rakkautta. Me samalla vihaamme ja rakastamme kateutemme kohdetta. Rakastamme, koska sillä on jotain niin hienoa. Ja vihaamme, koska meillä ei ole sitä samaa, ei ainakaan yhtä paljon ja yhtä hyvää. Tai ainakin meistä tuntuu siltä. Synnilliseksi ja tappavaksi tämä tunne eltaantuu siinä vaiheessa kun olemme valmiit pilaamaan toisen ihmisen ilon pelkästään ilonpilaamisen vuoksi.


Mutta onko kateus jokin sellainen asia meissä, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään. Kateus liittyy siihen, että olemme sosiaalisia eläimiä, elämme yhteisöissä ja vertailemme itseämme jatkuvasti muihin. Ilman vertailua ei ole kateutta. Ilman kilpailua ei ole kateutta. Miten voisi päästä vertailemisesta ja kilpailemisesta? Mikä olisi kateuden vastalääke? Pappina Heinimäki tarjoaa kateuden vastalääkkeeksi armoa itseä kohtaan. Minä kelpaan kyllä. Minun ei tarvitse pyristellä ja pinnistellä ollakseni jotain. Minä olen miettinyt, että ellei tuota kelpaamisen kokemusta ole elämänsä varhaisissa vaiheissa saanut, niin miten sen voi myöhemmin itselleen hankkia. Se varmaan auttaa, kun hankkiutuu sellaisten ihmisten seuraan, joille kelpaa sellaisenaan, ilman ponnisteluja. Se on merkillistä, mutta sellaisia ihmisiä tosiaan on. Että kun sitä tarpeeksi kauan viettää aikaa sellaisten ihmisten parissa jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, niin ehkä se kokemus vähitellen syöpyy tajuntaan, alan vähitellen uskoa siihen että kelpaan ja kateuden ote minusta kirpoaa.


Kirjoittaja: Kirsti Ellilä www.k.ellila.vuodatus.net

Kirsti Ellilän tuotantoa:

Iiris 2006
Maanantaisyndrooma 2005
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin 2005
Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes 2005
Emma ja Kapteeni Nemo 2004
Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba 2004
Emma ja Amorin huolet 2003
Emma ja tähtipoika 2003

Lisää kirjailijan teoksia sekä tietoja kirjoittajasta:
Sanojen aika
Nuorisokirjailijoiden nettimatrikkeli

20 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Kärsiikö kaikki kateelliset? Ei varmaankaan. Jotkut kateelliset suorastaan nauttivat pahansuopuudesta ja iloitsevat kun kateuden kohteelle käy kehnosti. Omatunnonarka kateellinen tietysti kärsii. Kärsimys on hänen rangaistuksensa maan päällä, ei tarvitse sitten taivaassa kärsiä, mikäli kateus lasketaan synniksi. Minusta se on yksi ihmisen perustunteista, vauvakin kadehtii äidin rintaa ja voi olla täynnä tappaavaa raivoa, kun ei saa sitä, mikäli Melanie Kleiniin on uskomista. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan.

Tiedostamattomasti kateelliset eivät pysty tunnistamaan kateutta itsessään, vaan näkevät sen toisissa. Tiedotamaton kateus voi olla todella tuhoisaa myös muille,eikä vain itselle. Pahoista puheista tunnistaa peruskateellisen ihmisen, joka ei tiedä olevansa kateellinen. Se joka tietää, on jo voiton puolella.

Venäläinen kirjailija Juri Olesha on kirjoittanut romaanin jonka nimi on Kateus. Siitä on niin kauan kun luin sen, että en muista siitä muuta kuin sen, että se oli ihan hyvä kirja.

Minusta kateus on kiinnostava tunne, sillä on niin monet kasvot joiden taakse se kätkeytyy. Yhtenä päivänä kuulin radiosta että masennuksenkin taustalla voi toisinaan piillä kateus.

tanssiva harmaa pantteri kirjoitti...

Anita Konkan kommentin viimeinen lause "masennuksenkin taustalla voi toisinaan piillä kateus" on mielenkiintoinen havainto, jonka hän oli kuullut radio-ohjelmassa. Tämän ymmärtää kyllä hyvin, kun ajattelee, miten kateus myrkyttää mielen. Jos myrkytystila kestää ja kestää eikä ihminen saa hyväksytyksi tulemisen kokemusta, niin huonot seuraukset sillä väistämättä on. Ja kateellinen löytää aina uutta kadehdittavaa. Onko kateus siis synti - eikö se ole enemminkin sairaus.

Rita Mentor kirjoitti...

Luin Kirstin kirjoituksen sekä Anitan ja Pantterin kommentit kiinnostuneena. En ole koskaan oikein syvällisesti pystynyt ymmärtämään kateutta. Kun oltiin lapsia, siskoni sai kateudenpuuskia milloin mistäkin ärsykkeestä.

Sen uskon tajuavani että se on sidoksissa itsearvostukseen ja itsetuntoon. Ihmisellä on synnynnäinen itsetunto ja sen lisäksi toinen, "tässä maailmassa" kehittyvä ja elävä. Hyvä itsetunto merkitsee sitä että on omasta mielestään ihan kelvollinen vaikka tajuaakin että itsessä on vikoja ja virheitä, ja vahvasti myös sitä että hyväksyy muut ja osaa iloita heidn menestyksestään. Arvelen että se on yhteydessä myötäelämisen kykyyn. Ylipäätään väittäisin että jos ihminen on onnellinen, hän ei toivo pahaa kenellekään. Luulisin että kateuteen liittyy se että toivoo pahaa kateuden kohteelle.

Kirstin mainitsema "positiivinen kateus" saattaisi ehkä viitata kilpailunhaluun, mutta en lähde sitä sen enempää pohtimaan koska kilpailunhalu on minulle yhtä käsittämätön kuin kateus.

Miehet ja naiset, hmm... Olen ollut huomaavinani että kateutta tai jotain pahansuopuutta ilmenee molemmissa sukupuolissa, mutta miehet eivät puhu, joten se ei tule ilmi niin helposti. Tätä asiaa miettiessäni otan aivojen arkistoista vanhoja tapauksia työelämästä, sellaisia joissa tulkitsin joutuneeni kateuden kohteeksi työtoverin taholta. Kyllä niissä oli sekä naisia että miehiä ja ihan yhtäläistä pirullisuutta. Kjäh kjäh.

Kauhea tauti se näyttää olevan. Muistan lapsuudesta miten siskoni oli ihan kuin riivattu ja tosi onneton raivotessaan. Elämä on huomattavasti helpompaa ilman kateutta.

Kirstin arveluihin siitä että apua saisi ulkopuolelta eli toisten ihmisten hyväksynnästä, sanoisin että kyllä se varmaan auttaa, mutta ratkaiseva muutos tapahtuu oman pään ja sydämen sisässä. Ei oma onni, tasapaino ja mielenrauha tule ulkoa vaan sisästä. Ne jotka tavoittelevat onneaan muiden ihmisten kautta, etsivät väärästä paikasta.

Kiitos artikkelista. Se on briljantti.

Kirsti kirjoitti...

Anita, minulla ehkä on vähän sellainen holhoava asenne, mutta ajattelen että kateellinen kärsii kyllä kateudestaan, vaikka ei itse tajuaisi kärsivänsä, vaan suorastaan iloitsee omasta pahansuopuudestaan. Mutta voiko se todella olla iloa? Eli kun tuossa puhut tiedostamattomasta kateudesta, niin ajattelen että kateuden tuoma kärsimyskin voi olla tiedostamatonta.

thp, vasta kirjoitettuani tämän jutun aloin enemmän miettiä tuota sanaa synti. Että mistä siinä oikeastaan on kysymys. Tuntuu, että sana pitäisi jotenkin päivittää nykyaikaan, koska elämämme on huomattavasti monimutkaistunut niistä ajoista kun esim. nämä kuolemansynnit lanseerattiin.

Rita, olen ihan samaa mieltä, ihmisen omassa pääkopassa pitää naksahtaa jotain. Mutta jotta siellä yleensä mikään voisi naksahtaa mihinkään suuntaan, tarvitsemme ensin muita. Ihminen on niin sosiaalinen olento, hän syntyy vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja koko ajan hän tarvitsee vuorovaikutusta. Jopa erakko on päänsä sisällä kuitenkin koko ajan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Me emme yksinkertaisesti ole ihmisiä muuten kuin yhteydessä toisiimme.

Maria kirjoitti...

Syntikäsitteen uudelleenlanseeraaminen on mielenkiintoinen ajatus, Kirsti.

Jännästi myös ylpeys ja kateus kulkevat käsi kädessä... ei yhtä ilman toista?

Maria kirjoitti...

Heinimäki kiteyttää... synti tai syntisenä eläminen on sitä, että "elää vieraana omassa elämässään...".

On vieraantunut itsestään...

Rita Mentor kirjoitti...

Hei kaikki

Olen omassa kirjoituksessa synneistä ja hyveistä, jonka Maria aikanaan julkaisee, sanonut tuota samaa kuin Kirsti että synti ei oikein ole selvä minulle ja päivitin sen itse omalle kielelleni... no näette sitten kun minun panokseni pääsee julkisuuteen. Yritin olla lukematta mitään kuolemansynneistä ja hyveistä jotta en ottaisi muiden ajatuksia omieni sekaan, mutta nyt kun olen omat ajatukseni jo kirjannut ja lähettänyt, luen tosi isolla mielenkiinnolla kaikkea aiheesta.

Kirsti,

Naksahdus omassa pääkopassa on aina silloin tällöin terveellinen ja suuntaa muuttava, mutta luulen että hyveiden, paheiden, moraalin sun muun kehittyminen meissä on jatkuvaa prosessia ja vyyhtiä. Toivottavasti se on naksahtelevaa ja poksahtelevaa vyyhtiä. Aika kiva ajatus oikeastaan. Se on ihme hetki kun Airam naksahtaa pään päällä palamaan.

Anita,

Olen ajatellut sanojasi pitkin päivää. Karmeaa tuollainen ilkeä nautttiminen johon viittaat. Voin oikein kuvitella siihen liittyvän pirullisen naurun. Kaikki muukin kirjoittamasi herättää paljon ajatuksia.

Maria,

Jeps, ylpeys ja kateus voivat hyvinkin elää samassa kropassa, mutta luulen että joskus se mikä näyttää ylpeydeltä onkin jotain muuta, esim. torjuntaa. Sehän se näissä jutuissa onkin että kun ei näe toisen sisään, näkee vain ulkoisia merkkejä ja ilmenemismuotoja, joista on paha varmuudella sanoa mitä pirua ne ovat. Ja kun ihminen vielä osaa näyttelemisen ja naamioimisen taidonkin.
Ajatelkaa vaikka luonnehäiriöisiä, narsisteja. Huh. Älkää sentään, ainakaan yötä vasten. Huomiseen!

sikuri kirjoitti...

Monipuolisesti ja selkeästi kateutta valottava kirjoitus! Toivon, että Kirstin viimeiset kolme riviä ovat totta.
Luettuani jäin mielessäni tarkastelemaan positiivista ja negatiivista kateutta. Silloin täällä blogeillakin huudahdetaan "Voi, olisipa minullakin!" ja "Ihan kateeksi käy". Tämä lienee sitä positiivista, halutaan lisellekin, mutta ei toiselta pois.
Olen Kirstin kanssa samaa mieltä siitä, että negatiivisen kateuden pauloissa räpistelevän on pakostikin paha olla.
Sensijaan, mitä luin vauvan kateudesta äidin rintaa kohtaan, pidän melkoisena höpinänä.
Kiitos Kirsti hienosta artikkelista!

Anita Konkka kirjoitti...

Sikuri,
nuo pyskoanalyytikot höpisevät kaikenlaista kateudesta, kuten Freud peniskateudesta ja Melanie Klein vauvan rintakateudesta.

Rita Mentor, synnynäinen itsetunto on ihana lahja. Jos ei sitä ole, ei auta vaikka maailma kuinka antaisi arvostusta, kiitosta, mainetta, kunniaa ja maallista hyvää - siitä huolimatta itsetunnotonta kalvaa tunne, että minulta puuttuu jotain jota muilla on. Toisten vähättely on korjausliike, jolla hän yrittäähelpottaa pahaa oloa.

Kateus ei ole minusta sairaus, sittenhän lähes kaikki lapset olisivat sairaita.

Entiseen aikaan maalaisyhteisöissä tunnettiin paha silmä eli kateen katse ja sitä vastaan suojauduttiin monella tapaa, tehtiin taikoja, käytettiin amuletteja jne.

Työpaikkojen pahoinvoinnin taustalla saattaa olla kateus Sitä on hankala käsitellä koska se on vaiettu ja häpeällinen tunne. Mutta se tuntuu negatiivisuutena työpaikan ilmapiirissä.

Paula kirjoitti...

Tulin vain ajatelleeksi, että eikö juuri silloin halua eniten tuhota muiden onnea tai onnistumista, jos uskoo, ettei missään tapauksessa, ponnisteli tai ei, tule hyväksytyksi tai arvostetuksi? Jos ei usko omiin kykyihinsä saavuttaa jotain, haluaa tuhota muiden saavutuksia, jotta olisi yhtä hyvä kuin muut ja näin tavoittelee sitä hyväksyntää.
Olen samaa mieltä kuin Kirsi, että kateellinen kärsii itse eniten. Ellei kyseessä ole sosiopaatti.

allyalias kirjoitti...

Kateudessa on syntien listassa sekin erityispiirre, että kateus ei ole tietoinen valinta, ei ainakaan minulla. Kunpa voisikin olla olematta kateellinen. Luulen ettei tunne yksinkertaisesti voi olla miellyttävä kenestäkään.

Minäkin uskon, että kateellisia on sekä miehissä, että naisissa, mutta naisten välinen kateus vahingoittaa enemmän, onhan naisten asema yhteiskunnassa edelleen heikompi kuin miesten. Niinpä myös naisten välinen solidaarisuus olisi enemmän tarpeen.

Kateus on inhottava kierre. Se alkaa pienenä pistona, epävarmuutena. Sitten alkaa käymään päässään todistusta, jonka tarkoituksena on nostaa omia osakkeita ja laskea toisten. Sitä saattaa jopa yrittää parantaa itseään ulkonäöllisesti, älyltään tai työntekijänä, jotta se inhottava kateudentunne vaihtuisi voitonriemuun. Ja mitä enemmän on pelissä, sitä suurempi kateus jos löytyy taas joku menestyneempi tai parempi (ja ainahan niitä löytyy).

Mielestäni kateus johtuu siitä että ihminen saattaa mielenhäiriössään kuvitella että omat saavutukset tai esteettiset ominaisuudet kertovat siitä millainen ihminen persoonana on akselilla hyvä-huono ja rinnastaa suoraan saavutuksensa oman olemassaolonsa oikeutukseen.

Se, mitä toisella on ei ole itseltä pois. Se mitä toinen saavuttaa, ei ole este oman etenemisen tiellä. Se mitä saavutat (tai jätät saavuttamatta) ei kerro siitä minkä arvoinen ihminen olet tai onko sinulla oikeus olla. Ja siitäkin huolimatta olen joskus niin pirun kateellinen.

Maria kirjoitti...

Arvelen, että kateus liittyy paineisiin "olla joku muu" kuin olet. Prinsessasadut, missikisat, jotkut television mainokset ja hömppäsarjat ruokkivat halua olla joku muu.

Kirsti kirjoitti...

Se on totta Allyalias, ettei kateus välttämättä ole mikään vapaaehtoinen, tietoinen valinta, mutta kyllä samaa ongelmaa on muissakin synneissä, ajatellaan nyt vaikka mässäilyä ja hekumallisuutta, niin nykyäänhän niiden kohdalla voidaan puhua riippuvuuksista ja riippuvuudet ovat jotain, missä yksilön mahdollisuus kontrolloida tekemisiään ovat syystä tai toisesta vähentyneet.

Ja sitten vielä sellainen, että kyllä joskus se mitä joku toinen saavuttaa, on minulta pois. Esim. apurahoina jaetaan jokin tietty summa, ja jos joku kirjailija saa niin ja niin paljon, se tarkoittaa että minä en saa mitään. Joten se mitä hän saa, on minulta pois. Kysymys kai siinä tapauksessa kuuluu, että ketä minun on tuossa tilanteessa syyttäminen? itseäni, kun en ole tarpeeksi hyvä, sitä joka saa suuren apurahan siitä, että hän osaa mielistellä apurahan jakajia, apurahajan jakajia siitä kun ne ovat niin tyhmiä eivätkä osaa jakaa rahaansa järkevästi. Jne. Vai tyydynkö vain kohtalooni.

allyalias kirjoitti...

Kirsti, olet toki oikeassa. Vaikka ei laskettaisi pelkästään riippuvuutta aiheuttavia syntejä, kyllä vihaakin tuntee aika hallitsemattomasti. Kateus tuntuu vaan niin turhalta, vihallekin löytyy oikeutuksensa ja monia syntejä on hauska toteuttaa (ainakin yhden iltapäivän laiskottelu kävisi minulle mainiosti). Kateudesta ei tunnu hyötyvän mitään.

sikuri kirjoitti...

Sipaisen Kirstin viimeistä kappaletta. Kun apuraha (esim.) menee sivu suun, niin tietenkin harmittaa, hatuttaa ja vatuttaa, mutta onko se kateutta vai pettymystä. Ensin kai pettymystä.
Clint Eastwood'in uusin elokuva "The Flags of Our Fathers" perustuu samannimiseen kirjaan, joka hyljättiin 25 kertaa. Mutta kun se vihdoin pääsi "oikeiden ihmisten " käsiin . . . Siinä rohkaisua kirjoittajille! (Ottaisinpa vastaan oman neuvoni)

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen keskustelu. Miehisestä näkövinkkelistä tarkasteltuna sanoisin, että eniten miesten välistä kateutta aiheuttaa raha ja toisen naisystävän kadehtiminen.

En sanoisi niin, että kateus aiheutuu huonosta itsetunnosta. Muutenkin musta tuntuu, että tuota huonoa itsetuntoa tarjotaan syyksi joka asiaan. Huono itsetunto on ehkä useimmiten kateuden seuraus kuin syy.

Kateudessa on kyllä kyse samaistumisesta, mikä selittäisi sen, että naapuria ja sen ostamaa uutta autoa kadehditaan enemmän kuin elokuvatähtiä ym.

Kateus syntynee 'mitä jos' - pulmailuista, esim. mitä jos minulla olisikin ystäväni kaunis vaimo, eli tässä haaveilussa samaistutaan ystävään. Kateus syntyy, kun ihminen huomaa samaistumisen epäonnistuneen.

Tai ehkä mies haluaa 'lapsellisesti', joku ihmisen luolamiesosa aivoista, omistaa ystävänsä naisen samaistumalla ystäväänsä (=tulemalla ystäväkseen). Yritys epäonnistuu tietysti surkeasti. Outo ajatus. Mistä mä näitä keksin ;)

Kateudessa on myös eräs merkillinen piirre. Kateus aiheuttaa vihaa kadehdittua ihmistä kohtaan. Mutta vihattuun ihmiseen ei haluta samaistua, koska samaistuminen sammuttaisi vihan, (samaistumisen kohdetta tuntuisi olevan vaikea vihata (=itseään ei voi vihata) ), ja viha ei yleensä halua itseään sammutettavan. Jotta toiseen voi samaistua, häneen täytyy suhtautua suopeasti, rakastaa.

Eli naapurin vihaaminen on jonkimoista viha-rakkaus-suhdetta, ehkä kateus yleensäkin, koska sitä rakkautta tarvitaan, että pystytään samaistumaan.

Mistä pahan tahtominen kadehdittua ihmistä kohtaan sitten aiheutuu?

Mun arvaukseni olisi se, että kadehtiminen aiheuttaa ihmisessä jonkinlaisen henkisen tasapainon järkkymisen, jossa ihminen menettää kykynsä iloita täysin (Kateus on kuin kivi kengässä), ja hän vain yksinkertaisesti haluaa tasapainon takaisin. Esim. tässä ystävän naisen kadehtimisessa yleensä tapahtuu, että miehen viha kohdistuu itse naiseen, hän alkaa puhua tästä vähättelevästi ym., ja tämä sen vuoksi, että hän haluaa naisen pois elämästään, koska tiedostaa, että niin hän saisi mielenrauhansa takaisin.

Tai ostamalla uudemman auton kuin naapuri. Tai käymällä yön pimeinä tunteina tekemässä naarmun autoon (pienikin naarmu huomaamattomaan paikkaan useimmiten riittää).

Eli musta kyse ei ole pahuudesta, vaan mielenrauhan saamisesta. Kateus on ihmiseen pesiytynyt uhka, joka tällä tavoin yritetään saada loitsuttua ulos.

T. Esa

Paperivuorineuvoksen pakinat kirjoitti...

Minusta kateus on kuin viina. Jollei ole varuillaan sen loukkuun voi jäädä, jolloin myrkyttää kateudellaan niin omansa kuin läheistenkin elämän. Mutta pieninä määrinä, hetkellisinä tuntemuksina, jotka menevät nopeasti ohi
eivätkä kehity pahansuopuudeksi, niitä on kai melkein jokaisella. Luulisin.

Eroja on kuitenkin siinä, mitä itsekukin kadehtii. Itselleni esim. olisi yks hailee, jos naapurilla olisi vaikkapa jokin loistoauto tai kultaiset hanat kylppärissään. Tai joku voittaisi isot rahat arpajaisissa, mutta jos joku tuttavani, jonka en ole koskaan tiennyt kirjoittaneen mitään, julkaisisi yhtäkkiä menestyskirjan, voisin hetken ollakin kateellinen, muttei se johtaisi mihinkään sen kummempaan. Paitsi ehkä siihen, että yrittäisin itsekin...

Anita Konkka kirjoitti...

Kirstin innostamana hain kirjastosta Juri Oleshan Kateuden ja luin sen. Kijrasta lisää osoitteessa Sanat: Jumalakin kadehtii http://akonkka.blogspot.com/

sumea kirjoitti...

Mikä kärsin siitä, että tunnen hyvin herkästi kateutta. Kateuden tunne on hirveä.

Luin joskus mielenkiintoisen kirjoituksen kateudesta, Lars-Johan Schalinin kirjoittamasta kirjasta Narsismin kohtaloita, Psykoanalyyttisia tutkielmia kateudesta, isättömyydestä ja vanhenemisesta. Kirjan mukaan kateus on narsistinen ongelma; se juontaa juurensa puutteista itsetunnossa ja toisaalta sen kokeminen loukkaa itsetuntoa. Kateus on kuuluu erottamattomasti ihmisluontoon ja tuskinpa on ihmistä, joka kateutta ei joskus tuntisi. Kateuden tunnetta pidetään vain moraalisesti niin paheksuttavana, että sen tunnistaminen sekä tunnustaminen voi olla vaikeaa.

Kateudesta on vaikea löytää hyvää puolta. Ehkä se, että sen tunteminen kertoo tai antaa viitteitä omista toiveista tai haluista.

Kateus myrkyttää mielen ja voi pahimmillaan sairastuttaa ja kateuden kääntöpuoli on tavallaan depressio.

allyalias kirjoitti...

Sumea, mielenkiintoinen ajatus. Pitäisi varmaan käydä vilkaisemassa sitä kirjaa... Se varmaan selittäisi monta asiaa...